Kirje autuaalle Ksenialle

25/02/2019

Kolumni

Pyhän autuaan Ksenia Pietarilaisen ikonikuva teerasian kannessa.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Kuulehan Ksenjusha, minä kerron sinulle, miksi vietin helmikuussa pitkän viikonlopun sinun kaupungissasi – minusta tuntuu, käytyäni luonasi, että minun on tehtävä näin. Yritän olla aivan rehellinen.

 

Matkani Pietariin sai alkunsa siitä, että Pietarin Suomen Instituutti järjesti Pohjoismaiden ministerineuvoston tuella lasten- ja nuortenkirjallisuusseminaarin Suomi-talolla Pietarissa. Seminaarissa käsiteltiin ns. vaikeita aiheita lasten ja nuortenkirjallisuudessa ja pohdittiin kysymystä, voiko kirja olla avuksi, kun näitä aiheita käsitellään lasten ja nuorten kanssa.

Minä sain kutsun seminaariin kirjani Pikku sammakkoprinssi (1996, Otava) takia, koska käsittelen siinä sekä realistisesti että fantasiassa 12-vuotiasta vaikeasti vammaista poikaa, Kaaroa. Kirja on minulle itselleni aina ollut erityisen rakas, koska se on tavallaan anteeksipyyntö. Sen taustalla on monia vuosia aikaisemmin tapahtunut vierailuni vammaisoppilaitoksessa. Noihin aikoihin, toimiessani silloisen Vaasan läänin läänintaiteilijana, kiersin hyvin paljon kouluilla ja erilaisissa oppilaitoksissa.

Pikku sammakkoprinssin kannen on tehnyt Eerika Kovanen.

Tuossa vammaisoppilaitoksessa kaikki eri-ikäiset oppilaat oli koottu yhteen isoon tilaan; ehkä se oli oppilaitoksen juhlasali, ja seisoessani puhujakorokkeella näin edessäni lauman vammaisia nuoria, joista osa ei millään tavalla hallinnut liikkeitään, osan kasvojenilmeet vaihtelivat ivallisista virnistyksistä kiukkuisiin mulkaisuihin, tosin jotkut yrittivät hymyillä, mutta hymykin vääntyi vinoksi. Hiljaista mölinää kuului koko ajan.

Minä ajattelin, että olipa totisesti ollut varsinainen idea pyytää minut kertomaan näillä ihmisille kirjallisuudesta ja sen merkityksestä.

Mutta hoidin puhumiseni, esittelin jokusen kirjan, kerroin hiukan omasta työstäni – ja siinähän se kolme varttia kuluikin. Olin ollut havaitsevinani useitakin kiinnostuksen välähdyksiä kuulijoideni kasvoilla, mutta arvelin niiden olleen vain tahattomia lihaskouristuksia.

Kun keräilin tarvikkeitani takaisin laukkuun luokseni tuli kaksi poikaa kuulijoiden joukosta. Toinen pojista istui pyörätuolissa, toinen työnsi pyörätuolia. Pyörätuolipoika aloitti välittömästi erittäin vuolaan puheen.

Minä en ymmärtänyt sanaakaan, sillä hän ei pelkästään änkyttänyt. Sanat tulivat sekavina ryöpsähdyksinä, kirjaimet takertuivat toisiinsa ja muodostivat kummallisia kiemuroita, kasvot vetäytyivät välillä kurttuun ja sylki roiskui aina valkealle neulepuserolleni saakka.

Poika, joka työnsi pyörätuolia, alkoi armahtavasti tulkata pyörätuolipojan sanomisia. Sain kuulla pyörätuolipojan lempikirjoista, sain kuulla, että yhden esittelemistäni kirjoista hän aikoi pyytää tilaamaan kirjastoautolta luettavakseen heti, koska aihe oli tuntunut hänestä aivan upealta.

– Ja voisitko suositella muitakin samantyylisiä kirjoja? hän kysyi tulkin välityksellä.

Minä suosittelin. Keskustelumme kesti melkein puoli tuntia. Ja koko ajan minä häpesin.

Minä häpesin niin, etten koskaan sitä ennen tai sen jälkeen ole hävennyt niin paljon.

Että sellaisia me avarakatseiset, ymmärtäväiset, intellektuellit besserwisserit varsin usein tuppaamme olemaan.

Sellainen minä olen, Ksenjusha.

Tämä poika jäi hiertämään minuun kuin hiekanjyvä kesäkenkään.

Pikku sammakkoprinssi on minun anteeksipyyntöni kaikille vammaisille.


Kaunis on valaistu Pietari pimeänkin laskeuduttua, mutta autuas Ksenia vietti yönsä kaupungin ulkopuolella rukoillen. (Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Ksenjusha, sinähän tiedät minun sairauteni – tietäisit, vaikken sitä niin moneen kertaan ja erityisellä korostuksella olisi sinulle kertonutkaan. Sairauteni takia en voinut matkustaa yksin – ja minä halusin, voi kuinka minä halusinkaan! Sillä minä rakastan sinun Pietariasi, mutta ennen kaikkea minä halusin matkustaa siksi, että vielä kerran saisin nousta puhumaan yleisön edessä kirjastani, joka ei ole mikä tahansa kirja – sehän on palkittu kirja, kirja, joka sai erinomaiset arvostelut ilmestyessään.

Niinpä tyttäreni lupautui lähtemään kanssani.

Ja me molemmat halusimme tulla myös sinun luoksesi siihen pieneen rukoushuoneeseen Smolenskin hautausmaalla. Halusimme tulla kiittämään sinua siitä aivan erityisestä kerrasta, jolloin kuulit rukoukseni ja kiiruhdit joutuisasti auttamaan.

Ensimmäisenä iltana hotellihuoneessamme tyttäreni kysyi:

– Lukisimmeko Akatistoksen pyhälle autuaalle Ksenialle?

Olin minä toki ottanut mukaani tulostetun paperiversion akatistoksesta, mutta onhan se aika pitkä; en tullut lainkaan ajatelleeksi, että lukisimme sen kokonaan, ja heti, ensimmäisenä iltana, kun vielä olin junamatkasta niin uupunut – minä vanha sairas ihminen.

Mutta tietenkään en sanonut, etten jaksa. Sanoin, etten osaa resitoida. Se on kyllä aivan totta.

Mutta tytär resitoi kauniisti. Hän luki koko akatistoksen. Minäkin kuuntelin seisoen. Se on kaunis runoelma. Kuka sen lieneekin suomentanut, on tehnyt erinomaista työtä.

”Sinä, autuas äiti, etsit enkelten kaltaista elämää. Miehesi kuoleman jälkeen hylkäsit tämän maailman hyvyydet ja kaiken, mitä siinä on; ruumiin halut, silmien pyyteet ja ylellisen elämän, ja hankit houkkuuden kautta Kristuksen viisauden. Kuule sen tähden, kun me laulamme sinulle ylistystä.”

Tulkkini Jaroslava Novikova ja minä Pietarin Suomi-talolla 17.2.2019. (Kuva/photo: Teresa Kock)

Ksenjusha, luulen, että esitykseni sujui varsin hyvin, ja minulla oli todella loistava tulkki, tämä Jaroslava Novikova – nuori nainen minun rinnallani, tyttöseksi oikeastaan katsoin hänet ensin.

Kyllä sen aina aistii, miten kuulijat reagoivat: joko odottavat innostuneina jatkoa tai huokaavat pitkästyneinä, joskus jopa alkavat vilkuilla kelloa. Kukaan ei vilkuillut kelloa, kun minä puhuin ja Jaroslava käänsi.

Ja kun se oli ohi, sain useilta kuulijoilta hyvää palautetta – kiitosta suorastaan.

Mutta ei, Ksenjusha, en minä muistanut sanoa, että kunnia Jumalalle! Olin aika tyytyväinen itseeni. Jälkeenpäin tietysti muistin, mitä kirjoitetaan kirjassa Pyhä auttaja – autuas Ksenia; kirja kertoo sinusta. Kirjoitan sen tähänkin:

”Pyhät isät vakuuttavat, että ihmiskunnan suurin synti on ylpeys. Se on suurin este Jumalan armon vaikutukselle ihmisen sielussa.”

Siksikö ahdistus niin usein valtaa mieleni? Siksikö en osaa rakastaa meidän Herraamme – sillä jos rakastaisin, eikö hän olisi koko ajan mielessäni? Siksi, että en osaa heittää pois maallisia huolia, en osaa olla murehtimatta – ja niinä harvoina kertoina, kun siihen on mahdollisuus, tunnen suurta ylpeyttä omien tekojeni tähden.

Enkä muista sanoa: Kunnia Jumalalle!

Lupasin olla rehellinen. Ja niin on, Ksenjusha, että jos minä olisin kohdannut sinut Pietarin kaduilla miehesi kuoleman jälkeen pukeutuneena hänen vaatteisiinsa, väittämässä, että oletkin Andrei Feodorovitsh Petrov, jonka Ksenia-vaimo on kuollut, olisin ollut tyrmistynyt. Olisin ajatellut samoin kuin ajattelin, kun seisoin kymmeniä vuosia sitten vammaisoppilaitoksen juhlasalin puhujankorokkeella ja katselin nuoria, jotka olivat enemmän tai vähemmän vammaisia…

Helppo minun on nyt suudella ikoniasi, rukoilla sinulta apua, jälleen kerran, kun sinut on kirkko julistanut pyhäksi, kun koko Pietari palvoo ja kunnioittaa sinua, kun sinusta kirjoitetaan kirjoja ja sinun ihmeteoistasi kerrotaan kaikkialla.

Sellainen minä olen, Ksenjusha.

En minäkään ollut vanha, kun minun mieheni kuoli, ja tiiliskiviäkin minä kannoin muuraria varten, kun talomme rakentaminen oli jäänyt kesken mieheni kuolemaan, Ksenjusha – mutta ei minusta tullut Kristuksen tähden houkkaa, en hylännyt tämän maailman hyvyyksiä. Minä jatkoin työtäni, kirjoittamistani, mutta – koska lupasin olla rehellinen – en Jumalan kunniaksi enkä sieluni pelastukseksi, vaan nähdäkseni kirjani palkittavien kirjojen listoilla ja parhaassa tapauksessa tullakseni palkituksi, kuten usean kerran tulinkin.

Ja olin ylpeä menestyksestäni.

Vihreää seinää, kullattu kupoli ja kullatut ristit – rapattu seinä on viileä otsaa vasten helmikuun aamuna.
( Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Kun olin äsken luonasi, rukoushuoneessasi, koin siellä vahvasti pyhyyden kosketuksen. Mutta ei se pyhyys minuun jäänyt asumaan.

Jo seuraavana iltana riitelin tyttärelleni, jota ilman en olisi voinut matkustaa Pietariin. Joka koko matkan ajan oli huolehtinut kaikesta ja erityisesti minusta. Tietysti saatoin selittää riitelyni väsymykselläni, sairaudellani, väärinkäsittämisellä. Mutta mehän rukoilemme, etteivät ajatuksemme ja sanamme saisi muuttua syntiemme puolusteluksi.

”Sinä, autuas Ksenia, kätkit Jumalalta saamasi viisauden näennäiseen hulluuteen. Sinä elit erakkona keskellä suurkaupungin turhuutta ja rukoilit lakkaamatta Jumalaa.”

”Pyhä elämäsi, oi autuas Ksenia, oli kuin Jumalan ohjaama tähti, joka valaisi Pietarin kaupungin taivaan; sillä Sinä osoitit pelastuksen tien synnin mielettömyyteen hukkuville ja kutsuit kaikkia katumukseen ja laulamaan Jumalalle: Halleluja!”

Näin pitkään olen sinulle kirjoittanut, Ksenjusha, vaikka olisin kaiken tämän voinut hyvin lyhyestikin sanoa.

”Oi pyhä ja ylen autuas äiti Ksenia! Sinä elit Korkeimman suojassa Jumalanäidin ohjaamana ja vahvistamana, kärsit nälkää ja janoa, kylmyyttä ja hellettä, herjauksia ja vainoja. – – – Seisoen haudallasi ja pyhän kuvasi edessä me rukoilemme sinua kuin eläisit ja olisit meidän keskellämme: Ota vastaan pyyntömme ja kanna ne taivaallisen Isän valtaistuimen eteen, sillä sinulla on rohkeutta Jumalan edessä. Ano meille luoksesi kiiruhtaville iankaikkista pelastusta, kaikista vaaroista ja murheista vapautumista ja hyville töillemme ja aikeillemme runsasta siunausta. Rukoile laupiasta Pelastajaamme meidän kelvottomien ja syntisten puolesta.” (Rukous Autuaalle Ksenialle)

Sillä kyllä minulla on hyviä aikeita, minulla on monia hyviä aikeita. Rukoile sinä, autuas, minulle halua ja voimaa, että jaksaisin ne myös toteuttaa, edes muutamat niistä, ainakin yhden hyvän aikeen.

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: