Pyhiinvaellus Athosvuorelle 4-12.10.2018

02/12/2018

Artikkeli

Kohti Athosta.
(Kuva/photo: Jura Jukola)

Viime keväänä päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni pyhiinvaelluksesta Athosvuorelle. Matkan järjestäjänä oli Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiö.

Tärkeimmäksi päämääräksi asetin itselleni pyhiinvaelluksen ja osallistumiset palveluksiin. Matkan lähestyessä jännitys kasvoi, hienoinen pelkokin hiipi sisääni. Mietin, miten näkövammaisena selviän kirkoissa ja palveluksissa, kun kirkollinen käytäntö on erilainen kuin Suomessa.

Lufthansan koneeseen astui kahdeksan pyhiinvaeltajaa, johtajanaan teologian tohtori Hannu Pöyhönen. Vierailimme Athosvuorella kymmenessä luostarissa, joista kuudessa yövyimme. Itse luostareihin tutustumiseen jäi melko vähän aikaa. Siirtymiset luostareiden välillä tapahtuivat pääosin autolla, mutta teimme myös jalan neljä vaellusta skiitoille ja erakkojen luokse.

Luostariin saapuessamme piti esittää viisumi, jonka tiedot kopioitiin vieraskirjaan. Pyhiinvaeltajille tarjottiin luostareiden vierastalossa lukumia eli pehmeää marmeladia. Lisäksi tarjottiin kylmää vettä, ouzoa ja tummaa kahvia. Pyhiinvaeltajille kerrottiin luostarien vuorokausirytmi.

Luostarin portit suljettiin auringonlaskun aikaan. Majoituimme vaatimattomissa 2-8 hengen huoneissa, joiden vuoteet piti itse pedata. Paastoruoka oli yksinkertaista mutta silti hyvää. Aterioilla tarjottiin kreikkalaista salaattia. Pääruokana oli pastaa eri muodossa. Juomaksi sai vettä ja paastottomina päivinä myös punaviiniä, jota nautittiin vasta kellon kilahdettua. Aterioiden aikana ei keskusteltu, vaan kuunneltiin päivän pyhien muistoa lukevaa munkkia. Jälkiruokana oli yleensä omena. Ruokailu päättyi kellon kilahdukseen: kaikki nousivat seisomaan, luettiin rukous ja veljestö lauloi päivän juhlaveisun eli troparin.

Lähtö

Matkamme alkoi kokoontumisella aamu neljältä Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Lensimme ensin Müncheniin, josta jatkoimme toisella koneella Thessalonikiin. Matkaa jatkettiin kahdella taksilla, jotka hurjastelivat kapeaa ja kiemuraista vuoristotietä pitkin, ajaen huomattavaa ylinopeutta. Maantien varrella oli useita valkoisia ristejä muistutuksena tapahtuneista kuolonkolareista.

Saavuimme Ouranoupoliin eli taivaan kaupunkiin noin kahdessa tunnissa. Pitkän matkapäivän päätteeksi oli ihanaa istua vaatimattoman hostellin neljännen kerroksen parvekkeella ja kuunnella Egeanmeren rauhoittavaa kohinaa.

Seuraavana aamuna heräsimme varhain, jotta ehdimme hakea viisumit ja laivaliput. Viisumi oli tärkeä asiakirja, sillä se piti esittää laivaan noustessa ja luostareihin saavuttaessa. Ihailimme kaunista leimoilla ja monilla allekirjoituksilla varustettua viisumia.

Aamupalan jälkeen kävelimme laiturille ja nousimme hieman Suomenlinnan lauttaa suurempaan laivaan. Sää suosi merimatkaamme ja koko pyhiinvaellustamme. Pysähdyimme eri luostareiden laitureissa. Saavuimme Dafniin, Athosvuoren pääsatamaan, josta lähtevät taksit eri puolille niemimaata. Satama sijaitsee niemimaan länsirannalla, ja sieltä liikennöi pienempiä aluksia koko niemimaan ympäri. Siirryimme pienen odottelun jälkeen pienempään laivaan, jolla pääsimme muutamassa tuokiossa ensimmäiseen kohteeseemme.

Timo Lehtonen

Timo Lehtonen kuuntelee hiljaisuutta Pyhittäjä Gregorioksen luostarissa.
(kuva/photo:Jura Jukola)

Pyhittäjä Gregorioksen luostari

Astuimme maihin. Tuntui hyvältä nousta Athosvuoren maaperälle, Jumalanäidin puutarhaan, jollaiseksi Athoksen luostareiden aluetta kutsutaan.

Gregorios Hesykasti perusti luostarin rantajyrkänteen partaalle vuonna 1310. Luostari on omistettu Pyhille Nikolaokselle ja Gregoriokselle. Athosvuoren luostareiden hierarkiassa Gregorios on järjestyksessä 17. Munkkeja luostarissa on yli 80.

Luostarin Vierastalo sijaitsi sataman vieressä jyrkkien portaitten päässä. Vastaanottamassa oli munkki joka huomasi valkoisen keppini, kosketti minua olkapäähän ja ojensi minulle marmeladia ja raikasta vettä.

Istuimme hetkeksi kuuntelemaan kreikankielistä selostusta luostarin päiväjärjestyksestä. Majoituimme kahteen yläkerran huoneeseen. Vierastalon hoitaja, nuori munkki, opasti meidät perille ja lähtiessään kosketti jälleen minua olkapäähän merkiksi poistumisestaan.

Rinkan purkamisen ja välipalatankkauksen jälkeen lähdimme jälleen liikkeelle. Nousimme kivettyjä portaita pitkin luostarin portille. Luostarissa on kaksi sisäpihaa. Ensimmäisen laajahkon sisäpihan keskellä on marmorinen vedenpyhitysallas eli fiali. Sisäportista astutaan vanhemmalle sisäpihalle, jota hallitsee luostarin Pyhän Nikolaoksen pääkirkko. Tämän vieressä sijaitsee pienempi Pyhän Gregorioksen kirkko. Kirkkoa vastapäätä on luostarin ruokasali eli trapesa.

Pihapiirin länsipäässä sijaitsee Pyhän Anastasia Roomalaisen muistolle omistettu pieni kirkko, joka on rakennettu vuonna 1775. Kävimme luostarin vaatimattomalla hautausmaalla, joka sijaitsi muurien ulkopuolella korkealla jyrkänteellä. Turkoosi meri välkehti ilta-auringossa.

Paluumatkalla ehdin istahtaa hetkeksi penkille ja kuunnella luostarin hiljaisuutta. Kellon lähestyessä 16, alkoi munkki kutsua veljestöä ja pyhiinvaeltajia rukoukseen. Hän kolkutti puulautaa eli taalantoa puunuijalla rytmikkäästi kiertäen pihalla. Lopuksi vetäistiin kellotorniin johtavasta narusta, jolloin kuului kolme kellonlyöntiä merkiksi alkavasta ehtoopalveluksesta.

Tikapuut Ivironin luostarissa.
(Kuva/photo: Jura Jukola)

Lakkaamaton rukous

Kolme pyhiinvaeltajaa, jotka eivät olleet ortodokseja – henkilökohtainen avustajani mukaan lukien – joutuivat jäämään Athoksella aina kirkon eteiseen. Yksi ryhmämme ortodokseista toimi minulle oppaana kirkossa.

Athoksella on tapana käydä kirkkoon mentäessä kunnioittamassa kirkon ihmeitätekeviä nimikkoikoneja. Kreikkalaisissa kirkoissa on kirkkotuoleja, joissa voi sekä istua että seistä. Kirkkotuolit on yleensä sijoitettu kirkon takaosaan. Löysimme paikat ja istuimme kuuntelemaan ehtoopalvelusta.

Palveluksen seuraaminen oli minulle vaikeaa, kun en ymmärtänyt kreikkaa enkä nähnyt mitä kirkossa tapahtui. Kuulohavaintoni mukaan palveluksessa lauloi kaksi kuoroa, jotka veisasivat vuoronperään antifonisesti. Diakoni lausui välillä anomusrukouksia eli ektenioita, joihin kuoro vastasi laulaen ”Kyrie eleison – Herra armahda”. Suitsutuksessa nousi tuoksuvaa savua ja kuului pienten tiukujen helinää, kun diakoni kiersi nopeasti ympäri kirkkosalin suitsuttamassa.

Kirkosta siirryttiin trapesaan ruokailemaan. Puolituntisen aterian aikana luostarin veljistä yksi luki päivän pyhän muistoa. Päivällisen jälkeen kaikki palasivat pääkirkkoon, missä jumalanpalvelus jatkui. Palveluksen lopussa Pappismunkki toi kirkon keskelle reliikit, joita pyhiinvaeltajat kävivät kunnioittamassa. Kohdallani hän nosti reliikin kerrallaan suudeltavakseni kertoen samalla, kenen pyhäinjäännös oli kyseessä.

Auringon vaipuessa mailleen oli bysanttilaisen kellon mukaan alkamassa uusi päivä. Tunsin Athosvuorella pyhyyden läsnäolon. Mieleni valtasi turvallisuuden ja rauhallisuuden tunne. Haaveeni oli toteutunut!

Varhainen herätys koitti jo kello neljältä. Avustajani kanssa siirryimme muiden pyhiinvaeltajien kanssa kirkkoon, missä sain taas ortodoksin oppaakseni. Kirkossa oli meneillään aamupalvelus, joka jatkui liturgiana ja kesti neljä tuntia.

Menimme aluksi istumaan, ja hieman myöhemmin meidät haettiin kirkon etuosaan odottamaan, jotta voisimme heti veljestön jälkeen osallistua ehtoolliseen. Liturginen kaava oli ajoittain erilainen kuin Suomessa. Kuoro lauloi kauniisti yksiäänisesti kreikkalaiseen tyyliin. Ehtoolliseen osallistuminen oli pyhiinvaelluksen päämäärä. Kirkosta poistuttaessa munkki jakoi kirkon eteisessä pyhitettyä vettä.

Lounastimme kello kahdeksalta trapesassa. Tapasimme täällä suomalaisen veli Aleksin, joka oli tullut luostariin joksikin aikaa kilvoittelemaan. Saimme kutsun luostarin kirjansitomoon, missä meille kerrottiin työstä sitomossa. Paikalla oleva munkki kertoi elämästään luostarissa.

Jätimme Gregorioksen luostarin ja matkasimme jälleen laivalla takaisin kohti Dafnia, missä meitä odotti minibussi.

Karakalloksen luostarissa.
(Kuva/photo: Jura Jukola)

Vatopedin luostari

Matka luostariin kesti noin 40 minuuttia. Ajomatka oli nousua ja laskua. Mutkien ja jyrkkien kääntymisten jälkeen mahanpohjassa ja päässä oli tunne kuin olisi ollut Linnanmäellä. Onneksi en nähnyt millaisessa maisemassa ajoimme. Vatopedi sijaitsee Athoksen niemimaan itärannikon pohjoisosassa hyvin lähellä rantaa. Luostari on pyhitetty Jumalanäidin ilmestymiselle ja hierarkkisessa asemassa se on toisena. Vatopedi on hyvin toimeentuleva luostari, mikä näkyi siisteytenä ja rakennusten ensiluokkaisena kuntona. Luostariin oli saapunut viikonlopun myötä runsaasti kreikkalaisia pyhiinvaeltajia.

Majoittumisen jälkeen lähdimme tutustumaan luostarin ulkopuolella sijaitsevaan Demetrioksen skiittaan ja siellä asuvaan erakko Nektariokseen. Matkan pituutta en osannut arvioida. Reitin alku oli tasaista polkua, mutta muuttui loppupuolella vaikeakulkuiseksi, lähes pelkäksi uraksi: nousua, laskua, valtavia kiviä ja heti perään kapea reunama, jonka toisella puolella oli jyrkkä pudotus. Sokeana matka tuntui ikuisuudelta, kenkä luisti ja nilkat olivat kovilla.

Päästyämme perille Nektarioksen majalle erakko ei ollutkaan paikalla. Hengähdimme hetken ja kuivattelimme hikeä, sillä ainakin minun paitani oli litimärkä. Palasimme takaisin samaa reittiä. Tämä oli sitä pyhiinvaeltamista?

Athosvuoren maisemat olivat kuulemma upeita. Tunsin vaeltaneeni – ja etenkin nilkkani tiesivät osallistuneensa vaellukseen! Palattuamme takaisin, oli aika lähteä kirkkoon: kuivan paidan vaihto ja Buranaa kipuun.

Luostarissa asuu 120 munkkia, joista valtaosa on Kyprokselta ja 30 kilvoittelijaa on Romaniasta. Luostarin historia alkaa 970-luvulta. Luostarin perustajina pidetään kolmea Adrianoupoliksesta tullutta munkkia, Athanasiosta, Nikolaosta ja Antoniosta, jotka halusivat rakentaa Pyhälle Vuorelle uuden luostarin. Luostarin ruokasali on rakennettu 1100-luvun alussa. Salin marmoriset pöytälevyt on perimätiedon mukaan tuotu Konstantinopolista Studionin luostarista. Marmorinen pöytälevy oli yli 10 senttiä paksu ja pöydän keskus oli koverrettu syvennykseksi. Päivällisen jälkeen meille esiteltiin pääkirkkoa, jossa on useita ihmeitätekeviä ikoneja ja reliikkejä. Koko Athosvuoren merkittävin reliikki on Neitsyt Marian vyö.

Aurinko oli jo laskenut, pimeys vallitsi luostarin pihapiirissä. Ainoastaan pari pientä pihalamppua ja kirkon ikkunoista heijastuvat lampukoiden kajot viitoittivat tietämme lauantai-illan palvelukseen, joka alkoi iltayhdeksältä ja päättyi kello yhdeltä aamuyöllä. Katsoin parhaaksi mennä ajoissa nukkumaan. Kuuden tunnin nukkumisen jälkeen oli herätys, osallistuimme kello kolme alkavaan aamupalvelukseen, hetkiin ja liturgiaan.

Päätteeksi nautimme varhaisen aterian kello 8 historiallisen ruokasalin marmoripöytien ääressä. Sunnuntain lounas oli monipuolinen ja maittava, vaikka se oli paastoruokaa. Ruokailun päätteeksi jaettiin palanen Jumalansynnyttäjän kirkkoleivästä eli prosforasta kaikille pyhiinvaeltajille.

Vatopedistä matka jatkui autolla seuraavaan luostariin.

Timo Lehtonen seisoo Iviroin luostarin kirkon edessä, aurinko paistaa.

Kirjoitaja Ivironin luostarissa.
(Kuva/photo: Jura Jukola)

Ivironin luostari

 Odoteltuamme hetken pappismunkki Jeremias tuli esittelemään meille luostaria ja sen kahta kirkkoa. Ivironin luostari sijaitsee niemimaan itäpuolella, jonkin matkaa rannasta. Luostari on pyhitetty Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle. Pyhän vuoren hierarkkiassa luostari on kolmantena. Ivironissa asuu noin 40 munkkia. Iviron tunnetaan erityisesti Panagia Portaitissa (”Porttia vartioiva Jumalanäiti”) ikonista, jota pidetään Pyhän Vuoren suojelijana. Ivironin luostarin perustivat vuonna 980 georgialaiset pyhät Johannes, Euthymios ja Georgios. Luostarin pihapiirissä on Portaitissan kappeli, joka nykyasussaan on vuodelta 1680. Luostarin pääkirkko on rakennettu piha-alueen keskelle, ja se on yksi Pyhän Vuoren kauneimmista kirkoista ja samalla myös luostarin vanhin, vuodelta 1030. Kirkko kunnostettiin perusteellisesti vuonna 1513.

Täältä jatkoimme matkaa seuraavaan luostariin jossa yövyimme.

 Karakalloksen luostari

 Karakallos sijaitsee niemimaan keskellä vehmaassa metsämaisemassa 200 metrin korkeudella merenpinnasta. Apostoleille Pietarille ja Paavalille pyhitetty luostari on pieni, viehättävä ja rauhallinen, kehärakennusten ympäröimä. Hierarkkisessa järjestyksessä Karakallos on yhdestoista. Veljestöön kuuluu 50 kilvoittelijaa, joista yksi on suomalainen isä Prodromos.

Luostari on ollut olemassa todistettavasti jo vuonna 1018. Nimi juontunee Bysantissa tunnetusta Karakallosten suvusta. Ihastuin tähän viehättävään paikkaan, sillä luostarissa oli jotain kodikasta ja rauhoittavaa. Pihapiiri oli kooltaan pieni ja sen pystyi kiertämällä hahmottamaan.

Majoittumisen jälkeen osa ryhmästämme lähti tutustumaan kävelymatkan päässä sijaitsevaan Filotheoksen luostariin, joka on niemimaan itäpuolisella tasangolla, 330 metrin korkeudella meren pinnasta. Luostari on pyhitetty Jumalanäidin ilmestykselle ja se on Athoksen hierarkkisessa järjestyksessä neljästoista. Kilvoittelijoita on noin 60.

Jäin lepäämään muiden lähtiessä Filoteokseen. Heidän palattuaan lähdimme kirkkoon. Eteisessä meitä vastaanottamassa oli isä Prodromos kysellen mistä olemme tulleet ja olemmeko ortodokseja. Huomattuaan minun olevan sokea hän ohjasi minut paikalleni kirkkotuoliin. Ehtoopalveluksen päätteeksi toimitettiin kirkossa pois nukkuneen pappismunkin panihida eli vainajan muistopalvelus. Panihidan alkaessa eräs munkki toi käteeni kookkaan tuohuksen ja kävi sen myös sytyttämässä, samoin kuin haki sen myös pois. Illallisen jälkeen osallistuimme muiden pyhiinvaeltajien kanssa ikonien ja reliikkien kunnioittamiseen.

Isä Prodromos on kilvoitellut Karakalloksessa 20 vuotta. Hän lupautui esittelemään meille luostaria ja sen pyhäkköjä. Hän kertoi, että edellisenä päivänä luostarissa oli vieraillut ryhmä kuuroja.

Kävimme hänen opastuksellaan hautausmaan Kaikkien pyhien kirkossa.

Päivä oli mennyt mailleen, aurinko laskenut, joten luostari hiljentyi alkavaan uuteen päivään.

Varhainen herätys oli jälleen kello kolme. Osa meistä meni vasta viideksi kirkkoon. Luostarit odottavat pyhiinvaeltajien osallistuvan palveluksiin, näin meidänkin kohdalla. Päivän ensimmäinen ateria nautittiin kello seitsemän trapesassa. Siihen osallistuivat vain pyhiinvaeltajat, sillä maanantai on luostareissa paastopäivä eikä veljestö tällöin osallistu ruokailuun. Muut paastopäivät ovat keskiviikko ja perjantai.

Aterian jälkeen, varhaisen aamun hetkenä kävin avustajan kanssa kuvaamassa auringon nousua ja luostarin rakennuksia.

Luostareissa on paljon kissoja, myös Karakalloksessa. Pihalla kissanpennut leikkivät minun valkoisen keppini kärjen kanssa, yrittivät purra sitä ja pitää siitä kiinni.   Luostarin porttien avautumisen jälkeen kävelimme läheiselle näköalapaikalle ihailemaan maisemia ja auringon nousun säteitä, kun ne valaisivat Athosvuoren rinteitä.

Jätimme jäähyväiset Karakallokselle sekä isä Prodromokselle, joka tuli meitä saattamaan autolle ja toivottamaan meille siunaustaan.

Pyhiinvaellus jatkui autolla Athoksen kuoppaisia teitä myöten. Ensimmäinen maantie saatiin Athokselle vuonna 1963, jolloin vietettiin Athoksen perustamisen 1000-vuotisjuhlaa. Tällöin rakennettiin tie Dafnista Suureen Lavraan. Myöhemmin on tieverkkoa laajennettu.

Pyhän Johannes Kastajan skiitan pääkirkko.
(kuva/photo: Jura Jukola)

Johannes Kastajan skiitta

Skiitta sijaitsee niemimaan kaakkoiskolkassa 250 metrin korkeudella merenpinnasta ja kuuluu Suuren Lavran alaisuuteen. Skiitta on romanialaisten asuttama yhteiselämäskiitta, jossa kilvoittelee noin 25 munkkia. Skiitta on rakennettu neliön muotoon. Viehättävä pihapiiri on avara, sitä koristavat monet korkeat sypressit. Pääkirkko on pyhitetty Herran kasteen muistolle ja sijaitsee pihan keskellä. Kirkko valmistui vuonna 1866. Suomalaisten kannalta skiitta on mielenkiintoinen, sillä siellä kilvoitteli jonkin aikaa romanialaissyntyinen pyhä Antipa Valamolainen (k. 1882), jonka ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni on nykyisin Uuden Valamon luostarin pääkirkossa.

Saapuessamme Johannes Kastajan skiitan pihapiiriin huomasin ensimmäiseksi kiivaan rakentamisen ja työkoneiden äänet. Olimme ajoissa skiitalla, joten jätimme matkatavaramme lähelle vastaanottoa, sillä saisimme huoneen vasta iltapäivällä.

Erakkojen vieraana

Ohjelmassamme oli tutustuminen luostarin hautausmaahan, josta matkamme jatkui kasvimaiden läpi kahden erakkona asuvan kilvoittelijan vieraaksi. Saavuimme erakkoisä Patapioksen majan portille. Paikka oli selkeästi aidattu, ja keskellä sijaitsi pieni kirkko sekä keljarakennus. Tutustuimme tähän erittäin pieneen kirkkoon, joka oli kooltaan noin 3 x 4 metrin suuruinen. Erakon kelja käsitti pienen kotikappelin sekä nukkumistilan. Eteinen toimi pyhiinvaeltajien vastaanottotilana, jossa oli heille varattu penkki. Kelja ja kirkko oli muurattu kivestä ja rapattu.

Erakot viljelevät kasviksia, ja muu tarpeellinen ruokatavara saadaan luostarista. Erakot myyvät pyhiinvaeltajille valmistamiaan käsityötuotteita, kuten rukousnauhoja, ikoneita, suitsutuspihkaa ja puutöitä. Itse ostin muistoksi kauniin käsin kaiverretun puisen kirkkoleipäsinetin. Erakkomunkki Patapios kertoi meille itsestään ja elämästään Athoksella. Hän myös antoi meille elämänohjeita. Lähtiessämme isä Patapios antoi meille pienet ikonit muistoksi. Siunatessaan hän teki ristinmerkin pääni yläpuolella ja laski lopuksi kätensä pääni päälle merkiksi siunauksesta.

Matkamme jatkui erakko Joosefin majalle, jonne oli melkoinen kävelymatka. Isä Joosefin kelja oli tehty kallioiseen maastoon, ja sinne laskeuduttiin alas portaita. Hänenkin keljassaan oli kirkko. Viivyimme jonkin aikaa, sillä hän halusi keskustella kanssamme. Saimme hengellisiä ohjeita omaan kilvoitukseemme.

Palasimme skiitalle poiketen Pyhän Athanasios Athoslaisen luolalla, jossa hän oli aikanaan kilvoitellut.

Palattuamme majapaikkaamme ja saatuamme reput huoneeseen kutsui taalennon kumistelu ja kellonsoitto kirkkoon.

Aterian jälkeen oli aikaa katsella skiitan rakennuksia. Täällä toimitettiin Johannes Teologin juhlan johdosta kokoöinen palvelus, joka alkaa kello 21 ja kestää seuraavaan aamuun. Päätin osallistua tähän kokoöiseen palvelukseen. Avustajani kysyi, jaksanko valvoa koko yön. Totesin jaksavani – ja jos nukahdan palveluksessa, kyllä minut aamulla herätetään.

Kokoöiseen palvelukseen kanssani osallistui ryhmästämme kaksi muutakin henkilöä, joten en ollut yksin kirkossa. Osallistuminen romaniankieliseen palvelukseen oli hieno ja ainutlaatuinen kokemus. Mahdollisuus oli hiljentyä omaan rukoukseen. Oli ilo kuunnella kahden munkkikuoron taidokasta laulua, josta välittyi rukous, hartaus ja laulamisen ilo. Romaniankielinen palvelus oli hiukan helpompi ymmärtää ja seurata kuin kreikankielinen. Taisin torkahtaa, etenkin lukijan lukiessa jumalanpalvelustekstejä, mutta kuoron vahva laulu taas herätti valveille. Osallistuin muiden suomalaisten kanssa ehtoollisen sakramenttiin, joka oli hengellisesti voimaannuttava kokemus yhdessä yöpalveluksen kanssa. Kokoöinen palvelus toi mieleeeni pääsiäisyön tunnelman.

Varhainen lounas maistui, olihan edellisestä ateriasta kulunut lähes 12 tuntia. Ennen lähtöä jäi aikaa ottaa pienet unet, joita jatkoin torkkumalla autossa vuoristoisella tiellä. Matkamme suuntautui suurta Lavraa kohti ja sieltä sitten pyhän Andreaksen skiitalle.

Simon Petra.
(Kuva/photo: Jura Jukola)

Suuri Lavra

 Lavra sijaitsee Pyhän Vuoren eteläkärjessä meren äärellä, vuorta kohti loivasti nousevalla tasangolla 40 metrin korkeudessa. Lavra on Pyhän Vuoren vanhin yhteiselämäluostari. Historiallisen merkityksensä vuoksi se on aina sijoitettu hierarkkisessa järjestyksessä ensimmäiseksi. Lavra on pyhitetty Athanasios Athosvuorelaiselle, joka perusti Lavran vuonna 963. Veljestöön kuuluu 30 munkkia. Rakennukset ovat massiiviset, käsittäen valtavan kokonaisuuden, kooltaan 200 x 80 metriä. Luostarin perustamisen teki mahdolliseksi keisari Nikiforos Fokaksen ja keisari Johannes Tsimiskin avokätisyys, sillä he rahoittivat rakentamista ja lisäksi myönsivät vuotuisen avustuksen luostarin elinkustannuksiin. Pysähdyimme Lavrassa vain hetkeksi seuraamaan palvelusta kirkossa. Kävimme kunnioittamassa ikoneita ja pyysimme paikalla olleelta kreikkalaiselta piispalta siunauksen, kuten on tapana, jos piispa on kirkossa. Pyytäessäni siunausta, hän teki ristinmerkin pääni päällä ja lopuksi kosketti kädellään päätäni.

Pihassa pysähdyimme valtavan sypressin kohdalle ottamaan kuvia luostarista. Perimätiedon mukaan sypressin oli istuttanut luostarin perustaja.

Jatkoimme matkaa Andreaksen skiitalle.

Pyhän Andreaksen skiitan pääkirkko.
(Kuva/photo: Jura Jukola)

Pyhän Andreaksen skiitta

 Saavuttuamme perille meitä tuli pihalla tervehtimään suomeksi pappismunkki Joosef ja toivottamaan tervetulleeksi Athokselle. Heti syntyi lämmin tunne, jota vielä lisäsi, kun saimme hyvää lähes suomalaista kahvia ja juuri paistettua rapeaa vaniljalta maistuvaa piirakkaa. Aurinko paistoi pihamaalle, mieli oli kevyt kaikesta edellisen yön kokemuksista.

Andreaksen skiitalta jatkoimme jalan matkaamme. Saavuimme Athoksen hallintokeskukseen Kariekseen. Paikka on suhteellisen vaatimaton, käsittää vain keskusaukion ja pääkadun. Tämän varrella sijaitsee erilaisia kirkollisia kauppoja, eri luostareiden edustuksia ja yksittäisten erakkomunkkien keljoja. Täällä on Athoksen hallintokeskus. Löytyy myös poliisi, posti, terveysasema, pankkiautomaatti ja ravintola sekä kaksi vaatimatonta hotellia. Suuntasimme kuitenkin kohti Karieksen kirkkoa*. Kirkkoon emme päässeet sen ollessa suljettuna.

Karieksesta jatkoimme matkaamme, ja mitä pitemmälle kuljimme, sitä jyrkemmäksi kävi alamäki.

 

Kutlumusionin luostari

 Luostari on pyhitetty Kristuksen kirkastumisen muistolle. Pyhän Vuoren hierarkiassa se on kuudentena. Veljestöön kuuluu noin 30 munkkia.

Luostarin tarkkaa syntyhistoriaa ei tiedetä. Tutkijoiden mielestä Kutlumusion on perustettu jo ennen vuotta 988; näin ollen se kuuluisi Athoksen vanhimpiin luostareihin. Perimätiedon mukaan keisari Aleksios I Komnenos (1081–1117) tuki avokätisesti sen rakentamista. Viisikupolinen kirkko on rakennettu vuonna 1540 varhaisemman kirkon paikalle.

Saapuessamme Kutlumusioniin meitä oli vastassa veli Sakarias Helsingistä. Hän esitteli meille luostarin kirkkoja ja harvinaisia ihmeitätekeviä ikoneita, joita pääsimme kunnioittamaan. Minun toiveeni oli päästä kunnioittamaan suojeluspyhäni apostoli Timoteuksen reliikkejä. Tämä ei toteutunut, koska olimme päivällä liikkeellä.

 

Erakko Paisioksen Panacudan maja

 Vaelluksemme jatkui aina vain alaspäin kohti merenrantaa Panacudan majalle. Mitä lähemmäksi tulimme rantaa sitä jyrkemmäksi kävi maasto. Matkalla valkoinen keppini katkesi. Löysimme kuivuneen puukepin käyttööni. Päästyäni alas majalle olin ihan uupunut.

Tutustuimme täällä vuonna 1994 kuolleen tunnetun kreikkalaisen ohjaajavanhuksen Paisioksen keljaan. Majassa oli kirkko ja kelja. Ennen takaisin kiipeämistä oli pakko levätä, sillä voimani olivat huvenneet. Ajattelin siinä istuessani majan portailla, etten pääse takaisin omin voimin Andreaksen skiitalle. Paluumatka olikin sitten tuskien tie, ylöspäin kiipeämistä kivikkoisessa maastossa. Puoliväliin tultaessa voimat hupenivat entisestään, nähtävästi verensokerini laski. Matka oli todellinen pyhiinvaeltajan kilvoituksen tie! Nousu ylös Kariekseen taisi kestää toista tuntia. Pysähdyimme levähtämään Karieksesssa, jossa sain vahvistukseksi tölkin kylmää virvoitusjuomaa ja kauniin pyhiinvaeltajan sauvan katkenneen keppini tilalle

Palattuamme skiitalle saimme huoneet, majoituimme, ja jäi hetki aikaa lepäämiseen. Ruokailu tapahtui kirkon kryptassa, jonne oli sisustettu ruokasali. Illan ohjelma sujui kuten muissakin luostareissa.

Tmo Lehtonen Pyhittäjä Gregorioksen skiitassa.
(Kuva/photo: Jura Jukala)

Isä Joosef tuli tapaamaan meitä huoneeseemme. Hän on kilvoitellut Athoksella lähes 20 vuotta. Hän on myös taitava ikonimaalari ja on maalannut luostarin korjatun kirkon kupolin freskot. Keskusteluiden myötä ilta kului nopeasti pappismunkki Joosefin kertoessa rukouksesta ja luostarielämästä. Lähtiessään hän kysyi minulta, olenko ensimmäistä kertaa Athoksella, johon vastasin kyllä. Hän totesi minulle: Nyt osaat tulla tänne uudestaan. Kiitin häntä tästä, se lämmitti mieltäni.

Päivien rasitukset alkoivat jo tuntua fyysisesti ja henkisesti väsymyksenä, mutta siitä huolimatta olin aamulla varhain kirkossa. Varhaisen lounaan nautittuamme jäi aikaa vielä valokuvaamiseen ennen vaelluksen jatkamista.

Skiitalla on vaiherikas historia, joka alkaa vuodesta 971. Paikka oli autiona lähes 30 vuotta, jona aikana se pääsi pahasti rapistumaan. Nykyinen veljestö, 15 munkkia, saapui skiitalle vuonna 2001 Filotheoksen luostarista. Pihassa sijaitsee vuonna 1900 rakennettu Balkanin suurin ortodoksinen kirkko, jonne mahtuu 5000 rukoilijaa. Se on pyhitetty apostoli Andreakselle. Skiitan yhteydessä on aikanaan toiminut venäläisten munkkien vanhainkoti. Muurin ulkopuolella toimii nykyään myös Athos-koulu eli Athoniada, joka on keskiasteen oppilaitos erityisesti orvoille ja köyhien perheiden pojille.

Skiitan lähihistorian suurista hahmoista mainittakoon munkki Innokenti, maallikkonimeltään Sibiriakoff, joka oli yksi aikansa rikkaimpia venäläisiä. Hän muun muassa rakennutti Vanhaan Valamoon Kristuksen ylösnousemuksen ja Kaikkien Pyhien skiitan. Hän kustansi Athoksella pyhän Andreaksen skiitan pääkirkon rakentamisen.

 

Panteleimonin luostari.
(Kuva/photo: Jura Jukola)

Panteleimonin luostari

Pyhiinvaeluksemme viimeinen kohde, jossa yövyimme, oli Pyhän Panteleimonin luostari. Luostari sijaitsee niemimaan länsipuolella vähän ennen Dafnia. Athoksen  hierarkkisessa  järjestyksessä Panteleimon on19. Munkkeja luostarissa asuu 60 ja puolet heistä on ukrainalaisia. Alun perin luostari oli kreikkalainen ja tunnettiin Thessalonikin luostarina. Vuodesta 1314 alkaen luostarissa oli venäläisiä ja serbialaisia kilvoittelijoita, vaikka luostarin johto oli kreikkalainen. Venäjän vapauduttua mongolien vallasta vuoden 1490 jälkeen, kasvoi munkkien määrä Panteleimonissa. Alkuperäisesti Panteleimon oli rakennettu sisämaahan, 1750 jälkeen se siirrettiin nykyiselle paikalleen. Vuoden 1830 jälkeen venäläisten munkkien määrä kasvoi merkittäväksi.

Luostarin kukoistuskausi ajoittuu 1900-luvun alkuun. Tällöin luostarissa oli lähes 2000 munkkia. Venäjän vallankumouksen vaikutuksesta veljestön määrä väheni ja muutenkin luostari alkoi rappeutua. Tätä edisti vielä vuonna1960 tapahtunut laaja tulipalo.

Luostarin suuruudesta voidaan todeta, että lähes tuhat pyhiinvaeltajaa voidaan majoittaa. Samoin ruokasaliin mahtuu saman verran. Jätimme reput ja tavarat vierastalon säilytykseen.

 

Pyhän Ksenofonin luostari

Tällä matkalla ei ollut vaikeata maastoa, mutta matkan pituus kuitenkin yllätti. Minun oli itse sitä vaikea arvioida, kun en nähnyt ympäristöä enkä kiinnekohtia. Reitti kulki osittain merenrantaa, osittain metsäistä maastoa. Reilun tunnin kävelyn jälkeen saavuimme Ksenofoniin, joka on rakennettu vuoren rinteeseen.

Luostari sijaitsee Athoksen niemimaan länsirannikon keskivaiheilla. Athoksen hierarkisessa järjestyksessä se on 16. Kilvoittelijoita on noin 72 – yksi heistä on suomalainen pappismunkki Damaskinos.

Nousimme vierastaloon ja sieltä edelleen pääkirkkoon, joka on pyhitetty pyhälle Georgiokselle. Meitä oli vastaanottamassa pappismunkki, jolta pyysin siunauksen. Kävimme kunnioittamassa ikoneita. Yhden ikonin vieressä oli kookas jalustalla oleva kullattu metalliristi. Pappismunkki otti kädestäni kiinni ja ohjasi minut ristille, jotta voin sitä tunnustella. Siinä oli paljon korkokuvioita. Ennen kirkosta lähtöä ryhmämme lauloi yhteisesti Iloitse oi Jumalansynnyttäjä -veisun.

Paluumatkalla kaikilla oli kiire takaisin Panteleimoniin.  Väsymyksestä huolimatta oli ihana mennä kirkkoon. Sisälle päästyäni kuului kaunista slaavinkielistä laulua: munkit lauloivat Ehtooveisua. Palveluksen päätyttyä menimme ruokailemaan tuohon valtavaan trapesaan. Tilan suuruuden pystyi hyvin aistimaan kaikumisen perusteella. Illallisen jälkeen palasimme jälleen kirkkoon. Palveluksen päätteeksi oli maahankumarrukset. Väsymys alkoi painaa ja fyysiset voimat olivat äärirajoillaan. Pyhiinvaellus alkoi olla päätöksessä. Vielä yksi aikainen herätys ja sitten alkaisi kotimatka.

Palvelus alkoi kello 2.30, mutta itse menin puoli viideksi. Palvelusta oli helppo seurata, koska se noudatteli tuttua kaavaa. Kirkossa oli todella paljon pyhiinvaeltajia, sillä se oli aivan täynnä. Liturgiassa osallistuimme ehtoolliseen, joka oli pyhiinvaellukseni tärkein päämäärä.

Palveluksen päätyttyä nautimme aamiaisen ruokasalissa. Kävimme hautausmaalla, jonka luuhuoneessa hyllyille oli asetettu esille pääkalloja. Jokaisen kuolleen munkin kalloon oli kirjoitettu nimi ja kuolinvuosi.

Palasimme hakemaan tavaramme ja matkamme suuntautui luostarin satamaan, josta  laivalla alkaisi kotimatka.

 

Paluumatka

 Saavuimme Ouranopolikseen, josta kahvitauon jälkeen jatkoimme kahdella taksilla kohti Thessalonikia. Matkalla pysähdyimme Surotin naisluostariin. Seuraavana päivänä tutustuimme Thessalonikin kirkkoihin. Pyhiinvaelluksemme oli päätöksessään ja lento koti-Suomeen alkoi.

Erakko Josefin majalla.
(Kuva/photo: Jura Jukola)

Tietolaatikko

Athos sijaitsee Halkinidin niemimaan itäisessä Egeanmereen työntyvässä kapeassa niemessä. Pituudeltaan se on 60 kilometriä ja leveydeltään  8–12 kilometriä.  Eteläkärjessä sijaitsee itse Athosvuori, jonka korkein kohta kohoaa 2033 metriin. Athos on itsehallinnollinen osa Kreikkaa, munkkitasavalta, jonne tarvitaan viisumi.    Athos on omistettu keisarillisella käskykirjeellä vain munkeille vuonna 883/ 885

Alueen munkkilaisuuden perustajina pidetään Pietari ja Athanasios Athoslaisia. Ensimmäinen yhteiselämäluostari Suuri Lavra rakennettiin vuonna 963. Kirkollisesti paikka kuuluu Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan alaisuuteen. Luostareita on 20, ja jokaisella on hierarkkinen asema keskenään. Osalla luostareista on alaisuudessaan skiitta eli sivuluostari, joita on tällä hetkellä 12. Lisäksi on erakkomajoja, jotka sijaitsevat kaukana itse luostareista. Luostarielämää harjoittavia noviiseja ja munkkeja on alueella yhteensä 2300. Kirkollisesti eletään juliaanisessa kalenterissa ja bysanttilainen vuorokausi alkaa auringon laskusta. Tunnetuin Athoksen ikoneista on Aksion estin Karieksen Protatonin kirkossa. Koko Athosvuoren suojelija, Panagia Portaitissa, Jumalanäiti Portinvartija, sijaitsee Ivironin luostarissa. Lisäksi luostareissa on runsaasti merkittäviä pyhäinjäännöksiä. Näistä mainittakoon maailman suurin Kristuksen ristin kappale Kseropotamoksen luostarissa. Arvokkain reliikki on Vatopedin luostarissa Jumalanäidin vyö.

Athoksen luostareissa on maailman laajin kreikkalaisten käsikirjoitusten kokoelma sekä Bysantin aikaista esineistöä.

Historialliset tiedot perustuvat TT Hannu Pöyhösen kirjoittamaan historiaan.

 

Timo Lehtonen

 

, ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: