Rikos, rangaistus ja sovitus

18/11/2018

Kirjat

Jevgeni Vodolazkin: Lentäjä. 2018. Into.

Kun on lukenut sellaisen kirjan kuin Arsenin neljä elämää ja alkaa lukea saman kirjailijan seuraavaa teosta odotukset ovat huikeat. Ellei silloin pety, on lukenut suurenmoisen kirjan. Sellainen on Jevgeni Vodolazkinin Lentäjä, jonka Elina Kahla on jälleen loistavasti suomentanut. Tässä eivät ole kaikki superlatiivit, joita minun on pakko käyttää, kun kirjoitan Innokenti Platonovin kahdesta (tai kolmesta) elämästä.

Sanon heti aluksi, että enemmän kuin koskaan, mitään kirjaa lukiessani pelkäsin tämän kirjan loppua. ”Ihmeitä tapahtuu Venäjällä”, sanoi müncheniläislääkärikin, ja minä pelkäsin, että kirjan loppu väistämättä latistaa tarinan. Mutta ei – Vodolazkin kirjoittaa lopun yhtä mestarillisesti kuin koko teoksen. Kuten Platonov jo paljon aikaisemmin ajattelee:

”Paratiisi on sitä, että aikaa ei ole. Jos aika pysähtyy, tapahtumiakaan ei enää satu. Jäljelle jää tapahtumattomuus. Männyt jäävät, ne ovat tyvestä ruskeita ja karkeita, mutta rungon yläpäästä sileitä ja meripihkanvärisiä. Ei karviaismarjapensaskaan aidan kupeessa katoa. Veräjän narahdus, pikkulapsen vaimea itku naapurihuvilalta, alkavan sateen ensi ropina verannan kattoa vasten, se kaikki jää hallitusten vaihtuessa ja imperiumien romahtaessa. Se mikä toteutuu historian ulkopuolella, on ajatonta ja vapautunutta.”

Olemme vuosisadan ikätovereita

Kirjassa on neljä keskeistä henkilöä, Innokenti Platonov, hänen lääkärinsä Geiger, hänen nuoruudenrakastettunsa Anastasia Voronina ja hänen vaimonsa Nastja Voronina – oikealta nimeltään Anastasia hänkin. Pitkälle Innokenti, jota Nastja kutsuu Platoshaksi, on myös kirjan kertoja – vasta loppupuolella myös Geiger ja Nastja tulevat, nimenomaan Platoshan toivomuksesta/tahdosta kertojiksi. Muita henkilöitä vilisee aikojen myötä melkein yhtä runsaasti kuin venäläisissä klassikoissa – läsnä on lähes koko ajan Zaretski, elävänä ja kuolleena, hän, joka asumisen tiivistämisessä sijoitetaan samaan asuntoon, jonka yhdessä huoneessa Anastasia Voronina asuu professori-isänsä kanssa ja toisessa Innokenti (joka silloin vielä ei ole Platosha) äitinsä kanssa. Aikaisemmin asunnossa asuivat vain Voroninit. Tämä tapahtuu 1900-luvun alussa.

Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun ja loppuun, pääasiallinen tapahtumapaikka on Pietari, joskin Innokentin ensimmäisen elämän loppuvaiheet sijoittuvat Solovetskin saarelle, jossa hän on lapsuuden leikkitoverinsa ja serkkunsa Sevan ilmiantamana kärsimässä rangaistustaan.

Kertomus sinänsä on yksinkertainen: silloisen Neuvostoliiton vallanpitäjät saivat syväjäädytysidean Leninin kuoltua. Kokeita rottien syväjäädyttämiseksi ja sulattamiseksi oli tehnyt akateemikko Muromtsev tutkijaryhmineen, mutta koska hän ei suostunut pakastamaan ihmistä, häntä syytettiin sabotaasista ja myös hänet tuomittiin Solovetskiin. Täällä hän sai tehtäväkseen syväjäädyttää niitä vankeja, ”lasaruksia”, jotka jo alkoivat olla kelvottomia heille osoitettuihin ”töihin”, ja Innokenti Platonov oli yksi näistä.

Vuonna 1999 hänet onnistuttiin sulattamaan – hän heräsi henkiin, elämään toista (tai kolmatta) elämäänsä. Jos pakastettuna olemista voi elämäksi sanoa.

Hänen hoitava lääkärinsä Geiger kertoo hänelle asiasta, ja Innokenti kysyy:

”- Onko siis niin, että tieteen edistysaskelista huolimatta ainoatakaan sulatettua ei vielä ole onnistuttu herättämään henkiin?

”- Ei, siinä on onnistuttu, Geiger vastaa.

”- Sepä kiintoisaa, oliko se joku paviaani?

”Geiger katsoo minua myötätuntoisesti ja hieman varautuneesti.

”- Teidät.”

Ja niin Innokenti opettelee muistamista, vähä vähältä sopeutumista muuttuneeseen maailmaan – siihen, että hänen elämästään on kadonnut vuosikymmeniä ja siihen, että hän ei muista mitään menneisyydestään.

Näistä aineksista voisi rakentaa muodikkaan bestseller-dekkarin.

Mutta Vodolatzkin kirjoittaa romaanin, joka on suoraa jatkumoa suurelle venäläiselle kirjallisuudelle. Suotta teoksen etuliepeessä sitä ei sanota kunnianosoitukseksi Dostojevskin Rikokselle ja rangaistukselle tai Bulgakovin Valkokaartille.

Nyt tiedän, missä kaupungissa olen asunut

Muistot palaavat Innokentin mieleen vähitellen ja kaukana kronologisesta järjestyksestä. Kestää pitkään, ennen kuin hän saa mieleensä kuvia Pietarista ja käsittää, että Pietarissa hän on asunut – hän rakasti Pietaria suuresti, mutta edes rakkaudesta kaupunkiin ei ollut apua muistojen palaamisessa. Tiede selittää: ”Muistijälki syntyy neuronien eli aivosolujen yhdistyessä toisiinsa. Jos yhdistelmään tulee uusia neuroneja, muistijälki muuttuu toisenlaiseksi.”

Sen voi sanoa myös toisin: ”Muistikuvat ovat valikoivia, siksi ne muistuttavat taidetta.

Hitaasti, hitaasti hän löytää uudestaan Anastasian, tuon suuren rakkautensa. Muistaa heidän viiltävän herkän rakkaustarinansa, jota he eivät siten nimittäneet: ”Jos kutsut nimeltä, säikytät sen pois. Jos annat määritelmän, niin tuhoat.”

Tämä rakkaus on niin viaton, niin puhdas ja suloinen, että on todellista taituruutta kuvata se kuitenkin ilman vähintäkään sentimentaalisuutta:

”Emme solmineet sinunkauppoja. Ajattelin, että suhteemme tahrattomuutta ei pitänyt altistaa minkäänlaisille koettelemuksille, ei edes niin vähäiselle kuin sinuttelulle. Anastasian täysi-ikäisyyteen oli alle vuosi aikaa ja olin antanut itselleni ankaran lupauksen odottaa siihen asti.”

Ja sellaisena se pysyy eron hetkeen saakka. Kun Innokenti haettiin kuulusteluihin, joista ei ollut paluuta, nuoret näkivät toisensa viimeisen kerran. Sillä lopulta noissa ”kuulusteluissa” jokainen kuulusteltava tunnustaa ihan kaikki, viimeistään kahden viikon kuluttua, sellaisia ne kuulustelut ovat.

Kaikki maailmassa on jo kertaalleen tapahtunut

Rakkauden, epäinhimillisten leirikuvausten ja lapsuuden päivien – ”Onni! Onni!”, sillä puhdasta onnea Innokenti koki lapsuudessaan – muistot lomittuvat keskenään, ja koko ajan on myös opittava uutta aikaa. Kun Innokenti seuraa päivittäisiä tapahtumia, hänen elämäänsä syöksyy järkyttävää todellisuutta. Hämmentävintä on televisio: arvaillaan sanoja, melodioita ja

”Televisiossa minua ihmetyttää se, että siellä koko ajan leikitään jotain ja – näin olen lukenut – lähetetään ihminen autiolle saarelle. Kaikki ovat hilpeitä, nokkelia ja, miten sen nyt sanoisi, mitättömiä. Vaikuttaa siltä kuin heillä ei olisi ollut elämässään autiota saarta, jossa heidän olisi pitänyt tulla toimeen. Sekö puute heitä nyt sitten riivaa?”

(Kuva/photo: Into/Ilya Tolstoy )

Televisio saa muutenkin osakseen vahvaa kritiikkiä, mutta niin myös Neuvostoliitto – eikä venäläinen ihminen, venäläinen luonteenlaatu kaikin ajoin ole suinkaan mikään ihme. Demokratiaa venäläiset eivät Innokentin mukaan pysty omaksumaan, vaikka se useissa muissa maissa toimiikin erityisen hyvin.

Tohtori Geiger huolehtii jatkuvasti Innokentistä – hänen muuttamisestaan omaan kotiin sairaalasta, jossa hän sulattamisen jälkeen on viettänyt pitkähkön ajan. Hän jatkaa päivittäisiä käyntejään tämän luona – lopulta hänen on tunnustettava, että Innokenti ei ole hänelle potilas vaan ikään kuin oma lapsi, poika, jota hänellä ei koskaan ole ollut.

Ja tässä vaiheessa mukaan kuvaan on tullut myös toinen Anastasia, nuoruudenrakastetun pojantytär, hän, jota kutsutaan Nastjaksi. Nastja on nuori opiskelija – mutta tietysti myös Innokenti on vielä nuori: niinä vuosikymmeninä, jolloin hän on ollut syväjäädytettynä, hän tietenkään ei ole vanhentunut päivääkään,

Kaikki tapahtuu uskon mukaan

Mutta tämäkään, orientoituminen aikaan ja paikkaan, sopeutuminen siihen, että kaikki ihmiset ovat vieraita – kaikki ystävät ja tutut ovat kuolleet – edes uusi täydellinen rakkaus ei ole mielestäni kirjan tärkein anti. Minulle merkittävintä ovat Innokenti-Platoshan omat mietteet, kuten hänen pohdintansa siitä, miksi Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista.

”Kun ihminen palaa takaisin ei mistä hyvänsä vaan tuonpuoleisesta, niin hänellä on edessään erityisiä tehtäviä. Lasarus nelipäiväinen todisti Herran kaikkivoipaisuudesta.”

Myöhemmin palatessaan samaan kysymykseen, hän projisoi omaa syyllisyyttään Lasaruksen kohtaloon miettiessään:

”Ymmärsikö Lasarus jotain sellaista, minkä vain kuoltuaan voi ymmärtää? Se ymmärrys johti hänet uudestaan maan päälle. Tarkemmin sanottuna hän sai osakseen armon palata.

”Kenties olikin niin, että Lasarus oli tehnyt jonkin raskaan synnin, jota ei voinut sovittaa muutoin kuin elävien kirjoissa, ja sen tähden hänet herätettiin kuolleista?”

Tämä vie syvään syyllisyyden teemaan, joka hennompana tai vahvempana juonteena kulkee lähes koko kirjan läpi. Ja sen, minkä Innokenti kokee anteeksisaamattomaksi raskaaksi synnikseen, sen hän saa sovitetuksi tässä ”armon ajassaan” – ja miten taitavasti, ilman vihjeitä, Vodolazkin osaa tämän sijoittaa kerrontaan, niin että palaset loksahtavat paikoilleen aivan yhtäkkiä. Tosin tämän rikoksen ja sen anteeksipyytämisen joku toinen lukija voi käsittää toisinkin – mutta teos on niin täynnä suoria ortodoksisia viitteitä, että minun olisi mahdoton tulkita kirjaa muusta kuin ortodoksisesta kontekstista.

Kaikkien murheellisten ilo

Hyvin ortodoksisesti myös Nastja suhtautuu sekä siihen, miten hänen miehensä sulatettiin ja herätettiin elämään syväjäädyksestä että siihen, miten Geiger yhä huolehtii Platoshan tilan seuraamisesta:

”Tietysti luotan Geigeriin, hän on lääketieteessä eturivin miehiä, mutta huomattavasti enemmän Häneen, jonka käsissä ovat niin lääketiede, Geiger kuin me Platoshan kanssa.”

Platoshan Nastjalle lukema tai puolisoiden yhdessä toistama säe Andreas Kreetalaisen katumuskanonista, tuo ihmeellinen lause ”Missä Jumala tahtoo, kumoutuu luonnonjärjestys,” muodostuu heille todella merkittäväksi. Ajattelin, että minä kuulen tuon lauseen vain suuren paaston aikana – uskonko siihen todella? Muistanko sitä päivittäin – kuten Platosha ja Nastja – muistanko muulloin kuin kuullessani sen? Ja kuitenkin se on oleellinen meidän uskossamme.

Kuinka kaunis, kuinka koskettava on myös Nastjan käynti yksin kirkossa – tavallisesti he menevät sinne yhdessä, hän ja Platosha – kun hän pelkää Platoshan puolesta. Hän hakeutuu palkattaparantaja Panteleimonin ikonin luo ja kertoo tälle huolensa. Hän käy myös Kristus-ikonin ja Kaikkien murheellisten ilo –ikonin luona:

”Koskaan aiemmin ei minulla ole ollut tällaista keskustelua, nyt sellainen oli. Todellinen keskustelu, vaikka äänessä olinkin yksin minä. Vastauksena oli toivo, se astui epätoivon tilalle. Murheellisen tuntema erityinen ilo.”

Taivaassa kaikki on toisin

Jevgeni Vodolazkinin Lentäjä on kuin loistava täydellinen kaari – tai ehkä sittenkin ympyrä, kuin aika ikuisuudessa, ilman alkua ja ilman loppua, koska kuolema ei ole loppu. ”Kuolema erottaa vain ajassa. Minä uskon siihen – ”, sanoo Platosha Nastjalle. Ja juuri siitä tämä kirja niin ihmeellisesti kertoo.

Vodolazkinin kieli on kaunista, taipuisaa, se on täysin käyttäjänsä hallittavissa ja käyttäjä hallitsee kielen – sen sanat vievät ajatusta eteenpäin milloin lempeästi, milloin kiihkeästi. Ja vielä kerran painotan tätä upeaa käännöstä: Elina Kahlan on täytynyt tehdä valtava työ suomentaessaan tätä kirjaa. Kyse ei ole vain yksittäisistä termeistä ja ortodoksisen sanaston täydellisestä taitamisesta, kyse on omasta rikkaasta kielestä, joka on pehmeästi muokkautunut venäjänkielisen kirjan täydelliseksi rinnakkaisteokseksi.

Hellevi Matihalti

 

Väliotsikot ja kursivoidut tekstiosuudet käsitellystä teoksesta.

Tästä linkistä voi lukea Hellevi Matihaltin arvion Jevgeni Vodolazkinin aikaisemmasta suomennetusta teoksesta Arsenin neljä elämää 

, , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: