Aksios! Aksios! Aksios!

29/11/2018

Kolumni

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

OLEN HAASTATELLUT VASTAVALITTUA Kuopion ja Karjalan metropoliittaa Arsenia useamman kerran. Ensimmäisellä kerralla olimme Rovaniemellä, jossa oli Oulun ortodoksisen hiippakunnan hiippakuntapäivät – vuosi oli 1994, lokakuu loppumaisillaan, ja silloinen Valamon luostarin pappismunkki ja varajohtaja oli luennoimassa hiippakuntapäivillä ikonimaalauksesta, ja ikonimaalausta tuo haastattelu pääasiassa käsittelikin.

Sittemmin jonkun muun haastattelun yhteydessä tulin pyytäneeksi häneltä selitystä elämän moniin vastoinkäymisiin – miksi asiat menevät kovin usein meidän omissa silmissämme ”väärään suuntaan”? Ja tuolloin hän vastasi kuvataiteilijan termein:

”Ihmisen elämä on kuin pointillistinen maalaus. Ihminen katsoo sitä läheltä ja näkee vain erivärisiä pilkkuja – ja saattaa tuntua, että maalauksessa on aivan liian tiheässä mustia pilkkuja. Mutta Jumala katsoo tätä maalausta kauempaa, hän näkee kokonaisuuden.”

Sitä selitystä olen hyvin paljon ajatellut elämässäni, enkä vähiten viime vuosina.

 

NIINPÄ NYT EN yritä saada kirjoitettavakseni Kuopion ja Karjalan hiippakunnan ensimmäisen hiippakuntapiispan haastattelua – ehkä sen aika tulee myöhemmin – vaan kirjoitan ajatuksiani näistä pointillisista maalauksista.

Kun Valamon luostarissa kirkolliskokous valitsi metropoliittaa, minulla oli aika merkittävä käynti syöpälääkärini vastaanotolla. Ajattelin silloin itsekseni hiukan huvittuneena, että samoihin aikoihin odotamme Jumalan siveltimellään vetäisemää täplää elämäntauluihimme, ja epäilemättä kumpikin odottaa oman taulunsa kuviota ainakin rikkahippusen jännittyneenä. Mieluusti kyllä väitän, että minun panokseni olivat ratkaisevammat – toisaalta olen kohta kolmenkymmenen vuoden kuluessa erinomaisesti sopeutunut ajatukseen, ettei elämästä selviä hengissä.

Toisaalta myös piispa Arseni on jo kerran ollut samassa tilanteessa kuin tänä torstaina.

Mutta ei näitä asioita silti rutiinilla hoideta.

Pyysin piispa Arsenia muistamaan minua rukouksessa, kun menen lääkärini vastaanotolle. Hän lupasi sytyttää tuohuksen, kysyi, kenelle Jumalanäidille, ja minä sanoin, että Valamolaiselle – jätin sanomatta, että Valamolaisen Jumalansynnyttäjän ikonissa Jumalansynnyttäjällä on punainen viitta. En tiennyt, olisiko ollut sopivaa puuttua pukeutumiskysymyksiin tällaisessa tilanteessa.

 

EN MINÄ HETKEÄKÄÄN ajatellut, että nyt minua odottaa vain hyvä uutinen lääkärin vastaanotolla – enhän minä voinut kotona palkattaparantaja Panteleimonin ikonin edessäkään pyytää ihmettä. Niin minä sen ikonin edessä sanoin, että tee niin kuin parhaaksi näet.

En minä koskaan ole liioin ajatellut, että sairaanvoitelun sakramentti on automaatti, joka parantaa kaikki fyysiset sairaudet – noin vain, simsalabim. Niin rukouksen kuin sairaanvoitelun sakramentinkin tarkoitus ja vaikutus on aivan toinen.

Rukous ei ole neuvojen ja ohjeiden antamista Jumalalle, vaikka minun on myönnettävä, että juuri tähän rukouksissani varsin usein syyllistyn.

Mutta nyt minulle tuli merkillisen rauhallinen tunne, että mitä tapahtuukin, tapahtuu Jumalan hyvästä tahdosta.

Niin päätin jättää Herramme haltuun sekä piispanvaalin että oman sairauteni etenemisen.

 

MINÄ EN SAANUT erityisen hyviä uutisia lääkärini vastaanotolla – en nyt tosin lähiaikojen kuolemantuomiotakaan. Sitä paitsi lääkärini on ihanan empaattisuutensa lisäksi todella ´professional´ – en halua keikailla sanoilla, minusta vain ´ammattitaitoinen´ ei kata kaikkea, mitä ´professional´.

Mutta tunsin itseni aivan tyyneksi, kun keskustelimme eräässä syöpäklinikan vastaanottohuoneista. Tunsin itseni tyyneksi vielä kotimatkalla ja kotonakin. Aristarkokseen purin kyllä ärtymykseni, kun hän kolmannen kerran tiedusteli jaksamistani. Arkkipiispa Leo oli kuulemma ärtynyt samalla tavalla samanlaisessa tilanteessa Valamon luostarissa vain vähän aikaisemmin kuin minä kotona Korsossa.

Kyllä me jaksamme, niin arkkipiispa kuin minä. Me molemmat melkein olemme Salmista.

 

PIISPA ARSENI VALITTIIN metropoliitaksi ensimmäisellä äänestyskierroksella, mikä merkitsee, että hän sai heti yli puolet annetuista äänistä. Minun mielestäni se merkitsee sitä, että mahdolliset manipulointi- ja hajotusyritykset eivät tässä kirkolliskokouksessa onnistuneet, ja se tekee minut suunnattoman onnelliseksi.

Niin meidän elämäntauluihimme tuli jälleen läiskät – ja voimmehan me, niin isä esipaimen kuin minäkin, astua muutamia askelia taaksepäin elämämme kulussa ja katsella, onko maalaus muuttunut yhtään ymmärrettävämmäksi.

Hellevi Matihalti

 

 

 

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: