Jumala aloitti luomistyönsä illalla

Kaksi kertomusta: Kummassakin ihminen putoaa tai hyppää tai hänet työnnetään suunnattoman korkealta. Toisessa kertomuksessa hän kuolee, toisessa ei. Jotta säilyisi vahingoittumatta, täytyy tapahtua ihme.

Joel Haahtela
(Kuva/Photo: Jukka Mykkänen/Otava )

Joel Haahtelan romaanissa Adèlen kysymys (Otava 2019) – jonka alaotsikko on pienoisromaani – minäkertoja on suomalainen yliopiston opettaja. Hän on aloittanut teologian opinnot mutta innostunutkin Raamatun kielistä kreikasta ja latinasta. Sittemmin hän on palannut teologian pariin ja tekee tutkimusta vanhoista ihmeistä.

 

Romaanin henkilöt haluavat etäisyyttä menneisyyteensä. Kertojan vaimo on avioliiton väljähtyneisyyttä paetakseen siirtynyt Skotlantiin, yliopisto-alalle hänkin. Kertoja lähtee Pyreneitten kupeelle Etelä-Ranskaan, tuhannen asukkaan La Bastide-de-Séroun kylään, benediktiiniläisluostariin tutkiakseen siellä Pyhän Adèlen kanonisaatioprosessia.

Pyhän Adèlen kerrotaan romaanin mukaan pudonneen kalliojyrkänteeltä. Alhaalta hänet löydettiin rukoilemassa; hänen ympärillään säteili ihmeellinen rauha. Kuinka sellainen voi olla mahdollista? Tarkasteltavaksi joutuu tiedon suhde uskoon. Varmasti maailmassa tapahtuu edelleen paljonkin ihmeitä, mutta…

 

Tutkija on vieras; hän elää luostarissa osallistuvana havainnoijana, vaikka istuukin lukemassa ja kirjoittamassa scriptoriumissa. Päiviä rytmittävät jumalanpalvelukset. Vieraileva tutkija tarkkailee elämää vuoroin sisältä, vuoroin ulkoa. Tai ehkei vuoroin vaan samanaikaisesti. Tunne vetää häntä sisään, järki tai epäily estää sinne astumasta. Epäily ja järki on tutkimuksessa olennainen osa työtä, ja tieto voidaan määritellä kohdallisesti perustelluksi, paikkansapitäväksi uskoksi.  Mutta jos vierailija kykenee tarkkailemaan samanaikaisesti sisältä ja ulkoa, eikö se ole jo mystiikkaa? Kesken palvelusten hänen ajatuksensa harhailevat arkisissa asioissa: menneisyydessä, traumaattisessa mutta myös onnellisessa lapsuudessa, hataraksi käyneessä avioliitossa, pojassa ja isän roolissa, omassa kodittomuudessa ja kodin kaipuussa… Tai ehkeivät nuo asiat arkisia olekaan; niissä kenties saattaa kokea pyhyyden parhaiten.

Kanonisaatioon tarvitaan ihmeitä. Luostariveli myöntää, että niitä on saatettu lisäillä käsikirjoituksiin. Todistajiakin on oltava. Jos kanonisaatioprosessissa, selittää munkki vieraalle, todistajalausunnoista ilmeni sellaista mikä ei sopinut kuvaan, se pantiin syrjään. – Todistukset voivat siis olla ristiriitaisia, aivan kuin evankeliumit, vaikka laskisimme mukaan vain Raamattuun otetut. Jokaisesta kertomuksesta on suullisessa perinteessä ja siihen pohjautuvassa kirjallisessa perinteessä useita versioita. Ihmeitä on pitänyt sepittää, ei yksistään siksi että saataisiin lisää pyhimyksiä, vaan koska ihmisellä on tarve uskoa vain äkillisiin ja suuriin ihmeisiin, kuten ihmeparanemisiin tai säilymiseen onnettomuuksissakin vahingoittumatta.

 

Suurta ihmettä on eräässä Adèle-kertomuksessa se, että hän paitsi pelastui putoamisestaan, parani pudotessaan jalkavaivoistaan! Sitä paitsi Adèle alkoi itsekin tehdä ihmeitä. Ihmetarina on aina enemmän tai vähemmän vertauskuvallinen. Ja vahvasti liioitteleva. Liioittelua tarvitaan, jotta kuulijat ja lukijat ihmettelisivät. Pyhän Adèlen sanotaan tekevän yhä ihmeitä. Mutta se on niin epämääräistä puhetta, että monikin voi siihen uskoa, vaikkei kaikkeen kerrottuun aina uskoisikaan. Adèlen ihmeeseen on helpompi uskoa, jos sitä ei ajattele konkreettisesti. Vaan että kuilu ja kalliojyrkänne olivat vertauksia. Vertauskuvallisenkin kuilun reunalta on moni syöksynyt rotkoon, joko vahingossa tai vasiten – eikä silloinkaan säilynyt vahingoittumatta, jos kohta ei aina tuhoutunutkaan. Ja on sellaisiakin kertomuksia, joissa Adèle ei pudonnut, vaan hänet temmattiin. Ja sellaisia tulkintoja, että hänet työnnettiin alas.

Ihmekertomukset ovat kiinnostavia, vaikkei niihin uskoisikaan. Silti tuntuu, että hagiografiat kertovat ihmeistä, joita ei ole. Ne eivät puhu niistä ihmeistä, joita meidän jokaisen elämä on täynnä, joita kohtaamme päivittäin tai monesti päivässä, joko ne huomaten tai niitä huomaamatta. Halpa-arvoisia, banaaleja ihmetarinoita kyllä kerrotaan, koska ne ovat ymmärrettävämpiä, niiden ihmeellisyys on loogista mahdottomuutta. Kun taas oikea ihme on sellaista, jota emme useinkaan ihmeeksi tajua. Ihmiset eivät kestä varsinaisia ihmeitä, koska niiden havaitseminen alkaa huimata. Siksi ihmiset lukevat ja siksi heille kerrotaan ihmeistä, joita ei voi uskoa tai ainakaan pitää totena. Munkkiveli sanookin, että ihmiset odottavat nopeita ihmeitä, vaikka ihmeet ovat monesti hitaita. Silti voi olla nopeitakin ihmeparantumisia. Haahtelan romaanin kertojalla on tarve uskoa ihmeisiin siksikin, että ystävä on sellaisen kokenut ja juuri tämän oksitanialaisen luostarin läheisyydessä.

 

Tutkijakertoja tapaa luostariseudulla kirjailijattaren, jonka kanssa hän keskustelee ohuista paikoista. Niissä kahden maailman raja häviää ja voi tuntea, mitä on toisella puolen. –  En tiedä, ovatko ne niinkään paikkoja vaan mielentiloja. Kun keskustelemme ystävän kanssa, toisinaan tuntuu kuin raja olisi häviämässä sielujemme välillä ja me olisimme astumassa toistemme sieluun. Ja että raja häviää ruumiidemmekin väliltä joskus, kunhan vain maltamme odottaa ja kun olemme siihen kumpikin valmiita.

Ja niinpä muutaman sivun perästä munkkivelikin toteaa ikään kuin lukijan ajatuksen vahvistukseksi, että luostari ei ole fyysinen paikka vaan rukouksellinen tila. Kertoja ihailee veljien keskinäistä rakkautta ja päättelee, että luostarista löytää sellaista, mitä moni ei koskaan löydä. – Mutta luostari on tuskin ainoa paikka, mistä sen voi löytää.

Joel Haahtela.
(Kuva/photo: Jukka Mykkänen /Otava)

Luostariveli muistuttaa, että Jumala antaa sen mitä tarvitsemme, ei välttämättä sitä, mitä haluamme. Jotta noin voi sanoa, Jumalalle on annettu merkitys ’kohtalo’ tai ’elämä’, ja samaahan ne tarkoittavatkin. Huima on kertojan päätelmä, että syntymässä me kadotamme sielumme (ja että niin teki Kristuskin, koska oli myös tosi ihminen) ja että koko elämämme on tuon kadotetun sielun etsimistä. Siis sielun pelastamista?!

 

Kirjailijatar sanoo tutkijalle, että asiat tapahtuvat vain kerran; kaikki seuraava on vain sen ensimmäisen kerran toistoa. –  Saattaa olla. Mutta emmekö sittenkin kaikkein palavimmin rakasta tuota toistoa! Ja juuri siksi, ettei se ensimmäinen kerta katoaisi.

 

Munkki selittää vierailevalle tutkijalle, että ristillä Kristus kadotti tietoisuutensa Isästä. Silloin hän putosi äärimmäiseen pisteeseen ja astui kadotukseen. Lukija hätkähtää: Hänkin putosi!  Ja lukija päättelee: Siksi hän  huusi: ”Jumala, miksi minut hylkäsit?” Mutta ihme, kuoleman ja kadotuksen voittaminen alkoi jo siitä hetkestä, kun Vapahtaja lausui: ”Se on täytetty.”

Ihme on, että tapasin sen henkilön, jonka sittemmin kutsuin kotiini, ja joka pitkään epäröityään tuli ja jonka kanssa ystävystyin ja joka on sen jälkeen tullut luokseni monta monituista kertaa, vaikka viime aikoina onkin alkanut vältellä minua, ilmeisesti koska pelkää suhteemme käyvän liian intiimiksi.

Ihme on se, että kukkanen aukesi ja sadevesilammikkoon heijastui pilvi, sininen taivas sekä viereinen kerrostalo.

 

Esko Karppanen

, , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: