Andy, Arseni ja auringonkukat

16/02/2019

Kolumni

Munkki Arseni vuonna 1996.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Oli heinäkuu vuonna 1997.

Sinä keväänä olin kylvänyt meidän pikkuruisen perunapeltomme täyteen auringonkukkia, ja heinäkuussa ne jo olivat täydessä kukkaloistossa – ne harvat, jotka olivat saaneet kasvaa täyteen mittaansa. Sillä taivaan linnut, nuo, jotka itse eivät kynnä eivätkä kylvä, olivat nähneet hyväksi syödä suurimman osan auringonkukansiemenistä, jotka keväällä olin muokkaamaani peltoon kylvänyt.

Heinäkuussa olin tyttäreni kanssa lähdössä Valamon luostariin pitkäksi viikonlopuksi – siihen aikaan kävimme säännöllisesti jokaisessa paastossa, jopa muinakin aikoina Valamossa. Lähtöä tehdessämme muistin, että pappismunkki Arsenilla oli syntymäpäivä meidän luostarivierailumme aikana. Vaikka varsin hyvin tiesin jo tuolloin, että ortodoksit juhlivat nimipäiväänsä taivaallisen suojelijansa muistopäivänä, ajattelin, että voisimme hyvinkin muistaa isä Arsenia myös hänen syntymäpäivänään.

– Ja mitä me voisimme hänelle viedä lahjaksi? pohdin tyttärelle. Pohtimista siinä olikin.

Mutta lopulta sain mieleeni upean ajatuksen. Isä Arseni on myös kuvataiteilija, minä ajattelin, ja aloin siitä mielessäni kehitellä hupsua ideaani. Jo kauan sitten olin päätynyt käsitykseen, että hänellä on myös huumorintajua, ja tytär vahvisti minua käsityksessäni.

Niin kokosimme lahjan, ja valmistin mielessäni myös puheen, jonka pitäisin, kun antaisimme taiteellisen ja kekseliään, varsin epätavallisen kukkapukettimme isä Arsenille.

 

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Heinäkuun 14. päivänä, ennen vigilian alkua, sain tilaisuuden kertoakseni isä Arsenille, että haluaisimme luovuttaa hänelle hänen merkkipäivänään Lahjan. Sovimme, että luovutus tapahtuisi luostarin pääkirkossa vigilian jälkeen.

Kun muun kirkkokansan poistuessa jäimme kirkkoon, isä Arseni tuli kertomaan, että eräs henkilö halusi vielä synnintunnustukselle, mutta heti sen jälkeen hän tulisi talvikirkosta takaisin pääkirkkoon.

Joku munkeista tuli lukitsemaan kirkon ovia ja ihmetteli, mitä me teemme lähes yösydännä kirkossa; kerroimme tapaavamme vielä isä Arsenin, ja saimme luvan jäädä; munkkiveli sanoi, että isä Arsenin kanssa pääsemme pois kirkosta.

 

Tuona myöhäisiltana olen seisonut ihmeitätekevien ikonien edessä pidempään kuin koskaan aikaisemmin. Silloin koin syvän rukouksellisen rauhan, joka kirkossa vallitsee, ja joka syystä tai toisesta ei palvelustenkaan aikana ollut koskaan tuntunut yhtä täydelliseltä, yhtä häiriintymättömältä – sanon sitä pyhän kosketukseksi.

Mutta aika kului, levollisuuden tunne alkoi hävitä, ja yhtäkkiä tytär ja minä oivalsimme, että isä Arseni oli kokonaan saattanut unohtaa meidät ja lahjaseremoniat, juhlapuheen kuuntelemisen. Olen kuullut, että katumuksen sakramentti ei ole keveä toimitus rippi-isällekään.

– Jäädään sitten yöksi kirkkoon, tytär totesi rauhallisesti.

 

Mutta ei isä Arseni ollut unohtanut. Tosin hän nauroi hiukan hämmennyksellemme lukitusta kirkonovesta, ja huomautti sitten:

– Nunnaksi vihittävät jäävätkin yksin yöksi kirkkoon.

Kaivoin laukustani esiin kukka-asetelman, joka oli aavisteisesti nuukahtanut. Laskin sen tuohustenmyyntipöydälle ja aloitin puheeni linnuista, jotka eivät kynnä eivätkä kylvä, ja perunapellon kukkasista.

– Auringonkukka viittaa tietenkin Vincent van Goghiin, minä selitin, ja selitin siinä senkin, kuinka olimme etsineet Vincentiä yhtenä kesänä halki Euroopan aina Arlesiin saakka. Ja Coca-Cola pullo oli tietysti Andy Warholin takia…

– Andrew Warhola, niinpä niin, sanoi isä Arseni mietteliään innostuneesti, ja minä kummastuin hiukan Warholin nimen muuntumista. Isä Arseni näki kummastukseni ja epäilemättä tunsi itsensä vähän huvittuneeksi todetessaan: – Niin, se oli hänen oikea nimensä. Pitkään muuten luulin, että hän oli ortodoksi, mutta itse asiassa hän oli kreikkalaiskatolinen kruteni, siis itäisen riituksen katolilainen. No, erona palveluksissa on vain se, että he muistelevat paavia.

Minä vaikenin. Tytär myös. Isä Arseni piti lyhyen esitelmän Andy Warholista. Sen aikana mielialani vaihteli nolostuneesta kiitolliseen ja häkeltyneestä hämmentyneeseen.

Mielestäni olin sentään tiennyt aika paljon Andy Warholista, mutta isä Arseni opetti ihan ohimennen minulle, kuinka paljon minä en tiennyt.

 

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Seremonian jälkeen lähdimme kirkosta, tytär ja minä valkoiseen vierasmajaan, isä Arseni keljaansa.

Isä Arsenilla oli kädessään Coca-cola –pullo, jossa nuokkui uuvahtanut auringonkukka.

Hellevi Matihalti

, ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: