Andy Warhol – harras kristitty ja seksuaalimystikko

23/02/2019

Taide ja kulttuuri

Andy Warhol.
(Kuva/photo: The American Conservative )

Andy Warholin (1928 – 1987) taidetta on moni pitänyt pinnallisena. Itse asiassa hänen taiteensa ei ole pinnallista vaan ironisoi armottomasti modernin ihmisen pinnallisuutta. Mutta ironisoi se paljon muutakin. Poliittista laskelmointia mitä kylmimmin (muistamme Kennedyn ja Maon muotokuvat), kapitalismia ja rahan valtaa (muistamme Marilyn Monroen kasvot ja Campbellin tomaattikeittopurkit). Noistahan Warhol tunnetaan.

 

Poptaide oli kuvataiteen suuntaus, joka käytti halvalta näyttäviä keinoja, yhdisti mainosten kieltä, räikeitä värejä. Se pursui kuin tuon ajan vaatemuoti joka suuntaan, levisi arkeen eikä tippaakaan piitannut sovinnaissäännöistä, joiden rajoissa aiemmin oli taidetta tehty.

 

Kuvataiteen historiassa Warhol nyt – runsaat kolme vuosikymmentä kuolemansa jälkeen – on klassikko. Monet häntä paljon nuoremmatkin ovat saavuttaneet saman aseman, kuten yhteistyökumppani Jean-Michel Basquiat (1960 – 1988).

 

Usein unohtuu, että Warhol oli myös kokeellisen filmin käsikirjoittaja, -ohjaaja ja -tuottaja. Hän ohjasi tai tuotti vuosina 1963 – 1977 lähes 150 elokuvaa, joista kaikkia on esitetty julkisesti tuskin koskaan. Warholin aloittaessa filmiuransa elokuva levisi television välityksellä sellaisillekin, jotka eivät olleen koskaan elokuvateattereissa käyneet. Näin syrjäseudulla. Mutta Warholin elokuvia ei esitetty televisiossa; ne olivat eksklusiivisen yleisön taidetta, kaukana valtavirrasta, vaikka tekijä eli ja työskenteli sykkivässä New Yorkissa.

(Kuva/photo: Etsy )

Warholin tunnetuimpia elokuvia ovat miehen ja naisen, kahden naisen ja kahden miehen suutelemista kuvaava Kiss (1963), fellaatiofilmi Blow Job (1964), miehen ja naisen rakasteluun keskittyvä Blue Movie (1969), satiirinen länkkäriparodia Lonesome Cowboys (1968), jossa supermaskuliinisuus saa antaa tilaa pehmomiesten feminiinisinä pidetyille ominaisuuksille. 1960-luvun lopun elokuvia ovat myös The Nude Restaurant (1967) ja Flesh (1968).  Alkupuolen mustavalkeissa elokuvissa ei ole lainkaan ääntä, niiden tempo on korosteisen hidas, mikä luo epätodellisen tunnelman.

Seksuaalisuus on useissa näissä elokuvissa keskeistä, mutta ne eivät ole seksifilmejä siinä mielessä kuin tämän päivän katsoja sanan ymmärtää – Blue Movieta ehkä lukuun ottamatta. Siinäkin alastomain näyttelijäin akti on kuvattu peitetyn diskreetisti. Blow Jobissa suuseksipartneria ei kamera näytä lainkaan; nautinnollisuus ja hekuma on pääteltävissä ja pääteltävä filmin ainoan näyttelijän ilmeistä. Näin syntyy etäännyttävä vaikutelma, joka osin johtuu ajan moraalistakin. Mutta se luo myös esteettisen ulottuvuuden; draamassa ja elokuvassa henkilö ei tee vaan esittää, näyttelee tekevänsä. Itsestään selvästi näin on silloin, kun esitetään esimerkiksi tappamista tai kidutusta – tai yleensä kuolemista, haavoittumista tai vammautumista. Tietysti voi olla niin, että Blow Jobissa on toinen, aktiivinen osapuoli mutta näkymättömänä, kameran ulottumattomissa.

Katso Blow Job Youtubessa:

 

Halu on tärkeässä roolissa Warholin elokuvissa, ainakin tässä esille otettavissa. Se ilmenee katseina, joille henkilöt altistuvat, ja asentoina, jotka näytetään katsojille. Kyse on kontemplatiivisesta erotiikasta, joka on eri asia kuin tirkistely; kontemplaatiossa ollaan läsnä mutta vain palvovasti katselevana, siis pohjimmaltaan ulkopuolisena. Toisinaan halu osoitetaan selvemmin, sanoin ja kosketuksin, joskus brutaalistikin, sillä Warholin elokuvien henkilögalleriaan mahtuu monenlaista, myös psyykeltään vinksahtanutta. Silti vaiko siksi hänen elokuvissaan on ihmeellisen unenomainen sävy, yhtä aikaa ahdistunut ja täysin estoton. Niiden estottomuus ulottuu sille alueelle, jonka me ihmiset yleensä pyrimme toisiltamme kätkemään, paitsi aivan läheisissä, intiimeimmissä ihmissuhteissa – jotka eivät välttämättä ole suhteita aviopuolisomme kanssa.

 

Näissä Warholin filmeissä on jotain yhtäläistä italialaisen Dino Risin (1916 – 2008) kutakuinkin samanaikaisten episodielokuvien kanssa.  Kummankin kiinnostus ihmisen alitajuiseen puoleen on vahva. Risillä se on ymmärrettävää siksikin, että hän oli alkuperäiseltä koulutukseltaan psykiatri. Vastaavantyyppistä, noihin aikoihin undergroundiksikin kutsuttua ilmaa voi löytää vaikkapa amerikkalaisen, Euroopassakin työskennelleen sosiologin ja luovan kirjoittamisen professorin Calvin Herntonin (1933 – 2001) kaunokirjallisesta tuotannosta.

Joe Dallesandro.
(Kuva/photo: Pop Expresso)

Tiedostamaton ihmisen käyttäytymisessä nousee tärkeään asemaan yhdessä parhaimmista Warholin filmeistä, kuumana kesäpäivänä tapahtuvassa, Paul Morrisseyn kanssa ohjatussa elokuvassa Heat (1972). Hysteerisesti käyttäytyvät äiti ja tytär; nuori mies, joka vaikuttaa olevan transvestiitti – mutta asia kääntyy päälaelleen. Peniksellään leikkineen groteskin hahmon penis paljastuu lasipullon kaulaksi. Henkilöt käyvät kuumana, ovat hermostuneita ja kiimaisia. Näille vastakohdaksi helteisellä terassilla uima-altaan reunalla ja talon sisätiloissa kuvankaunis, pitkätukkainen mies (Joe Dallesandro, yksi Warholin luottonäyttelijöistä), josta säteilee ihmeellinen seesteisyys ja levollisuus. Vaikka mies on toisten halun kohde, hän pyrkii ja pystyy rauhoittelemaan mieleltään järkkyneiltä vaikuttavia ihmisiä ympärillään. Hän on draaman kristushahmo, jonka lähellä kaikki saavat levon ja helpotuksen – edes hetkeksi.

 

Andrew Warhola, se oli hänen oikea nimensä, syntyi Pittsburgissa ruteeniperheeseen. Jos hänen elokuvissaan ollaan moninkertaisessa marginaalissa, niin sitä oli hän itsekin taustansa vuoksi. Suku on nykyisen Slovakian alueelta, Mikovásta. Keski- ja Itä-Euroopassa hajallaan asuvat ruteenit ovat slaaveja, joilla on oma kieli ruteeni. Uskonnoltaan he ovat rajatilassa: uniaatteja, ortodoksista riitusta ja kirkkokulttuuria noudattavia, lännen kirkon alaisia katolilaisia. Warhol(a) oli hartaasti uskonnollinen, hän kävi liturgiassa lähes päivittäin. Siksi hellepäivän elokuvan rauhoittavan miehen kristushahmoisuustulkinta ei ole lainkaan kaukaa haettu eikä perusteeton.

Osa Last Supper -näyttelystä.
(Kuva/photo: pinterest. com )

Uskonnollisia aiheita esiintyy Warholin taiteessa muutoinkin: myöhäisessä maalaussarjassa Ehtoollisen asettaminen (The Last Supper, 1985 – 1986) tai elokuvissa Salome and Delilah (1963) sekä Imitation of Christ (1967). Kristuksen jäljissä kulkeminen on teologian käsite, imitatio Christi. Delila on naishahmo Tuomarien kirjassa ja tunnetaan muun muassa Camille Saint-Saënsin oopperasta Samson et Dalila. Warhol vaihtaa elokuvansa nimessä vanhatestamentillisen miehen eli Samsonin (Simsonin) tilalle uustestamentillisen naisen, äänteellisesti hieman samanasuisen Salomen. Tosin tässä, myöhemmin kadonneessa elokuvassa oli myös Samson. Roolin  näytteli tanssitaiteilija Fred Herko (1936 – 1964), joka esiintyi muissakin Warholin filmeissä. Johannes Kastajan mestaukseen (Matt. 14, Mark. 6) johtanut  kuningas Herodes Antipaksen tytärpuolen Salomen tanssi on esillä Oscar Wilden näytelmässä Salome ja siihen pohjautuvassa samannimisessä Richard Straussin oopperassa. Sekä Delila että Salome ovat eroottisesti vahvoja naisia. Niin Simsonin ja Delilan kuin Salomen tarina-aihelmat ovat olleet suosittuja läntisessä kuvataiteessa.

 

1980-luvulla Warhol palasi maalaustaiteen pariin. Vuodet 1985 ja 1986 hän työsti Leonardo da Vincin Ehtoollisen asettamista esittävän maalauksen innoittamaa, samateemaista sarjaa Kristuksesta kuolemansa aattona. Näistä Warholin maalauksista avattiin näyttely Andy Warhol – Il Cenacolo (Andy Warhol – Ehtoollissali) Milanossa vuoden 1987 tammikuussa. Palattuaan avajaisista Andy Warhol joutui sairaalaan sappitulehduksen vuoksi ja kuoli siellä helmikuussa.

Andy Warhol.
(Kuva/photo: NRGM )

Warholin ehtoolliskuvat ovat myös kannanotto 80-luvun aids-kriisiin ja aidsiin sairastuneiden syyllistämiseen, johon kristillisestä näkökulmasta sorruttiin. Paitsi että Warholin lähipiiriä alkoi kuolla aidsiin myös hänen entinen miesystävänsä Jon Gould sairastui samaan tautiin 1984 ja kuoli kahden vuoden perästä 33-vuotiaana, samanikäisenä kuin Kristus.  Kreikkalaista sukujuurta ollut egyptiläissyntyinen galleristi Alexander Iolas, joka oli järjestänyt Warholin ensimmäisen näyttelyn New Yorkissa 1952, järjesti myös edellä mainitun Milanon-näyttelyn, Warholin viimeiseksi jääneen, ja oli ollut taiteilijaa innoittamassa tähän aiheeseen. Iolaskin sairasti aidsia ja kuoli viisi kuukautta näyttelyn avajaisista.

Taiteellaan Andy Warhol osoittaa, että raamatullista aiheistoa voi – ja tuleekin – käyttää myös uskonnollisten ajattelukonventioiden ja valtarakennelmien analysointiin, purkamiseen ja uusien näkökulmien avaamiseen. Se voi häkellyttää ja jopa ahdistaa, mutta uusiutuessaan taide on aina ollut hieman pelottavaa.

 

Esko Karppanen

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: