Kyllin lähellä – kyllin kaukana

30/12/2018

Artikkeli, Kirjat

Hellevi Matihalti haastattelee Amos Ozia heinäkuussa 1977. (Kuva/photo: Kari Matihalti)

KUULIN UUTISEN Amos Ozin kuolemasta matkalla Korsosta Seinäjoelle. Sinä päivänä oli kulunut tasan vuosi israelilaisen ystäväni Amos Marderin kuolemasta. Vaikka talvipäivän seisauksesta oli enemmän kuin viikko, päivät kääntyivät pimeiksi jo varhain iltapäivällä, ja auton ikkunasta näkyi vain pimeää, kunnes yhtäkkiä tie teki mutkan ja mutkan takaa syöksyi auto huikaisevan kirkkain valoin ja hetken tuntui, että silmäni sokaistuivat täysin.

Tapasin Amos Ozin kerran. Hän asui silloin perheineen Huldan kibbutsissa ja israelilainen ystäväni Edna Marder oli sopinut tapaamisen ja haastattelun. Amos Ozin teos Ehkä jossain muualla oli hiljattain ilmestynyt suomeksi, ja olin varma, että mikä tahansa lehti Suomessa olisi hyvin innostunut kirjailijan haastattelusta.

Tarjosin sitten kirjoittamaani juttua Suomen Kuvalehdelle, ja sain hyväksyvän vastauksen tuota pikaa, mutta. Ne olivat niitä aikoja, ja vähän ajan kuluttua Suomen Kuvalehti pahoitellen palauttikin juttuni takaisin – käsikirjoitukseen oli merkitty jo painomerkinnätkin valmiiksi. Pahoittelu oli sen verran vihjaileva, että ymmärsin kyllä syyn.

Silloin vielä ilmestynyt Vaasa-lehti rohkeni julkaista haastattelun.

 

SILLOIN OLI HEINÄKUU vuonna 1977.

Ajoimme Holonista Huldaan, Edna, Amos, mieheni ja minä. Muistan Huldan kibbutsin kauniina, ja erityisesti muistan sen puutarhassa kasvaneet suuret auringonkukat – niiden ohi kävellessämme tulin sanoneeksi Ozille, että rakastan auringonkukkia, ja hän kysyi, liittyikö se ehkä Vincent van Goghiin. Minusta se oli hämmästyttävää – totta kai se liittyi. Muistan, että puhuimme pitkään Vincentistä, kun kävelimme puutarhan läpi hänen työhuoneelleen.

Ehkä jossain muualla sijoittui kibbutsiin ja kuvasi elämää kibbutsissa sitä mitenkään ihannoimatta.

Kun kysyin Amos Ozilta, miten on mahdollista elää niin tiiviissä yhteisössä, hän hahmotteli kibbutsielämää vanhan venäläisen sadun kautta.

Että siilit eläisivät kylmän talven läpi, hän sanoi, niiden pitää mennä hyvin lähelle toisiaan. Mutta jos siili menee liian lähelle toista siiliä, se saattaa piikeillään haavoittaa tätä.

– Pitää osata mennä riittävän lähelle lämmittääkseen toista, mutta pysyä riittävän etäällä ollakseen haavoittamatta tätä, hän sanoi.

Sellaista, hänen mukaansa, oli elämä kibbutsissa.

Ehkä elämä missä tahansa on juuri sellaista.

 

AMOS OZ EI koskaan saanut Ruotsin akatemian jakamaa Nobelin kirjallisuuspalkintoa, vaikka useampana vuotena hänen nimensä mainittiin niiden nimien joukossa, joista palkinnonsaajaa uumoiltiin. Useimmiten tuolloin lopullinen valinta osui täydelliseen yllätysnimeen, jonka tuotantoa ei ollut säkeen vertaa ainakaan suomeksi käännetty.

Nobelin kirjallisuuspalkintoa on jaettu vuodesta 1901 ansioituneille kirjailijoille. Alfred Nobelin testamentin mukaan palkinto piti jakaa teoksille, joissa on ”ihanteellinen tendenssi”. En osaa päätellä, miten hyvin tai huonosti testamentin tekijän toive tai määräys on kautta vuosikymmenten toteutunut, mutta Amos Ozin kaikessa tuotannossa ja kaikissa haastatteluissa on kyllä nähtävissä hyvinkin ihanteellinen tendenssi.

Jo haastatellessani häntä vuonna 1977 hän esitti näkemyksensä niin sanotusta kahden valtion mallista Israelin ja Palestiinan ratkaisemattoman konfliktin ratkaisuksi. Hänen mielestään vain rauhanomaisella ratkaisulla olisi mahdollista saavuttaa pysyvä rauha Lähi-Idässä.

Kun seurasin hänen haastattelujaan eri medioissa, hän pysyi näkemyksessään kuolemaansa saakka.

Hän oli rakastettu kirjailija, mutta ei niidenkään ihmisten joukko ollut vähäinen, jotka tuomitsivat hänet hänen yhteiskunnallisten näkemystensä perusteella ja kieltäytyivät jopa lukemasta yhtään hänen teoksistaan.

 

USKON AMOS OZIN tuotannon kestävän aikaa. Minulle hänen teoksissaan on ollut erityisen merkittävää se, että jokainen uusi lukukerta on aukaissut uuden näkökulman, uuden asian käsittelyn tavalla, jota en aikaisemmin ole osannut ajatella.

Ozin pääteoksena pidetään romaania Mieheni Mikael (1968), joka ilmestyi suomenkielisenä kymmenen vuotta myöhemmin, 1978. Minulle tärkein ja koskettavin on kuitenkin hänen omaelämäkerrallinen teoksensa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (2007). Se kuvaa Israelin valtion syntyä sekä etäämpää, maahan siirtolaisina tulleiden juutalaisten kautta, että aivan läheltä, Ozin oman perheen kautta.

Se kuvaa myös Eurooppaa, jonka sivistykseen luottaen osa Ozin sukulaisista jäi asumaan sinne – ei nähnyt tarpeelliseksi paeta kotiseudultaan. Ja sitten tapahtui mitä tapahtui.

Kun heinäkuussa vuonna 1977 Huldan kibbutsissa, Amos Ozin työhuoneessa istuessamme, ajattelin ääneen maailman muuttumista, koulutuksen vaikutusta, tiedon lisääntymistä…

– Voi tyttö pieni, sanoi Amos Oz minulle melkein hellän huvittuneesti, – ajatelkaa, missä sivistys olisi ollut korkeammalla, missä taide kukoistanut täydemmin kuin Saksassa ennen toista maailmansotaa…

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: