Rakkaus – ainoa syy elää?

”Uskooko Miettinen perkeleeseen?” Näin arvelee pyhäaamuna kiroileva suutarimestari Miettinen pastorin kysyvän keskustelussa, jonka hän kuvittelee pastorin kanssa käyvänsä, mikäli tämä tulisi hänen asiakkaakseen. Molemmat ovat niitä pikkukaupungin ihmisiä, joiden monologeista koostuu Aapelin (oik. Simo Puupponen, 1915 – 1967) teos Meidän Herramme muurahaisia (1954). Suutarin ja papin mahdollinen väittely käsittelisi teologisia kysymyksiä. Miettinen miettii, että hän vastaisi papille kiroavansa kyllä perkeleeseen muttei suinkaan häneen uskovansa.

Suutarin mielestä uskonto on jäänyt muusta kehityksestä jälkeen, ja sen takia on niin paljon niitä, jotka eivät usko. Suutari kysyisi myös, onko Jeesuksen opetuksen mukaista, että porvarien kakarat oppivat koulussa, miten kehityksen aikana on uskottava, mutta puoli kansaa pidetään pimeydessä. Siis samaa, mitä moni on kysynyt, ja pastori vastaisi yhtä ympäripyöreitä kuin jumaluusoppineet yleensä.
Aapeli nostaa esiin yhteiskunnalliset luokkaerot. Tuomarit ja lääkärit saavat osansa arvostelusta. Tuomari Anders Pellenius ei puhu itse, mutta hänestä puhutaan sitäkin enemmän. Vallanhaluisesta, kieroilevasta lakimiehestä tulee yhteisön silmissä pelle, jonka kukkapenkistä työläisen lapsi varastaa kukkia – kaupatakseen niitä kaupunkilaisille.

”Piru periköön kaikki lääkärit”, manaa puolestaan veritulppapotilas sairaalavuoteessa ja jatkaa, että vierailukäynnille saapuvilla on paha olla mutta potilaalla vielä pahempi. Nousukasmaisuuteen sortuu moni, ja moni sille nauraa; tyhmä saa varakonsulin arvon. Työläiset nauravat pikkuporvarilliselle elämäntavalle – ja itselleenkin: pyykkäri Antikaiska toteaa työkaverilleen, että kun pyykkituvassa haukkuu kaikki, voi kotona sitten olla ihmisiksi. Muutkin henkilöt ovat keskusteluissaan tai yksinpuheluissaan kuin synnintunnustuksella.

Kaupunkilehden toimituksessa on huoneentauluna:
Ohikulkija, synneistä synnillisin on sielun sokeus muita sieluja kohtaan ja riemuista riemullisin on riemu sinussa nähdyn hyvyyden vuoksi.

*

Teatteri- ja elokuvaohjaaja Ingmar Bergman (1918 – 2007) oli papin poika. Uskonnollinen problematiikka on innoittanut häntä moneen elokuvaan.  Nattvardsgästerna (1962) on saanut Suomessa nimekseen amerikkalaislevityksen (Winter Light) mukaisesti Talven valoa. Mustavalkoinen filmi on kuvattu pilvisellä säällä lumisessa maalaiskylämaisemassa. Elokuva tapahtuu eräänä sunnuntaina, ja valolla on kerronnassa suuri rooli monessa mielessä, mutta filmin alkukielinen nimi tarkoittaa ehtoollisvieraita.

Jumalanpalveluksen jälkeen harvalukuisesta kirkkoväestä muutamalla on asiaa pastorille. Elokuva esittelee rehellisen papin. Ydinsodan uhasta ahdistuneena papin luo saapuvan kalastaja Perssonin epätoivo saa aikaan roolien vaihtumisen. Kuuntelijasta ja neuvojasta tulee se, joka alkaa kertoa huoliaan sille, joka on tullut huolia kertomaan (niin kuin myös Bergmanin elokuvassa Persona, 1966). Pappi muistelee, että hänen kieltäydyttyään nuorena näkemästä todellisuutta Jumalasta tuli hirviö, ja leskeytymisen jälkeen tarkoituksettomuuden tunne valtasi elämän. Auttaja ja autettava ovat samassa tilassa. Keskustelu saattaisi olla hedelmällinen ja molemmin puolin terapeuttinen, mutta tässä tapauksessa seuraukset ovat traagiset.
Papin nimi on Tomas. Epäilevän apostolin kaima uskoutuu ensin naisystävälleen ja sitten keskustelemaan saapuneelle seurakuntalaiselleen sanoen, ettei enää kuule Jumalan ääntä: Jumala on hiljaa. Ihmisten kyvyttömyys keskustella keskenään vertautuu Jumalan vaikenemiseen. Pappi muistelee kaihoten suurta rakkauttaan vaimoonsa. Uuden naisystävän Märtan kanssa liitto rakoilee, senkin takia että moralistisista syistä suhdetta on salailtava; silti ja siksi siitä juorutaan. Märta ei sanojensa mukaan ymmärrä miehen uskonnollista kriisiä eikä perinteistä uskoakaan; se tuntuu hänestä pimeältä ja julmalta. – Silti Märta kyselee Jumalalta, miksi tämä on luonut hänet itsensä niin tyytymättömäksi, pelkääväiseksi ja katkeraksi. Evankeliumin Martan lailla hän yrittää huolehtia ja olla avuksi, osallistuu ehtoolliseenkin. Ja kun Tomas kysyy miksi, Märta muistuttaa ehtoollisen olevan rakkauden ateria.

Pappi turvautuu ensin argumentoinnissaan uskonnollisiin fraaseihin, mutta joutuu niistä tosi paikan tullen luopumaan. Viimeistään silloin, kun vastattavaksi tulee kysymys, mikä on kärsimyksen tarkoitus. Ihmisten välillä on elokuvassa rakkautta, mutta sitä on vaikea ilmaista. Niinpä Märta lähettää rakastamalleen Tomakselle kirjeen, pohtii ja selittää siinä asioita, joita ei muuten voi. Bergmanin elokuvissa on aina pitkiä monologeja, jollainen kirjekin on; filmissä sen puhuu Märta suoraan kameralle.

Nattvardsgästerna alkaa ehtoollissakramentista, asetussanoista eräässä kirkossa ja päättyy saman Tomas-papin toimittamaan toiseen messuun samana päivänä toisessa kirkossa, jossa läsnä on vain itkuisan torailun jälkeen sittenkin mukaan lähtenyt Märta sekä kirkon vahtimestari ynnä juoppo kanttori, joka kaipaisi välillä päiväunia, sillä illalla on soitettava vielä työväentalossa.

Bergman itse on korostanut, että Tomas on evankeliumin halvaantunut mies, jota Märta ja vahtimestari kantavat. Elokuvan luonnoskirjassa lukee Bergmanin omalla käsialalla sitaatti: ”Silloin he toivat hänen luokseen halvaantuneen miehen, joka makasi vuoteella. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ’Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi’.” (Matt. 9: 2.) Ks. www.ingmarbergman.se

Ennen toista palvelusta vahtimestari alkaa käydä Tomas-papin kanssa intensiivistä yksinpuhelua Kristuksen kärsimyksestä. Vahtimestarin mielestä kauheinta ei ollut kidutus vaan se, että Kristus koki ristillä olevansa yksin. Kun Kristus huusi: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”, Jumala silloinkin vaikeni. Siinä on tämän messun saarnan huippu, ja syvällinen onkin. Kristuksen Eeli-huuto esiintyy useassa Bergmanin elokuvassa. Märtan oma rukous lähes tyhjässä kirkossa kuuluu: ”Anna meille varmuus, jotta voimme osoittaa hellyyttä toisillemme.” Elokuva päättyy ehtoollista edeltävään Sanctus-tekstiin, jonka Tomas lausuu: ”Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala kaikkivaltias. Kaikki maa on täynnä hänen kirkkauttaan.”

Elokuva kertoo paitsi puhumisen myös ja ennen kaikkea kuuntelemisen vaikeudesta. Se on alusta loppuun vangitseva ja todentuntuinen. Unohtuu, että henkilöt ”vain” näyttelevät. Heihin sopii Aapelin lausahdus pienen kaupunkinsa ihmisistä: ”Kaikkia heitä ei voi ymmärtää, mutta rakastaa kyllä.”

 

Ingmar Bergmanin Talven valoa (Nattvardsgästerna) on Ylen Areenassa 15.2. saakka. Aapelin Meidän Herramme muurahaisia on esitetty Televisioteatterissa 1963. Tämä Rauni Mollbergin ohjaus on saatavissa dvd-tallenteena. – Ingmar Bergman julkaisi muistelmansa nimellä Laterna magica (1987); Heikki Eskelisen suomennos ilmestyi samana vuonna. Bergmanin 100-vuotissyntymän kunniaksi Otava on ottanut teoksesta uuden painoksen 2018. Laterna magica tarkoittaa sananmukaisesti taikalyhtyä eli diaprojektorin esiastetta.

On muistettava, että Bergman aloitti teatteriohjaajana ja ohjasi näytelmiä teattereihin ja televisiolle vielä senkin jälkeen kun oli lopettanut elokuvien teon. Useissa hänen filmeissään on teatteriaihelmia. Esimerkiksi Gycklarnas afton (1953), joka sai Suomessa nimen Viettelysten ilta, kuvaa kiertävän sirkusteatterin elämää. Gyckel tarkoittaa ilveilyä ja keskiaikaista ilveilynäytelmää. Viettelyäkin elokuva sisältää, erityisesti teatterin kulisseissa – ja peräti Neiti Julien tyyliin. Muistelmissaan Bergman kertoo ohjanneensa useita kertoja teattereihin August Strindbergin näytelmiä, niin Fröken Julien kuin Isän (Fadren), Kuolemantanssin (Dödsdansen) ja Uninäytelmän (Ett drömspel).

 

Esko Karppanen

 

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: