Kulttuurin olemukseen kuuluu akkulturaatio

13/01/2019

Artikkeli

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

YHDENMUKAISUUS ON MINUSTA arveluttava peruste kaikelle yksilöllisiä ratkaisuja torjuvalle ajattelutavalle; natsitkin siihen vetosivat. Kristus korostaa evankeliumeissa, ettei pidä kuunnella massojen ääntä.

Sinänsä on samantekevää, vietetäänkö pääsiäistä juliaanisen vai gregoriaanisen kalenterin mukaan. Mutta se on ainakin varmaa, että Suomen ortodoksinen kirkko ei olisi lyhyen historiansa aikana saanut mediassa sellaista näkyvyyttä ja kuuluvuutta, mistä sen on suosiotaan kiittäminen, mikäli kirkkomme olisi viettänyt ja viettäisi pääsiäistä juliaanisen kalenterin mukaan. Sitä paitsi pääsiäistä ei voi irrottaa paastosta: silloin paastoakin on vietettävä eri aikaan, sovintosunnuntaita myöten. Eikä pääsiäinen pääty pääsiäisyöhön ja pääsiäispäivän krapulaan. Se jatkuu helluntaihin saakka. Jos pääsiäistä vietetään juliaanisen kalenterin mukaan, on pysyttävä siinä kalenterissa koko pääsiäisaika. Tämäkin osoittaa, ettei pääsiäistä voi irrottaa juliaanisesti vietettäväksi ilman ongelmia.

Ja miten toimisi tilanne ekumeenisissa perheissä? Kuka pystyisi osallistumaan esimerkiksi suuren perjantain palveluksiin? Niistä ainakin osa toimitetaan päiväsaikaan. Entä koululaisten ortodoksinen pääsiäinen?

GREGORIAANINEN AJANLASKU ON todistetusti oikea. Juliaanisen pääsiäisen viettämiseen siirtyminen vertautuisi monessa mielessä edistykselliseltä Suomen ortodoksiselta kirkolta samanlaiseen taantumukseen kuin ruvettaisiin opettamaan auringon kiertävän maata. Erittäin epäloogista ja valheellista olisi kristityltä ruveta myös elämään ikään kuin kahta ajanlaskua: muuhun aikaan vuodesta, siis joulunakin, gregoriaanista – ja suuressa paastossa ja pääsiäiskaudella hypätä hetkeksi juliaaniseen aikaan. Ja tämä vain siksi, että olisimme yhtä taantumuksellisia kuin muut ortodoksiset kirkot.  – Mitä kalenteria noudattavat muuten orientaaliortodoksiset kirkot Lähi-idässä?

Kirkossamme on äänekäs vanhoillisten puritaanien joukko, joka itkee milloin mitäkin: milloin joulu-sanan pakanallisuutta, milloin homojen tunkeutumista ortodoksisen kirkon jäseniksi, milloin luterilaisuuden vaikutusta. Kulttuurin olemukseen kuuluu akkulturaatio: se ottaa vaikutteita toisesta kulttuurista ja antaa myös niitä toiselle. Mahtaisiko ortodoksinen kristinoppileiri olla Suomessa niin suosittu, elleivät luterilaiset nuoret kävisi omia rippikoululeirejään.

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Puhdasoppisuuden vaatimus pukee huonosti ortodoksiaa. Olen kuullut väitettävän, että mehiläisvahakynttilöitä käytetään siksi, ettei haluta käyttää eläinkunnan tuotteita. Mutta olen nähnyt vähemmistökirkon asemassa olevia ortodoksisia kirkkoja, joissa säännöllisesti käytetään steariinikynttilöitä, enkä pysty näkemään siinä harhaoppisuutta. Yhtä hartaasti ihmiset sytyttävät steariinistakin valmistetun rukouskynttilänsä.

MITÄS PAHAA SIINÄ, jos ihminen sivistää itseään menemällä toiseen aikaan vietettävänä pääsiäisenä tutustumaan toisenlaiseen ortodoksiaan. Samalla voi oppia paljon muutakin uutta esimerkiksi välimerellisestä pääsiäisenviettotavasta, kuten suuren viikon palvelusten toimittamisesta kreikkalaisessa perinteessä, joka Suomessa taitaa olla valitettavan heikosti tunnettua, jopa papiston keskuudessa.

Pyhän tulen syttyminen on minulle yhtä vaikuttava, vaikka Suomessa olemme silloin jo pääsiäisen viettäneet, elleivät pääsiäiset osu kalentereissa yksiin. Tässä yhteydessä saanen todeta senkin, että olen minä viettänyt pääsiäistä myös juliaaniseen aikaan, nimittäin asuessani Venetsiassa – ja toki se pääsiäiseltä tuntui.

Siksi voin kokemuksesta kertoa, että pienen vähemmistön kreikkalais-ortodoksinen pääsiäinen juliaanisesti vietettynä ei näkynyt katolisessa kulttuurissa kaupunkikuvassa juuri muuten kuin öisellä ilotulituksella kirkon kupeessa ja siten, että kanavan vieressä kohoavan, vinon kellotornin kelloja soitettiin pääsiäispalveluksen kunniaksi.

Muulloin niitä ei juuri soitettukaan. Ja kun ortodoksinen pääsiäinen sattui toukokuun alkuun, lämmintä saattoi iltapäivällä olla jo +25.  Nurmikot olivat viheriöineet jo pari kuukautta; ei tarvinnut kylvää kevään toivossa rairuohoa lautaselle, eikä tietenkään erityissiemeniäkään ollut kaupan.

 

 

(Kuva/photo: Veikko Karppinen )

 

 

 

 

Esko Karppanen

Kirjoittaja on oululainen filosofian lisensiaatti

ja

Simeon ja Hanna –verkkolehden vakituinen avustaja

Korjaus:

Jutun viimeisen kuvan kuvaajan nimi korjattu 13.1.2019 klo 14.03.

,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: