Tapaaminen Jevgeni Vodolazkinin kanssa

Jevgeni Vodolazkin.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Jevgeni Vodolazkin tuli elämääni tammikuussa 2016, ja tiesin silloin, että hän tuli jäädäkseen. Oli täysin yhdentekevää, jäisikö Arsenin neljä elämää ainoaksi kirjaksi, jonka häneltä koskaan luin, koska tiesin lukevani sen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Mutta sitten kuulin Elina Kahlalta, että hän oli parhaillaan kääntämässä Vodolazkinin uutta teosta. Toisin kuin Arsenin neljä elämää, se sai suomenkielisenä teoksena pitää saman nimen. Kun se ilmestyi, sillä oli nimi Lentäjä. Tunnustan, että vieroksuin nimeä.

Sitten Jevgeni Vodolazkin tuli Suomeen, ilmielävänä, ja tapasimme lukuisien todistajien läsnäollessa Rikhardinkadun kirjastossa maanantaina 26.11.2018. Olin hyvissä ajoin paikalla, hän tuli runsaat kymmenen minuuttia myöhässä.

Lukusali oli tupaten täynnä ihmisiä. Elina Kahla haastatteli Jevgeni Vodolazkinia, joka näytti hiukan uneliaalta niin kuin siinä ainoassa julkaistussa valokuvassa, joka kustantajalla on ollut hänestä käytössään. Hänellä on sellaiset silmät.

Venäjällä hän on varsinainen kirjallinen stara, Elina Kahla kertoo. Hänellä on oma kolumnipalsta Izvestijassa, hänellä on upeat kirjailijasivut netissä, hän on erittäin tunnettu ja arvostettu kirjailija, hiljattain oli jopa kolmipäiväinen konferenssi Krakowassa, siellä käsiteltiin kirjailija Jevgeni Vodolazkinia, Elina Kahla kuvailee. Minusta tuntuu, että kirjallinen stara on vähän vaivautunut, vaikka varmaan hän on vain väsynyt. Hän on tullut Rikhardinkadun tilaisuuteen suoraan edellisestä; promootiomatkat ovat esiintymisiä täydet.

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Hän sanoo, että venäläisenä oleminen ei ole aina yksinkertaista. Hän kuvaa lyhyesti tuota kolmipäiväistä konferenssia, ja tärkein mahtuu kahteen lauseeseen. Ensimmäinen on se tärkein, joka toistuu koko ajan hänen puheissaan – kirjallisuuden merkitys:

”Rakkaus kirjallisuuteen saa ihmeitä aikaan.” Ja sitten hän, kuin yhä ihmetyksestä ällistyneenä, sanoo: ”Siellä oli toistasataa ihmistä, eikä siellä puhuttu sanaakaan sodasta eikä politiikasta – puhuttiin vain kirjallisuudesta.”

Ohimennen hän huomauttaa, ettei ole poliittinen ihminen, ei puoluepoliittinen, vähimmässäkään määrin.

Konferenssissa oli ollut oikein hyväntahtoinen tunnelma, ja jälleen hän sanopo jotakin, mikä hänen puheessaan toistuu samalla tavoin kuin kirjallisuuden merkitys: tärkeintä on hyvän tekeminen.

Eikä hän näe ihmisten perusarvojen, peruskysymysten olevan pohjimmiltaan erilaisia olleen sitten Suomessa tai Venäjällä tai Amerikassa.

”Yksi ihminen, joka ei puhu pahaa, voi pysäyttää”

Sinä päivänä, kun Rikhardinkadun kirjaston yhden lukusalin täysi kirjallisuuden ystäviä oli kokoontunut kuuntelemaan Venäläisen kirjallisuuden seuran järjestämässä tilaisuudessa Jevgeni Vodolazkinia, Venäjän ja Ukrainan välillä oli taas tapahtunut. Venäjä syytti Ukrainan alkaneen sotatoimet Asovan merellä, Ukraina sanoi Venäjän kaapanneen ukrainalaisen laivan miehistöineen, ja joku pieni kalastaja-aluskin konfliktiin oli sekaantunut. YK:n istunnossa tapauksessa nähtiin yhtäläisyyksiä Mainilan laukauksiin.

”Kuusitoistavuotiaaksi pidin itseäni kaksikielisenä.” Vodolazkion on venäläinen, joka on syntynyt Kiovassa, käynyt ukrainankielisen koulun ja elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Ukrainassa. Ukraina, jossa hän 1970-luvulla eli, oli toisenlainen kuin Ukraina tänään. Kukaan ei puhunut, edes ajatellut, että nuo ovat venäläisiä, nuo juutalaisia, tataareja.

Mutta silti Vodolazkin on venäläinen, hän kirjoittaa venäjäksi, ja hänen lempikirjailijansa on Nikolai Gogol, joka oli ukrainalaissyntyinen venäjäksi kirjoittava – yksi suurista venäläisistä kirjailijoista. Vodolazkin sanoo:

”Tunnen suurta tuskaa tapahtumista Ukrainassa, mutta en halua mennä poliittiseen analyysiin.” Kohta hän jatkaa: ”Nyt on sanasota meneillään, on valtava vaara, että sanat muuttuvat luodeiksi.”

Elina Kahla.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

”En halua sanoa pahaa, jos en voi sanoa hyvää, olen mieluummin sanomatta mitään”, hän toistaa ja toistaa, ja hän uskoo niin vahvasti kirjallisuuteen ja sen voimaan, että minun tulee hiukan paha mieli. Koska minä en usko, että ne jotka puhuvat pahaa ja kovin helposti ampuvat sanojen asemesta luoteja, ja määräävät niin tapahtuvaksi – minä en usko, että heillä on aikaa kirjallisuudelle.

”On syvällisempiä tasoja kuin politiikka – kirjallisuus edustaa parempia tasoja”, hän sanoo, ja: ”Kirjallisuus kertoo ihmisistä eikä geopolitiikasta.”

”Jos haluaa tuntea toisen kansan, pitää lukea sen kansan kirjallisuutta – sitä ei luoda vientituotteeksi, ja kirjallisuus on kansasta kaikkein totuudenmukaisin todistaja”, hän vakuuttaa.

Ja yhtäkkiä minä saan mieleeni, että Jevgeni Vodolazkin on kuin Tistu Vihreäpeukalo – hän ei tosin työnnä kanuunoihin kukkasia, mutta hän tahtoo korvata pahat teot hyvillä sanoilla, hän löytää vastauksen aina kirjallisuudesta. Ajattelen, mahtaako hän saada tikapuunsa Tistun tavoin valmiiksi…

Hän vertaa Ukrainan tilannetta eripuraan perheessä:

”Perheriidat ovat julmia, koska kaikki perheenjäsenet tuntevat toisensa, toistensa kipupisteet, ja tietävät, miten voi toista haavoittaa. Perheriidat ovat erityisiä siksikin, että kompromisseja ei ole.”

Hän miettii ja jatkaa:

”Pitäisi osata lopettaa – pitäisi ymmärtää, että mehän olemme veljiä keskenämme.”

 

Ja hän palaa Ukrainan tilanteeseen:

”Viimeistään nyt pitäisi lopettaa riitely. Ei ruveta laskemaan, kuka on viaton ja kuka on väärässä. Selityksetkin ovat taistelun muotoja. On löydettävä hyvät sanat toiselle osapuolelle. Ja vasta sitten, kun osapuolet ovat rauhoittuneet, vasta sitten ruvetaan terveellä järjellä ja puhtaalla sydämellä miettimään, miten tähän on tultu.”

Mutta eihän se niin mene. Eivät vallanpitäjät, eivät poliitikot niin toimi ja ajattele. Ei ole edes kysymys siitä, onko oikeassa vai väärässä – kysymys on vallasta.

Vahvistun entistä enemmän ajatuksessani, että hän on Tistu Vihreäpeukalo. Mutta Tistu on satu, kirjallisuutta. Ajattelen, että todellisuus on jotakin aivan muuta, ja olen hiukan surullinen.

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

”Sanat joita kukaan ei ole vielä lausunut”

Mutta koska Vodolazkin on uuden kirjansa promootiomatkalla, on puhuttava myös Lentäjästä. Elina Kahla informoi kirjailijaa ja osaa yleisöstä vastikään julkaistusta arvostelusta Vodolzkinin Lentäjä-teoksesta. Osa yleisöstä on lukenut arvostelun ja monissa se on herättänyt epämääräisiäkin tunteita.

Jo arvostelun otsikko viittaa sci-fi-viihteeseen ja alaotsikko kertoo teoksen olevan ”sivistyneistön lukuromaani”.

Hämmennyn kovin. Minusta ammattikriitikko on nyt hairahtunut lukemaan kirjan vain juonirakennelmana, ja minusta se tuntuu uskomattomalta. Itse olin kokenut monessakin suhteessa alkuasetelman ja siitä seuranneen juonen punomisen välttämättömäksi kirjan varsinaiselle teemalle, aiheelle, sanottakoon naiivisti sanomalle. Ja se oli jotakin aivan muuta.

Kirjailija sanoo kokevansa jossakin määrin epäonnistuneensa, jos arvovaltainen kriitikko katsoo Lentäjän viihteelliseksi lukuromaaniksi…

Mutta miksi kirjailija, joka ei omien sanojensa mukaan ei pidä fantasiakirjallisuudesta eikä sci-fistä, ottaa kirjaansa näin triviaalin aiheen – syväjäädytetyn Solovetskin vankileirin vangin, joka herätetään 70 vuotta myöhemmin ja johon media luonnollisesti ihastuu silmittömästi? Minusta, kirjaa lukiessani, asia oli päivänselvä.

Kirjailija hymähtää, että olisipa aika tylsää, jos hän vain filosofoisi. Ja sitten hän muistaa anekdootin jostakin etäältä, opiskelijoista, jotka halusivat ajaa mersulla.

”No, mitä he tekivät? Ottivat Zigulin ja panivat sinne Mercedeksen penkit sisälle. Sillä pääsi eteenpäin – ja ajopeli oli Mersu!”

Niin yksinkertaista.

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

”Minäkin otin kertomuksen ihmisestä, joka jäädytettiin. Miksi? Oli saatava päähenkilö entisestä kontekstista katsomaan taaksepäin. Halusin tavoittaa tämän: Sielu katsoo poisheitettyä ruumista.”

Aivan yhtä yksinkertaista.

Hän kertoo halunneensa kirjoittaa yksinäisyydestä – ”Mutta sana ei pysty ilmaisemaan yksinäisyyttä” ja menettämisestä – ”Sillä kaikki ihmiset ovat ainutlaatuisia – kukaan ei voi korvata toista.”

Ja hän sanoo:

”Sana ei voi kuvata ihmisen kauhua kuoleman edessä, jos ei usko tuonpuoleiseen.”

Taas tunnen tuon oudon tunteen, joka on lävistänyt minut joka kerta lukiessani Jevgeni Vodolazkinin teoksia, kun hän mainitsee kristinuskoon liittyvät käsitteet itsestäänselvyyksinä – koska hänen lauseensa, jonka hän juuri sanoi, kertoo, että hän uskoo tuonpuoleiseen.

Se on niin outoa meillä Suomessa, jossa Jumala on siististi siirretty kokonaan pois kaunokirjallisuudesta, olevaisuudesta olemattomuuteen.

”Kun sutta huutaa, susi tulee”

Mutta Lentäjä on myös kirja gulageista. Aleksander Solzhenitsynin, suuren gulag-kuvaajan syntymästä on vastikään kulunut 100 vuotta. Jevgeni Vodolazkin on huolissaan, että tuo julma ajanjakso on katsottu lopullisesti käsitellyksi – siitä ei tarvitse enää puhua.

”Olen huolissani tietoisesta tendenssistä yhteiskunnassamme. Esimerkiksi sanotaan, että olihan Stalin huonokin, hän oli paha, mutta hän voitti sodan. Olihan Stalin… mutta hän teollisti maan. Tällaisia mielipiteitä en ymmärrä. Voiko sanoa: Stalin oli hyvä ihminen, mutta hän listi miljoonia ihmisiä… Kun puhutaan Stalinin teoista, ei voi jatkaa mutta-lauseella.”

”Stalin oli rikollinen, mutta olisi liian yksinkertaista syyttää vain Stalinia. On paradoksaalista, mutta sen kaltaiset ihmiset tulevat esiin silloin, kun heitä odotetaan. Mikään yhteiskunnallinen ilmiö ei ole sattumaa.”

Sitten hän hymähtää hiukan ja huomauttaa, että nyt mennään jo metafysiikan alalle.

Hän puhuu historian rytmeistä, joita emme ymmärrä. Hän puhuu vallankumouksen aikaansaamasta vapaudentunteesta, joka kääntyi vainoiksi ja totalitarismiksi.

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

”On arvoitus, miksi vallankumous Venäjällä ilmeni niin verisessä muodossa.

Hän sanoo tavallisten ihmisten ymmärtävän historian oikein, mutta kertoo heidänkin kyselevän: Miksi aina vain on puhuttava näistä vainoista.

Ja toteaa:

”Eipä kaunokirjallisuus niitä niin paljon ole käsitellyt.”

Hän kertoo kirjoittaneensa vuonna 2011 ilmestynyttä kirjaansa Taivaan ympäröimä pala maata kokonaisen vuoden. Kirjassaan hän kertoo Solovetskin saarella kärsineiden muistoista alkaen luostarin ajoista siihen saakka, kun saaresta tuli keskitysleiri.

”Se oli tapa vapautua näistä kauhuista”, hän kertoo. Hän kertoo Dimitri Lihatshovista, joka oli yksi keskitysleiriltä selviytyneistä ja kykeni kertomaan niistä julmuuksista ja kauhuteoista, mitä saarella tapahtui. Tiedot näistä teoista alkoivat levitä ihmisten keskuuteen, ja mitä tapahtui silloin?

Tunnettu kirjailija Maksim Gorki lähettiin saarelle, josta palattuaan hän kirjoitti, miten kaikki oli siellä kunnossa. Ja tuolloin valtion ylin johto ajatteli, jos niin on, pannaan vähän pahemmaksi.

Gorki oli ollut Lihatshovin hyvä ystävä…

Myös Lentäjä vie lukijansa Solovetskiin, jonne kirjan päähenkilö Platonov serkkunsa ilmiantamana joutuu, ja siellä hänet syväjäädytetään, koska työhön kelpaamattomista vangeista ei enää ollut muuhun kuin tieteen koekaniineiksi. Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua hän palaa takaisin elämään, mutta mikään ei ole niin kuin ennen: nuori Anastasia ei korvaa hänen ensirakkauttaan.

Kirjailijan sanoma on tämä: Mitään korvausta ei ole – täytyy rakastaa niitä, jotka ovat tässä vierellä.

 

”Paha on hyvän puutetta”

Läpi kirjan kulkee kaksi juonnetta, jotka merkitsivät minulle järkyttäviä kokemuksia, ja kuulen mielelläni kirjailijan kertovan niistä.

Ensimmäinen on Platonovin tekemä murha: hän murhasi rakastettunsa Anastasian isän ilmiajantajan. Murhaaja ei koskaan selvinnyt – mutta Anastasia ehkä aavisti. Vodolazkin kertoi erään lukijan kysyneen, miten Platonov, muka uskovainen, saattoi tehdä tuon murhan – vaikka ehkä hyvästä syystä, hyvin perustein. Ja kirjailija antaa hyvin dostojevskilaisen, hyvin toden selityksen:

”Uskovainen ei ole pyhä. Uskovainen tekee virheitä aivan samoin kuin ei-uskovainen. Ero on siinä, että uskovainen yrittää jälkikäteen katua.”

Toinen hyvin traaginen, minua suuresti koskettanut tapahtuma kirjassa oli Platonovin tapaaminen elossa vielä olevan Solovetskin pahamaineisen päällikön kanssa.

Tämä ei kadu. Mitä hän sanoo – hän sanoo olevansa väsynyt.

Kirjailijan mukaan tämä osoittaa mitä suurinta välinpitämättömyyttä – ja hän vetoaa Raamattuun:

”Raamatun mukaan pahinta on ihmisen välinpitämättömyys: ”Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma! Mutta sinä olet haalea, et kuuma etkä kylmä, ja siksi minä oksennan sinut suustani. (Ilm. 3:15)”

 

”Löydä itsellesi rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat”

Sitten Elina Kahla, joka on toiminut hienosti tulkkina koko ajan – yhtä hienosti, kuin hän on suomentanut molemmat Vodolazkinin teokset – sanoo, että kirjailijan tapaamiseen varattu aika on loppumassa, että on aikaa enää yhdelle kysymykselle.

Ja niin minä kysyn, sanon ihmetteleväni sitä suurta suosiota, jonka Vodolazkinin kirjat ovat saaneet osakseen, vaikka niissä on niin vahva kristillinen, ortodoksinen pohja, uskonto niissä niin merkittävässä asemassa, että mielessäni nimitän niitä kristillisiksi kirjoiksi. Kun taas suomalainen fiktio, niin, lähes koko länsimainen kaunokirjallisuus, elää maailmassa, jossa Jumalaa ei ole olemassakaan.

Vodolazkin alkaa Venäjän 1990-luvusta:

”Venäjä etsi tuolloin itseään, ja se oli vaikeaa aikaa – usko kommunismiin oli menetetty. Ei ollut oikein mitään vakavasti otettavaa. Kirkkoa kritisoitiin. Tilanne oli hyvin lohduton. Vasta 1990-luvun lopulla tilanne alkoi muuttua meillä. Kristillinen perinne murtui ja aloimme löytää siitä sellaista, mikä ei ollut ollut näkyvissä. Jotta uskonnon voisi löytää, on nähtävästi tarvittu nuo 70 vuoden synkät kokemukset.”

”Venäjän kirkon rappio alkoi siitä, kun Pietari suuri teki kirkosta yhden ministeriönsä”, hän sanoo. ”Suuri syy vallankumouksen onnistumiseenkin oli siinä, että kirkko oli sairas. Ja niin kirkko ei pystynyt estämään sitä. Vuosikaudet elettiin ilman kirkkoa – paitsi salaa. Nyt alamme löytää traagisten kokemusten kautta uskonnon.”

Hän sanoo, että 1900-luku on tuonut marttyyreitä enemmän kuin mikään muu aika. Hänen omassa perheessään on koettu tämä tuskallisesti: perheeseen kuului Arkangelissa työskennellyt rovasti…

”Muisto kärsimyksistä ja marttyyreistä on tuonut uuden käsityksen asioista. Uskovaiset ovat vaatineet maallistuneilta uskon omaksumista, ja usko ei aina ole ollut oikeaa. Nyt tilanne alkaa rauhoittua. Nyt tuntuu, että molemmat – uskovaiset ja maallistuneet – ovat löytäneet tavan puhua keskenään, ja silloin päästään eteenpäin.”

Hän painottaa kirkon kovia kokemuksia. Tällä hetkellä hän toivoo, että valtio ei työntäisi nenäänsä kirkon asioihin, jotka sille eivät kuulu.

”Kaksikymmentä vuotta on opeteltu ja nyt on ehkä opittu elämään yhdessä. Jokaisella on oma paikkansa, ja toivon, että jatkamme tällä tiellä eteenpäin.”

 

Kun sitten olen saanut monien muiden tavoin Jevgeni Vodolazkinin nimikirjoituksen kirjoihini, kun ulkona pimeässä viileässä illassa odotan taksia, mieleeni juolahtaa ajatus:

Ehkäpä heidän Jumalansa ei ole kuollut heidän kärsimystensä takia? Ehkäpä länsimainen ihminen on unohtanut kärsimyksen läsnäolon eikä juuri siksi enää tarvitse Jumalaa omassa kaikkivoipaisuudessaan?

 Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: