Matias Törmän viimeinen paasto

15/11/2018

Kirjat

(Kuva/photo: Like/ Toni Härkönen )

Marko Annala: Paasto. 2018. Like

 

”Raamattu opettaa, että meidän olisi syytä tehdä ensin tilimme selviksi ihmisten kanssa ennen kuin tulemme murheinemme Jumalan eteen”, sanoo isä Herman uskonsa ja sen menettämisen kanssa räpiköivälle Matias Törmälle Marko Annalan toisessa romaanissa Paasto.

VAIKKA TÄMÄ Marko Annalan Paasto palautti mieleeni melkein heti sitä lukiessani Kauko Röyhkän teoksen Avec (2006, Like) näillä kahdella kirjalla ei ole juurikaan tekemistä toistensa kanssa. Jostakin syystä minun vain oli mietittävä yhtymäkohtia ja niiden poikkeavuuksia – kuin kaltaisia ihmiskohtaloita, jotka muistuttavat toisiaan mutta eroavat toisistaan silti täysin.

Omat assosiaationi johtunevat siitä, että molemmat kirjoittajat ovat musiikkimiehiä, tai siitä, että molemmat kirjat oli kertakaikkinen pakko lukea aivan yhteen menoon, ja sivuvaikutuksensa kiihkeällä keskittymisellä tekstiin olikin: Kauko Röyhkän Avec sai minut lähes ajamaan silloisen kotipysäkkini ohi ja Marko Annalan Paasto sai espressopannun ryöpyttämään kahvia pitkin liettä, lähes seinälle saakka. Vähäiset ongelmat niin hienojen kirjojen kohdalla kuitenkin.

 

MOLEMMISSA TEOKSISSA MINÄKERTOJANA on keski-ikäinen mies, mielestäni vähän saamaton pehmo; kumpikin elää jonkinlaista kriisiä – Marko Annalan Paastossa se kulminoituu uskon menettämiseen, mutta en osaa olla varma syistä ja seurauksista. Kuitenkin Annala painottaa nimenomaan tätä seikkaa; silti rakkauden menettäminen tai pelko sen menettämisestä ja jonkin melkein löydetyn uuden kadottaminen ovat Matias Törmän, minäkertojan elämässä aivan yhtä merkittäviä.

Matias Törmä ei ole lapsuudessaan saanut uskonnollista kasvatusta, vaikka hänen isoäitinsä Tyyne on harras Vapaakirkkoon kuuluva uskovainen. Kun Matias etsii kirkkoa ja yhteisöä itselleen, hän päätyy liittymään ortodoksiseen kirkkoon ”melko lyhyen mutta sitäkin kiihkeämmän hengellisen heräämisen myötä”:

”Valitsin ortodoksisen kirkon, koska yhteisöllisyyden lisäksi se antoi minulle myös aistillisen ulottuvuuden. Minuun ei vedonnut protestanttisen kirkon penkissä kuultu saarna. Olin liian levoton sulkemaan silmät ja yhtymään rukoukseen. Halusin pitää silmät auki. Halusin ajautua kahdenkeskiseen keskusteluun Jumalan kanssa. Kykenin siihen jopa kesken palveluksenkin. Kirkkoa tarvitsin kuuluakseni johonkin yhteisöön. Oli liian julkeaa ajatella, että oli vain Jumala ja minä. Tarvitsin kirkkoa, jotta en olisi ominut Jumalaa vain itselleni.”

 

MATIAS TÖRMÄN KÄY niin kuin useiden muidenkin, niin kuin todellisessa elämässäkin, että valinnan jälkeinen onnenautuas tila ei jatkukaan täältä ikuisuuteen. ”Alun jälkeen koittaa koettelemusten vaihe, jossa usko asetetaan lujille…” Tätä kautta ortodoksiset isät nimittävät ”kuivaksi kaudeksi” – Nunna Kristoduli käsittelee laajemminkin aihetta Filokalian juhlaseminaarissa 23.10.1999 pitämässään luennossa ”Ailahtelut ja kriisit hengellisessä elämässä”. Samasta koettelemuksen ajasta kirjoittaa Ristin Johannes teoksessaan Pimeä yö, samoin Avilan Teresa käsittelee useissa kirjoituksissaan näitä jaksoja kristityn elämässä.

Matias Törmän elämässä tätä kautta on kestänyt kymmenen pitkää vuotta, ja tuon ajan kuluessa hän on kokenut menettäneensä uskonsa. Hän haluaa olla rehellinen ja siksi hän näkee ainoana vaihtoehtona eroamisen kirkosta:

”En voi jäädä seurakuntaan uskottomana. En halua olla huijari. – – – että eläisin lopun elämääni valheessa? Olen kantanut taakkaani jo pitkään ja tilanne on käynyt sietämättömäksi. Vuoteen en ole käynyt ehtoollisella enkä osallistunut jumalanpalvelukseen.”

Kriisi aiheuttaa myös ongelman Matiaksen avioliitossa, sillä hänen vaimonsa Marika elää syvästi uskovana ihmisenä, ja monet lievät erimielisyydet parisuhteessa onkin paikattu ”jeesusteipillä”. Mutta nyt se ei toimi – Matiaksen teippi on loppunut, ja hän kokee Marikan myös etääntyvän itsestään. Tähän saakka usko, yhdessä rukoileminen, Jeesuksen muistaminen ovat yhdistäneet Matiaksen ja Marikan. Nyt ei niin enää ole. Koen tämän tärkeänä osana Matiaksen henkilökohtaista kriisiä.

Marko Annala.
(Kuva/photo: Like/ Toni Härkönen)

YHTEISTÄ PINTAA, KOSKETUSTA ortodoksisuuteen, Aveciin ja Paastoon tuo sekin, että Röyhkän Avecissa kertojaminän Harrin avovaimo on myös ortodoksi, mutta tilanteen aiheuttamat ongelmat ovat varsin toiset kuin Paastossa. Harri tarkastelee ortodoksisuutta olematta itse ortodoksi, eikä uskonnolla sinänsä ole hänelle edes merkitystä; Matias on valinnut ortodoksisuuden, elänyt siinä, ja Jeesus on ollut läsnä hänen ja Marikan elämässä vahvasti koko ajan. Mutta nyt Matias on luopumassa – eroamassa kirkosta, ikään kuin edes tarkasteltavaa ei enää olisi.

Toisaalta on niin, ettei vain usko ole ainoa, josta Matias on luopumassa. Työssäänkään hän ei ole aikoihin kokenut innostuksen hetkiä.

Hän on työskennellyt tutkijana Kuopiossa sijaitsevalle Riisa-museolle, jossa hänen lähin työtoverinsa on viehättävä Neonilla. Hän asuu kuitenkin Tampereella ja joutuu tämän tästä ajamaan Kuopioon – matka Tampereelta Kuopioon ei ole aivan lyhyt ja selkävaivaiselle Matiakselle se on erityisen hankala. Neonillalla ja Matiaksella on hyvä ystävyyssuhde, johon Neonillan mustasukkainen aviomies räsäyttää ilkeän lommon; oliko siihen syytä ajatuksissa tai sanoissa ellei teoissa ollutkaan?

Kuopiossa, Matiaksen yöpyessä hotellissa tapahtuu vielä jotakin, mikä minun mielessäni vertautuu Röyhkän Aveciin.

Niin kuin Aveciin myös Paastoon ilmestyy nuori nainen, jolla on ratkaiseva merkitys kriisiensä kanssa kamppailevien miesten elämässä. Röyhkän teoksessa minun omasta kontekstistani suojelusenkeliksi nimittämäni Eve kirjaimellisesti pelastaa Harrin kauheasta katastrofista; Annalan teoksessa sattumalta kuopiolaisen hotellin käytävässä varsin epäilyttävissä olosuhteissa Matiaksen elämään solahtanut Tessa saa toteutetuksi suojelusenkelin tehtävänsä vasta kadottuaan Matiaksen elämästä.

 

PAASTON HENKILÖGALLERIA JA Matiaksen elämä täyttyy naisista – Marikan lisäksi on kaunis kollega Neonilla, on yllätyksellinen syöpäsairas Tessa ja jo mainitsemani isoäiti.  Tärkeimmäksi näistä kaikista naishahmoista koen Tyynen, isoäidin – jonka, hänenkin, merkityksen Matias käsittää vasta joutuessaan luopumaan hänestä. Vasta silloin hän todella löytää Tyynen, enkelinnäkijän, väsymättömän rukoilijan. Lähes koko elämänsä ajan Tyyne on kirjoittanut vihkoihin omaa rukoustaan, omaa Raamatun tutkisteluaan – vain jotkut hyvin harvat kohdat vaikuttavat päiväkirjamerkinnöiltä. Matias löytää vihkoset Tyynen kuoleman jälkeen ja niistä vihkoista hän alkaa etsiä myös omaa elämäänsä.

Matiaksen viimeinen suuren paaston aika ei ole helppo – rehellisyys koskettaa kipeästi ja vaatii paljon. Ilman kirjaan taitavasti sijoitettuja eräänlaisia mottoja monet asiat eivät ehkä avaudu lukijalle – toisaalta muutaman moton sijoitusta minun oli vaikea ymmärtää avaavaksi.

Motot ovat pääasiassa ortodoksi-isien kirjoituksista lainattuja katkelmia, jotka jo sinänsä sisältävät suurta viisautta. Koko teoksen kannalta yksi merkittävimpiä on tekstikatkelma äiti Maria Normanbylaiselta. Siinä tulee esille ajatuksia ortodoksisesta apofaattisesta teologiasta, ”kieltämisen tiestä”, ei-tietämisestä: ”Me emme tiedä edes, minkälaista rakkaus on, kun se täytenä ilmenee jossakin toisessa ihmisessä.”

Mietin, mahtoiko olla niin, että Matias ei nähnyt, ei ymmärtänyt rakkautta toisessa ihmisessä – toisen ihmisen rakkauden ilmenemistä? Ja kuinka paljon juuri se heijastuu hänen uskonnolliseen kriisiinsä?

 

MARKO ANNALAN PAASTO on tärkeä kirja. Vaikka se kuvaa – kuten romaanin tietysti tuleekin tehdä – vain yhden fiktiivisen ihmisen kipeää kokemusta, se pitää sisällään myös taistelun, jota jokainen uskova joutuu käymään oman uskonsa ja sen rehellisen todellisuuden kanssa. Se on rohkea katsaus kristityn kuivaan kauteen, pimeään yöhön, tähän harvoin jos koskaan kaunokirjallisuudessa käsiteltyyn aiheeseen – ja omalla tavallaan se kertoo myös siitä, että uskoa ei oteta – se saadaan lahjaksi. Ja lopulta kysymys kuuluukin: mitä tehdä lahjalle, joka ei saajan mielestä enää tunnu tarpeelliselta, miellyttävältä, iloa tuovalta.

Mutta se vakuuttaa, yllätyksellisesti mutta hennon toiveikkaasti, että pimeyden takana on valo. ”Luonnon järjestystä ei kuitenkaan sekoiteta pelkällä kaipauksella.” (Johannes Viiniköynnös)

Ja koska minulle kielellä on hyvin suuri merkitys – joskus se kantaa karikon yli, joskus se kaataa parhaankin ajatuksen – haluan lopuksi kiinnittää huomiota Annalan kieleen, joka on kaunista ja toimivaa – sitä on todellakin suuri ilo lukea. Se kulkee hienosti kertomuksen myötä, herkistyy hetkittäin, saa alakuloisia sävyjä Matiaksen pettymyksen hetkinä tai muuttuu lyhyeksi ja kiihtyneeksi oudoissa tilanteissa.

Fiktioon, jossa ortodoksisuus on keskeinen tekijä, Marko Annalan Paasto tuo erittäin vahvan lisän – ihan sinne huipun tuntumaan sen sijoitan.

 

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: