Rakkaus pitää sisällään myös kauneuden

Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni.
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Kuten taannoisen kolumnini yhteydessä mainitsin, haastattelin nykyistä Kuopion ja Karjalan metropoliittaa Arsenia ensimmäisen kerran Rovaniemellä Oulun ortodoksisen hiippakunnan hiippakuntapäivien aikaan vuoden 1994 lokakuussa erityisesti ikonimaalauksesta.

Monissa muissa arkkimandriitta tai piispa Arsenin haastatteluissa vuoden 1994 jälkeen olemme luonnollisesti keskittyneet kirkkoa, ortodoksisuutta ja piispan tehtäviä käsitteleviin asioihin. Ei ole pitkäkään aika, kun hän kertoi Simeonissa ja Hannassa työstään Kuopion ja Karjalan hiippakunnassa, ja siksi ajattelin, että tässä haastattelussa emme kovin paljon puuttuisi monesti käsiteltyihin seikkoihin, vaan puhuisimme enemmän metropoliitan harrastuksiksi nimeämistä asioista. Niitä ovat kuvataide, kirjallisuus ja musiikki.

Tiedustelin asiaa isä esipaimenelta, ja hän suostui siihen.

Joskus vuosia, lähes vuosikymmeniä sitten haastattelin arkkipiispa Johannesta hänen työhuoneessaan Kuopion Karjalankadulla. Nyt tuossa talossa kaikki on toisin, en enää tunne paikkoja entisiksi, eikä työhuone ole enää arkkipiispan työhuone, koska arkkipiispan istuin on siirretty Helsinkiin. Se on nyt metropoliitta Arsenin työhuone.

Mutta ehdotin metropoliitta Arsenille, että istuisimme siinä vanhassa työhuoneessa haastattelun ajan, minäkin tunnen oloni kotoisammaksi, sanoin.

Ikkunan takana ulkona satoi hiukan lunta. Maisema oli valkoinen ja hämäränharmaa.

Alussa oli kuvataide

Rovaniemellä kysyin, millainen tie johdatti teidät kilvoittelemaan munkkina. Kerroitte, että asia ei alun alkaen ollut itsestäänselvyys, vaan mielessänne oli myös ajatus taiteilijan urasta. Tehän oikeastaan aloitittekin sillä tavalla – ette tosin heti ikonimaalarina. Mikä esti teitä antautumasta niin sanotun profaanin taiteen tekijäksi?

Metropoliitta Arseni: Yhtäältä syynä oli vanhempieni epäilys, pystyisinkö elättämään itseni taiteella ja toisaalta sitten omat epäilyni siitä, onko minulla todellinen palo taiteilijan työhön ja riittäisikö sanottavaa, tai pikemminkin kuvattavaa. Suomessa koulutetaan kuvataiteilijoita aivan liikaa taidetta ostavaan yleisöön nähden, joten kaikille ei toki riitä markkinoita. Itse asiassa jäin silloin miettimään, olisiko oma kädenjälkeni niin omaperäinen, että se kantaisi, vai joutuisinko monen kuvataiteilijan tavoin tekemään kaikenlaisia satunnaisia töitä tai toimimaan kuvataideopettajana.

Jossakin vaiheessa ystävystyitte Ina Collianderin kanssa, ja minulla on se käsitys, että hän oli ammatillisestikin tärkeä ihminen teille? Kertoisitteko tästä, nyt kun teillä on runsaasti perspektiiviä tarkastella hänen vaikutustaan elämäänne ja – ehkä – työhönnekin?

Metropoliitta Arseni: Ystävystyin Inan kanssa 1970-luvun puolivälissä, ja toden totta, alkuaan kyse oli pelkästään kuvataiteellisista. Kysyin häneltä neuvoja kohopainografiikan materiaaleista. Sen lisäksi sain kirjeenvaihdossamme häneltä tietoja Helsingissä olleista mielenkiintoisista näyttelyistä. Inalta kuulin muiden muassa ensi kertaa Leena Luostarisesta, josta sittemmin tuli minulle läheinen ystävä. Ina myös innosti matkustamaan ulkomaille ja hakemaan sieltä inspiraatiota kuvantekoon.

Ina Colliander (v.1973).

Nyt näen, että Ina oli minulle myös hengellinen ohjaaja ja itse asiassa paras sellainen. Kirjeenvaihdossa ja keskusteluissa sain häneltä neuvoja, joita hän puolestaan oli saanut skeemaigumeni Johannekselta ja ehkäpä myös piispa Aleksanterilta. Yksi neuvo tulee tässä nyt mieleen. Muistaakseni Inaa vaivasi silloin kivulias vyöruusu, ja hän kertoi skeemaigumeni Johanneksen opastaneen, että jos olet väsynyt, niin parempi lukea rukoukset vaikka pitkältään, kuin jättää ne lukematta sen vuoksi, että et jaksa seistä. Käytännöllinen hyvä neuvo, eikö vain? Ina osasi ohjailla jotenkin salaviisaasti, tuputtamatta tai alleviivaamatta. Hän oli rakastettava, hyvä ihminen, jonka muistoa kannan läpi elämäni.

Ehdottomasti tarpeellista ja välttämätöntä

Mainitsette kuvataiteen, kirjallisuuden ja musiikin harrastuksiksenne. Mikä niissä erityisesti kiehtoo teitä? Oikeastaan haluaisin kysyä: mikä mielestänne on kaiken taiteen merkitys ihmisen elämässä? Onko se tarpeellista ja välttämätöntä?

Metropoliitta Arseni: En voi sanoa minkään taiteenalan erityisesti ”kiehtovan” minua, vaan ne ovat minulle sitä enemmän, ne ovat osa elämääni. Taiteen kuluttamisesta ja tekemisestä on muodostunut minulle tietynlainen tarve ja pakko, aivan kuin joillekin on urheilu. Se ei siis ole enää minun vapaa valintani, vaan välttämättömyys, hengissä pitäjä.

Tavallaan kaikki taide toimii aivan samalla tavalla kuin kauniisti ja kiirehtimättä toimitettu jumalanpalvelus, eli se vie ajan ulkopuolelle, levon maailmaan. Taide juontuu sanasta taito ja luovuus puolestaan sanasta Luoja. Rohkeasti ajatellen ihmisen luovuuden voidaan nähdä kuvastavan Jumalan luomistyötä. Taiteilija ikään kuin jatkaa Jumalan työtä pistämällä Jumalan luomaa materiaa uuteen järjestykseen. Taide on ehdottomasti tarpeellista ja välttämätöntä, senhän todistaa jo yksin kansojen historia. Ei näet ole kansaa tai kulttuuria, jolla ei olisi omaa taidettaan, tai ainakin toisesta kulttuuripiiristä vaikutteita saanutta taidetta.

Jos ajatellaan, että ”Jumala on kauneus”, että myös kaikki kauneus on Jumalan attribuutti (vai voidaanko niin ajatella), millainen vastuu taiteentekijällä on työssään? Onko hän vastuussa? Kenelle hän on vastuussa?

Metropoliitta Arseni: Kauneus on hiukan vaikea käsite, sillä mikä on yhdelle kaunista, on mahdollisesti toiselle rumaa. Ihmisen maku myös muuttuu iän myötä silmän ja korvan tottuessa johonkin uuteen, ennalta tuntemattomaan ja odottamattomaan. En nimeäisi Jumalan attribuutiksi kauneutta, sillä Jumalaa ajatellen se on liian rajaava. Pyhän apostoli Johanneksen määritelmä on sitä parempi, eli Jumala on rakkaus. Sehän pitää sisällään myös kauneuden.

Taiteen tekijän, kuten kenen tahansa ammattilaisen on vastattava työstään kuluttajalle, jos taiteilija on vastuullinen ihminen. Tekijä siis vastaa teknisestä laadusta, mikäli myy teoksensa, tai taiteellisesta kvaliteetista mikäli kyseessä on musiikki- tai teatteriesitys tahi kirja. Kuluttajan on puolestaan osattava valita, minkä laatuista taidetta haluaa ja minkä hintaiseen hänen varansa riittävät.

Enemmän klassikko

On varmaan taiteilijoita, joiden työt merkitsevät teille paljon. Voitteko mainita, keiden taiteilijoiden työt ovat puhutelleet teitä voimakkaasti ja mikä töissä on ollut sellaista, joka on tehnyt vaikutuksen? Millaista kirjallisuutta luette mieluiten, millaista musiikkia kuuntelette?

Metropoliitta Arseni: Suomalaisista vanhemman polven kuvataiteilijoista pidän erityisesti Ellen Thesleffin, Hugo Simbergin, Magnus Enckellin, Åke Mattaksen ja Mauno Markkulan teoksista. Nuoremman polven tekijöistä pidän esimerkiksi Elina Merenmiehen, Marjatta Tapiolan, Leena Luostarisen, Petri Ala-Maunuksen ja Jan Nevan teoksista. Kaikilla heillä on varsin omintakeinen käden jälki, eli heidän teoksensa ovat hyvin tunnistettavia ja niissä on mielestäni jokin pieni ”särö”, joka tekee niistä minun silmääni eläviä ja mielenkiintoisia. Makuni on kuitenkin aika klassinen ja pidän pääosin tunnemaalareista ja esittävästä taiteesta.

Nykytaiteen edustajista metropoliitta Arseni pitää erityisesti mm. Elina Merenmiehen teoksista. Kuvassa Merenmiehen La melancolie de Vieille Femme, joka on Saastamoisen säätiön omistuksessa. (2015, temperan ja öljyn sekatekniikka). (Kuva: Elina Merenmies)

Kuuntelen sekä kirkkomusiikkia että klassista musiikkia. Erityisesti italialaiset oopperat ovat mieleen, mutta myös kotimainen uudempi klassinen musiikki kiinnostaa. Luen klassikkoja, mutta myös uutuusromaaneja, mikäli saan niistä joltain hyviä suosituksia. Ulkomaisista olen lukenut esimerkiksi kaikki Orhan Pamukin suomennokset. Hänen kirjoissaan on erityistä syvyyttä ja tunnelmaa.

Onko mielestänne niin, että taiteilijan teokset kokee toisella tavalla, jos tuntee taiteilijan elämänvaiheita tai tuntee hänet henkilökohtaisesti? Vai puhutteleeko pelkkä taideteos sellaisenaan – täytyykö kenties niin ollakin?

Metropoliitta Arseni: Mielestäni taiteen pitää toimia itsenäisesti, vailla tekijän ja hänen taustansa tuntemista tai taiteilijan kirjoittamaa ”reseptiä”. Toki se, että tuntee tekijän vaikuttaa varmaankin tapaamme katsoa, nähdä, lukea, kuunnella tai jopa arvostaa. Ainahan teokseen, olipa kyse mistä vain taiteen alasta, jää tekijän kädenjälki, mikä puolestaan on muotoutunut tekijän koulutuksen ja viitekehyksen kombinaationa. Teosta arvioi puhtaammin taiteen lähtökohdista, jos ei tiedä kenen se on. Venäläiset avantgardistit eivät signeeranneet teoksia kuvapuolelle juuri siksi, ettei ”tunnettu nimi” sekoittaisi katsomuksen kokemusta arvottamiseen. Tämä pätee kaikkeen taiteeseen.

Olette laajasti perehtynyt kulttuuri- ja taidehistoriaan, sen on voinut havaita esimerkiksi televisio-ohjelmista. Aikaisemmin lähes kaikki taide oli enemmän tai vähemmän sidoksissa kirkkoon. Voisi sanoa, että nyt kaikki on toisin. Jumala ei ehkä ollut kuollut vielä Nietzschen siitä ilmoittaessa, mutta nyt uskonnolla, erityisesti kristinuskolla on hyvin vähäinen osuus ainakin kirjallisuudessa. Mitä tämä mielestänne kertoo ajastamme, ihmisestä tässä ajassa – ja toisaalta kristinuskosta, kirkosta?

Metropoliitta Arseni: Se tosiasia, että taide on läpi historian ollut sidoksissa rahaan, kertoo mistä päin tuuli milloinkin puhaltaa. Varsin pitkään merkittävin taiteen tilaaja ja rahoittaja oli kirkko. Nykyisin ei niin ole, vaan rahoittajat ovat pääsääntöisesti aivan muualla, ja se värittää mitä ja miten tehdään. Tässä on kyse yhtäältä siitä, ettei kirkko ole enää valmis satsaamaan kulttuuriin, vaan näkee ydintoimintansa muualla. Toisaalta kyse on siitä, ettei kristinuskolla ole enää samaa asemaa kuin sillä oli viime vuosisadalla tai sitä edeltävänä aikana.

Onko sellaista aikaa, jossa eläisitte mieluummin kuin 2000-luvulla? Vai onko tämä sittenkin paras aika elettäväksi, paras aika tehdäksenne työtänne – sekä hiippakunnan piispana että arvostettuna ikonimaalarina?

Metropoliitta Arseni: En haikaile menneeseen enkä katso kovin pitkälle tulevaan, vaan koetan elää kuten pyhät isät opettavat eli tässä hetkessä. Jos osaan elää tämän hetken oikein ja Jumalalle mieluisesti, niin sehän on hetken päästä jo hyvää historiaa. Tulevaisuus on Jumalan käsissä ja se on otettava sellaisena kuin sen saamme. Tyydyn tähän hetkeen vaivaamatta mieltäni mahdottomuudella.

Hugo Simbergin tunnetuin maalaus lienee Haavoittunut enkeli (2015). Simberg kuuluu metropoliitta Arsenin vanhempaa kuvataidetta edustaviin suosikkeihin. (Kuva:Kansallisgalleria/Aaltonen Hannu)

Muutama sana kuolemasta

Puhuisin hiukan kuolemasta. Sanotaan, että se on ainoa varma asia ihmisen elämässä, ja isät opettavat, että meidän on pidettävä kuolema joka päivä mielessämme. Rukoilemme myös varjelusta pahasta äkillisestä kuolemasta. Millainen teidän mielestänne on hyvä kuolema?

Metropoliitta Arseni: Hyvä kuolema on mielestäni sellainen, että kuolevalta ei jää pyytämättä anteeksi lähimmäisiä kohtaan tehdyt teot ja loukkaukset, eli että omatunto jää puhtaaksi. Tämän vuoksi kirkko rukoilee varjelusta äkkikuolemalta. Se, että lähipiirin kanssa jää hyvät välit on se valmistautuminen, mihin meillä ajallisessa mielessä on mahdollista. Sen vuoksi on myös hyvä muistaa kuolemaa, eli jos teemme jotain hupsua, on syytä pyytää anteeksi.

Eräs tämän vuoden keväällä kuollut ystäväni totesi, ettei häntä oikeastaan kaduta suuremmin muu kuin se, että oli niin vähän ystäviensä kanssa. Tätä on hyvä muistaa, sillä työtä ja touhua jää tänne maailmaan meidän jälkeemme. Kaikkea emme ehdi tehdä, mutta ystävien huomiotta jättäminen on jotain, joka varmasti jää painamaan mieltä ja lienee jopa synti.

On kuolemia, joita meidän on vaikea ymmärtää. Kun pieni terve lapsi kuolee auto-onnettomuudessa, kun nuori ihminen sairastuu eikä häntä voida hoitaa terveeksi – tai kun vanha ihminen joutuu makaamaan vuoteessa vuosikaudet sairautensa vankina, kivuissaan, kysymme: miksi? Auto-onnettomuuksia emme voi estää, emme nuoren ihmisen sairastumista – mutta onko eutanasia, todella väärin vanhan kivuissaan kärsivän, kuolemaa tekevän ihmisen kohdalla?

Metropoliitta Arseni: Kyllä eutanasia on kristillisestä näkökulmasta yksiselitteisesti väärin. Jumala on luonut ihmisen ja antanut meille elämän, niinpä Hän myös näkee viisaudessaan, koska aikamme täällä taistelevassa seurakunnassa on täynnä. Nuoren kuolema tuntuu tietenkin vaikealta hyväksyä, mutta lohtuna voidaan nähdä se, että jospa Jumala korjasi valmiin henkilön riemuitsevaan seurakuntaan, ettei hänen tarvitsisi kärsiä täällä ajassa pahempaa. Jumala on oikeamielinen ja se mikä meistä näyttää hyvältä ja oikealta ei välttämättä ole sitä Jumalan pelastussuunnitelmassa.

Me ihmiset ajattelemme pääsääntöisesti vain itseämme ja sitä mikä meille on hyvää ja mikä meistä näyttää oikealta. Emme anna Jumalan toiminnalle tilaa, vaikka Hän on kuitenkin se, joka säätää kaiken.

Voiko ihminen aidosti valmistautua kuolemaan?

Metropoliitta Arseni: Voi, jos ihmistä ei kohtaa äkkikuolema ja silloinkin ihminen voi olla siihen valmis.

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Tervehdys jouluun ja tulevaan vuoteen

Maisema ikkunan takana sinistyy, äkkiä on ilta – ennen joulua ilta tulee kovin aikaisin. Muistan esipaimenen kirjoituksen Simeonissa ja Hannassa viime vuonna joulun aatonaattona – siinä hän kertoi joulun odotuksesta, johon liittyi suuri suru; suru on vuosien myötä muuttunut ikäväksi – isän ikäväksi.

Vuosikin on kulunut nopeasti, kohta vietämme taas joulua, Kristuksen syntymäjuhlaa.

Kysyn lopuksi esipaimenelta, millaisen tervehdyksen hän haluaisi täksi jouluksi lähettää Simeonin ja Hannan lukijoille?

Metropoliitta Arseni: Tällä kertaa haluan lähettää Simeonin ja Hannan lukijoille tervehdyksenä sekä jouluksi että tulevaksi vuodeksi Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen lohduttavat sanat: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman” (Joh. 16:33).

 

Hellevi Matihalti

 

 

Lisätty 22.12. klo 11.18

Metropoliitta Arsenin viime jouluinen kirjoitus Simeonissa ja Hannassa:

https://simeonjahanna.com/2017/12/23/joulun-aatonaatto/

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: