Pariisin Notre Dame

16/04/2019

Kolumni

Notre Dame.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Samuel oli nelivuotias, kun hän uskoi minulle salaisuutensa:

”Mummu, haluaisin joskus matkustaa Ranskaan!”

Ja nelivuotias hän oli, kun alkukesästä vietimme pitkän viikonlopun Pariisissa. Vasta lähtiessämme hotellista lentokentälle, takaisin kotimatkalle, käsitin, millainen riski itse asiassa oli ollut lähteä kaupunkilomalle nelivuotiaan lapsen kanssa. Mutta Samuel tarttui pienellä kädellään minun käteeni, kun istuimme taksissa, ja sanoi silmät loistaen:

”Mummu, luulen, että aikuisena voisin asua täällä!”

Sillä matkalla me emme käyneet Notre Damessa.

 

Mutta tuli uusia viikonloppuja Pariisissa, ja viisivuotiaan Samuelin kanssa menimme messuun Notre Dameen.

Se oli järisyttävä elämys, ja Samuel katseli ylös huikeaan korkeuteen, minne katedraalin katto kohosi ja minne urkujen äänet nousivat, ja Samuel seurasi palveluksen kulkua silmät loistaen, teki ristinmerkit ja kumarrukset niin kuin kaikki muutkin, ja muuan vanha rouva taputti lempeästi Samuelin vaaleita hiuksia.

Ja Samuel katseli ihastuneena katedraalin ruusuikkunoita.

Vain sitä Samuel ihmetteli, ihmetteli niin kuin ortodoksisissakin liturgiapalveluksissa oli ihmetellyt, miksi me emme menneet ehtoolliselle, edes mummu ja täti.

(kuva/photo: Teresa Kock)

Sitten vuodet kuluivat ja minun sairauteni eteni, ja muistan kipulääkärilleni sanoneeni, että se minut tekee surulliseksi, kun en enää pääse Samuelin kanssa Pariisiin – olin aina ajatellut, millainen ilo olisi kulkea hänen kanssaan kaduilla, pysähtyä lepäämään katukahvilaan, ihailla suihkulähteiden solinaa sitten kun hän olisi iso poika.

Vuodet kuluivat, ja kysyin kerran Samuelilta, haluaisiko hän vielä matkustaa Pariisiin. Tietysti hän halusi. Sanoin surullisena, että minusta siihen ei enää taida olla.

”Mummu, minä voin kyllä työntää sinua vaikka pyörätuolissa”, sanoi Samuel. ”No problem.”

Niin minä aloin unelmoida viikonloppumatkasta Pariisiin. Vaikka pyörätuolissa.

Ja uusien sytostaattihoitojen ansiosta vointini sen verran parani, että lääkärini näytti vihreää valoa.

”Mutta”, hän sanoi, ”jos aiot matkustaa Pariisiin, matka pitää tilata nyt heti – ei vuonna 2020.”

 

Yhtenä viikonloppuna Samuel tuli luokseni Korsoon, ja me suunnittelimme viikonlopun aikataulun.

Samuel ei ole enää pikkupoika, koska vuodet ovat kuluneet – mutta merkillistä kyllä, se, mitä hän halusi kokea Pariisissa, oli yhä niitä yksinkertaisia iloja, joita viisivuotias pikkupoikakin oli kokenut.

Käveltäisiin kaduilla, ihailtaisiin vanhoja rakennuksia, pysähdyttäisiin toviksi lepäämään katukahviloihin – ja oi! Voitaisiin ottaa piirustuslehtiöt mukaan ja piirrellä siinä samalla, kun nautittaisiin lasillinen viiniä tai kupillinen espressoa tai ”lasten Perrier”…

”Ehkä vähän shoppaillaan”, sanoi Samuel miettivästi. Minä huomautin, että minusta ei shoppailijaksi, mutta Samuel voisi viettää yhden iltapäivän tädin kanssa shoppaillen. Minä voisin istua sen aikaa hotellihuoneemme parvekkeella ja katsella siitä Notre Damen suuntaan: kerrankin hotellimme olisi niin lähellä saaria ja Notre Damea – ja se tuntui aivan ihmeelliseltä.

Tietysti me menisimme Notre Dameen, ehkä vesperiin – minä olin jo katsellut Notre Damen nettisivuilta, milloin katedraalissa toimitettiin palvelukset. Minun oli pitänyt myös tarkkaan kertoa, mitä silloin oli tapahtunut, kun olimme olleet katedraalissa messussa – kun Samuel oli aivan pikkupoika.

(Kuva/photo: Teresa Kock)

Sitten, yhtäkkiä, kaikki mediat syöksivät kuvaa tietokoneeni näyttöpäätteelle.

Notre Dame oli liekeissä.

Notre Damen korkein torni romahti. Toinen kellotorni romahti. Kattorakenteet olivat tuhoutuneet täysin. Liekkien kohina kuului suorasta lähetyksestä minun työhuoneeseeni saakka. Presidentti Macronin sanat kuuluivat työhuoneessani. Itkevien pariisilaisten kasvot näkyivät koneeni näyttöpäätteellä. Valtavat vesisuihkut kohisivat palavaan rakennukseen, mutta liekit roihusivat entistä korkeampina.

Rouvamme on liekeissä, kirjoitti eräs ystäväni Facebook-päivityksessään.

(Kuva/photo: nationmultimedia.fr)

Runsaan viikon kuluttua me lähdemme Pariisiin – jos Luoja suo.

Sillä tänään, kun Notre Damen palo on ilmeisesti saatu hallintaan, ymmärrän oikein konkreettisesti, kuinka epävarmaa kaikki tässä maailmassamme on. Kuinka Jumalan kämmenellä ovat kaikki tapahtumat – eikä ole mitään merkitystä sillä, uskommeko me siihen tai emme.

Mutta ”Herra on tehnyt taivaan ja maan ja meren ja kaiken mitä niissä on.” Ja ”Onnellinen se, jonka auttaja on Jaakobin Jumala, onnellinen se, joka turvaa Herraan, Jumalaansa.”

Suru on sydämissämme, kun näemme Notre Damen. Mutta sellaisenakin, mitä se nyt on, se ylistää Jumalaa, ja sen korkeana kattona kaartuu Jumalan taivas.

Hellevi Matihalti

, ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: