Raamatun sukuluettelot, mitä virkaa niillä on?

19/01/2019

Artikkeli

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Raamatun alkuluvuissa esiintyy usein sukuluetteloita, jotka ovat olleet vaikeasti selitettäviä. Mihin niitä tarvitaan?  Muinaisina aikoina oli tärkeää tietää oma asemansa kokonaisuudessa, mutta tätä perusasiaa käytetään Raamatussa myös tarinan eteenpäin viemisen aineksena. Lisäksi olemme tottuneet ajattelemaan, että ihminen on luomakunnan kruunu. Hänet luotiin viimeiseksi kaikesta luomakunnasta ja hänelle annettiin tehtäväksi ”ottaa maa valtaansa” (Gen.1:28). Tästä syntyy ns. antroposentrinen maailmankuva: ihminen on kaiken mitta, hän hallitsee kaikkea.  Näinkö Raamattu todella meitä opettaa?

 

Jos luemme Raamattua käännöksenä, tulee meille helposti mielikuva ihmisestä luomakunnan huippuna, mutta jos luemme Raamattua alkutekstillä ja vähän laajemmassa kokonaisuudessa, asia näyttää toiselta. Ihmisellä on vain oma osansa muun luomakunnan yhteydessä.

Gen. 1-4 sisältää yhtenäisen tarinan, joka on johdanto koko Raamatulle. Meille on opetettu, että Raamatussa olisi ikään kuin kaksi luomiskertomusta: toinen aivan alussa ja toinen alkaen 2:4. Näin ei kuitenkaan ole. On vain yksi luomiskertomus ja sen olennainen osa on toledot – sukuluettelo.

Sana toledot on johdettu verbistä  jalad-synnyttää, ja se luettelee ne ihmiset, jotka syntyvät tietystä henkilöstä ja siten muodostavat tälle sukujatkumon. Gen. 5:ssä on Adamin sukuluettelo ja Gen 6:9 kertoo Noan toledotin. 10. luku sisältää Noan kolmen pojan sukuluettelot. Gen. 11:10 luettelee Noan pojan Seemin suvun ja 11:27:sta alkaa Terahin, Abrahamin isän suvun luettelo. Alkutekstissä on kaikkien näiden kohdalla sana toledot, mikä on suomeksi käännetty milloin tarinaksi, milloin sukuluetteloksi, milloin kertomukseksi suvusta tai luetteloksi jälkeläisistä. Toledot on sana, joka aina suuntaa eteenpäin: se kertoo keitä on tästä henkilöstä lähtenyt. Lähtökohta on mies, sillä mies siittää jälkeläisen. Ilman häntä ei kukaan synny. Nainen taas synnyttää, ja verbi jalad onkin omistettu naisen synnyttämiselle. Jos halutaan sanoa, että mies on jonkun henkilön alkuperä, silloin heprean kielessä käytetään tuon verbin kausatiivi-johdannaista (Hif’il) holid  joka tässä tapauksessa tarkoittaa saattaa joku synnyttämään. Suomeksi sanoisimme hän siittää.

 

Mutta Adamin sukuluettelo Gen 5:ssä ei ole suinkaan ensimmäinen toledot Raamatussa. Ensimmäisen kohtaamme jo 2:4:ssä ja se on käännetty suomeksi:”Tämä on kertomus taivaan ja maan synnystä, kun ne luotiin”, hepreaksi: ’ele toledot hashamaim ve’et ha’ares be-hibbar’am. Tarkasti käännettynä: ”nämä ovat taivaan ja maan sukuluettelot silloin kun ne luotiin.”  Mistä tässä on kysymys?

Toledot siis kertoo, keitä ensin mainitusta henkilöstä on syntynyt. Kun puhutaan taivaan ja maan toledotista, tarkoitetaan sitä, mitä näistä ensin luoduista elementeistä on syntynyt. Taivas ”synnytti” auringon, kuun ja tähdet, maa ”synnytti” kasvullisuuden ja koko eläinkunnan, ihminen mukaan luettuna. Adam oli ensimmäinen ihminen, johon Jumala puhalsi elämän henkäyksen. Hän siis kuuluu taivaan ja maan toledotiin. Hän on toledotin ”tuotos”. Mutta omassa toledotissaan Gen. 5:1 Adam onkin ”tuottaja”, oman sukunsa kantaisä.

Kain ja Abel.
(Kuva/photo: Zeno.org )

Nyt muodostaa lukijalle ongelman se, miksi Adamin pojat Kain ja Abel, joista kerrotaan 4. luvussa, eivät sisälly ollenkaan Adamin toledotiin 5. luvussa. Siinä sukuluettelo jatkuu Adamin jälkeen hänen pojastaan Seetistä.

Kain ja Abel muodostavat yhtenäisen kertomuksen, jonka tarkoituksena on asettaa vastakkain kaksi tuon ajan elämänmuotoa: kaupunkilaiselämä, johon liittyy maanviljelys, ja paimentolaisuus. Läpikotaisin Raamattu suosii paimentolaisuutta. Kaikki Raamatun tärkeät, tarinaa eteenpäin vieneet hahmot ovat olleet tai ovat paimenia: Abel, Abraham, Mooses, Daavid. Jeesuskin sanoi olevansa hyvä paimen. Paimentolaiselämä on esikuva oikeasta elämäntavasta. Siinä ei ole kuningasta eikä jumalia, joita pitää palvella. On vain heimon vanhin, jonka elämänkokemus ja sana pitävät heimon oikealla tiellä. Kaupungissa on jumalan ja kuninkaan muodostama hallitseva luokka, joka orjuuttaa ihmisiä ja vie heidät pois oikean Jumalan palvelemisesta. Tämä nähdään Israelin kuninkaitten historiassa ja myös kansan keskuudessa, kun he luopuvat paimentolaisuuden ihanteista.

Abel kuoli, mutta Kain jäi elämään ja hänellä oli jälkeläisiä, ei kuitenkaan toledotia (Gen.4:17-24), vaan: ”Kain yhtyi vaimoonsa ja tämä tuli raskaaksi ja synnytti Henokin. Kain oli ensimmäinen, joka perusti kaupungin ja hän antoi sille nimen poikansa Henokin mukaan.” Henok merkitsee omistautumista jollekin, tässä tapauksessa kaupungille ja sen elämäntavalle. Kainin jälkeläisten hepreankieliset nimet osoittavat, miten he toinen toisensa jälkeen etääntyivät yhä enemmän Jumalasta ja kietoutuivat kaupunkilaiselämän pauloihin. Jumalan siunaus oli ja on edelleen voimassa ihmisen vääristä toimista riippumatta, mutta se tie, jonka ihminen on valinnut, vie hänet yhä kauemmas siitä Eedenin puutarhasta, missä Jumala antoi hänelle kaiken tarpeellisen, ja ihmisen tekemä työ oli vain hänen omaksi hyödykseen ja ilokseen. Jumala salli Kainin lähteä omalle tielleen osoittaakseen tarinan kuulijoille tämän tien onnettoman lopun. Kain lähti Nodin maahan, itään päin Eedenistä. Nod tarkoittaa paimentolaisuutta, kuljeksimista paikasta toiseen. Näin Jumala oli tarkoittanut Kainin elämän kulkevan. Mutta Kain ei kuitenkaan tyytynyt kuljeskeluun, vaan hän rakensi kaupungin suojakseen. Kainin sukulinjan päässä oli Lemek, joka nimi sisältää samat konsonantit kuin kuningas (mlk). Se ettei Raamatun kirjoittaja halunnut antaa Kainille toledotia, merkitsee, ettei hänestä jäänyt mitään ihmiskunnan historiaan. Hänen sukunsa häviää kaupunkien melskeeseen, mutta Lemekin poika Noa tulee uuden, Jumalalle mieluisan suvun kantaisäksi, ja saa taas oman toledotin.

(Kuva/photo: Venngage )

Miksi kaupunkilaiselämä sitten on niin vaarallista?  Meidän tulee asettua Raamatun kirjoittamisen aikojen yhteiskuntaan ymmärtääksemme tämän. Kaupunki oli muurien ympäröimä tila, jonka portin luona oli kaupungin jumalan ja kuninkaan asuinsijat: temppeli ja palatsi. Nämä olivat kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Kuningas oli kaupungin jumalan ”poika” ja hän suoritti jumalan edessä uhrit kaupunkilaisten puolesta apunaan papisto. Kuningas myös ilmoitti kaupungin väelle jumalan tahdon. Se oli useimmiten sama kuin hänen oma tahtonsa. Sitä ei voinut vastustaa, jos aikoi asua tuon kaupungin turvamuurien sisäpuolella. Kuninkaalle oli hänen oma etunsa kaikkein tärkein ja kaupunkilaiset saivat elää omien elinkeinojensa varassa, jos oli rauhan aika. Se tiesi kovaa työtä, maan viljelyä ja kaupankäyntiä. Kuningas tarvitsi varoja sodankäyntiin ja omiin tarpeisiinsa, ja verotus oli sen mukaista. Sitä ei voinut paeta. Ainoa myönteinen asia kaupungissa oli turva, jonka muurit antoivat mahdollista hyökkääjää vastaan. Mutta muuritkaan eivät olleet turva, jos kaupungin jumala päätti, ettei enää suojele kansaansa. Ja tämänkin tiedon toi kaupunkilaisille kuningas ja hänen hovinsa.

Paimentolaisuus ei ollut helppoa sekään, koska paimenet olivat täysin riippuvaisia säästä ja kaivoista. Raamatussa tuodaan esiin monet kilpailevat jumaluudet, kun rukoillaan sadetta maan päälle (esim. 1Kun.18). Paimentolaisen oli syytä valita puolensa: kuka oli se Jumala, joka antoi sateen maan päälle. Tämän Jumalan suojeluksessa oli paimentolaisen kaikkein turvallisinta olla.

 

Tarina jatkuu…

 

Lähde: Paul Nadim Tarazi, The Rise of Scripture. Ocabspress 2018. 129-142.

 

Merja Merras

,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: