Pyhyys ja pyhät

11/06/2019

Artikkeli

Kaikkien pyhien ikoni.
(Kuva/photo: orthodox.net)

Pyhyys

Käsitys pyhyydestä oli laajasti tunnettu jo antiikin ajan uskonnoissa. Kreikan kielessä ”profaani” (kreik. profanoV) merkitsee maallista, epäkunnioitettavaa ja arkista eli kaikkea sellaista, mikä on vailla osuutta objektiiviseen todellisuuteen. Objektiivinen olevainen on taas klassisen maailmankuvan mukaan pysyvä, ikuinen, aito, ja siksi ainoa arvokas ja kunnioitettava. Toisin sanoen ”profaani” on alkuperäisen merkityksensä mukaan vailla tulevaisuutta, ohimenevä ja tuhoon tuomittu.

Profaanin vastakohtana pyhä (kreik. agioV) tarkoittaa sitä, mikä ilmentää objektiivista, ikuista, todellista ja aitoa joko olemuksen kautta (itse jumalat) tai sen kautta, että niillä on tietty yhteys siihen (puolijumalat = sankarit, tietyt paikat, esineet ja ym.). Näin pyhyyttä on ymmärretty klassisessa antiikin ajan ajattelussa ja uskonnossa.

Yksinkertaisesti ilmaistuna pyhä on tiettyyn tarkoitukseen valittu ja siksi erityinen, kun taas profaani voidaan ajatella eräänlaiseksi harmaaksi massaksi vailla arvoa.

Antiikin ajan käsitys pyhyydestä jossain määrin määritteli myös apostolien opetusta. Näin kertoo apostoli Pietari tavasta, miten pyhyys ilmenee kristityissä:

Mutta te olette ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja”, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa” (1.Piet.2:9)

Tässä apostoli tarkoittaa, että kristityt, jotka ovat ottaneet vastaan Kristuksen ilosanoman pelastuksesta, ovat ihmiskunnan valittuja (huom. ei juurikaan muita parempia, vaan valittuja tai kutsuttuja erityiseen tehtävään). Apostolin sanat liittyvät samaan kontekstiin kuin Kristuksen vertauskuva opetuslapsistaan maailman suolana (Matt.5:13) sekä apostoli Paavalin vertaus kristityistä koko taikinaa nostattavana hiivana (1.Kor.5:6). Siitä on kehittynyt kristillinen käsitys pyhyydestä ja pyhästä sellaisena, joka vastaa Jumalan kutsumukseen ja omalla kilvoituksellaan sekä Jumalan armosta palaa jumalyhteyteen – siihen tilaan, johon ihminen on Raamatun mukaan alun perin tarkoitettu ja luotu.

Pyhät isät. (Kuva/photo: Ukrainan kirkko)

Pyhät

 

Keskiaikana Kirkon hengelliseen elämään oleellisena osana kuulunut pyhien kunnioittaminen on kehittynyt eri tavalla lännessä ja idässä. Ortodoksisessa kirkossa pyhinä kunnioitetaan niitä, jotka aktiivisessa uskossa ja rakkaudessa ovat ponnekkaasti rientäneet kohti Jumalaa ja siten tulleet Jumalan runsaan armon vaikutuksen kohteiksi. Yksinkertaisesti pyhät kilvoittelijat tultuaan osallisiksi Jumalan armosta tulivat itse pelastetuiksi, saavuttaen ikuisen elämän ja pyhyyden. He ovat omalta osaltaan palanneet jumalyhteyteen. Siksi omissa pyhissään Kirkko näkee ennen kaikkea aitoja ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet ihmisen elämän todellisen päämäärän – ikuisen elämän Jumalan kanssa. Ihmisen autuasta tilaa täydellisessä jumalyhteydessä apostoli kuvailee näin:

Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal.2:20).

Tästä ihmisen ponnistelusta kohti Jumalan kaltaisuutta ja Jumalan vastauksesta siihen Kristus on opettanut sanoen:

Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen” (Joh.14:23).

Kirkko ylistää pyhien Jumalan armossa suorittamia kilvoituksia ja tekoja osoittamalla heille kunnioitusta. Tämä kunnioitus oikeastaan kuuluu Jumalalle, jota pyhät elämällään ovat palvelleet. Perimmäisenä syynä tähän Kirkon ylistykseen on ihmetys ja kiitos: Jumalan armon toiminta voidaan kokea ja nähdä tässä maailmassa ja ihmisissä. Todistajina siitä ovat pyhät kilvoittelijat. Pyhät ovat kristinuskon todellisia todistajia.

Raamatun mukaan Jumala ehdottomasti kieltää ihmistä kohdistaa palvontansa (latreia) kehenkään muuhun kuin itse Jumalaan (Jes.42:8; Matt.4:10; 1.Tim.1:17). Hän ei kuitenkaan kiellä ihmistä osoittamasta kunnioitusta (douleia) niitä uskon sankareita kohtaan, jotka olivat Jumalan uskollisia palvelijoita ja siinä vastasivat hänen kutsuunsa. Ortodoksinen kirkko kunnioittaa pyhiä Jumalan uskollisina palvelijoina ja ystävinä, ei jumalina tai jonkinlaisina sovittajina Jumalan ja ihmisten välillä.

Kristus on vahvistanut Vanhan Testamentin käskyn: ”Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan Häntä palvella” (Matt.4:10).

Mutta samalla hän opetti opetuslapsilleen: ”Te olette ystäviäni, kun teette sen minkä käsken teidän tehdä” (Joh.15:14), sekä ”Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt” (Matt.10:40).

Kirkko on Kristuksen ruumis, ja kirkossa pelastuvat saavat osakseen Kristuksen elämän ja voiman, jumaloituvat eli tulevat ”jumaliksi yhden Jumalan armosta”.

Kilvoitusmuotojen moninaisuudesta ja ihmisen omasta hengellisestä herkkyydestä johtuen on pyhien välillä, niin kuin ihmisten välillä yleensäkin, kvantitatiivisia (määrällisiä) eroja, jotka tietyssä vaiheessa muuttuvat kvalitatiivisiksi (laadullisiksi). Ihmisten personaaliset ominaisuudet, taipumukset ja olemus eivät voi olla vaikuttamatta heidän ikuiseen kohtaloonsa. Siksi pyhyyden ilmeneminen samoin kuin kilvoituksen harjoitusmuodot ovat niin erilaisia – ovathan erilaisia kilvoittelijoiden persoonatkin. Pyhän kilvoitus on aina yksilöllinen, henkilökohtainen sekä suuressa määrin luova taidelaji.

(Kuva/photo: OCA )

Pyhien joukossa Kirkko kunnioittaa mm.:

  1. enkeleitä
  2. Vanhan Liiton ajan profeettoja
  3. Kristuksen apostoleita
  4. marttyyreja
  5. pyhittäjiä (mm. erämaa- ja pylväskilvoittelijoita, munkkeja ja nunnia)
  6. kirkon isiä ja opettajia
  7. apostolienvertaisia eli niitä, jotka apostolien tavoin palvelivat ilosanoman julistamista aina maailman ääriin asti
  8. palkatta parantajia
  9. Kristuksen tähden houkkia

Ylempänä esitetty luettelo ei ole täydellinen, sillä joka aikakausi luo olosuhteet sille ominaiselle kilvoitusmuodolle. Esimerkiksi 1700-1900 -välisellä ajalla ympäri maailmaa pyhien joukkoon luettiin lukuisia ns. uusmarttyyrejä, sillä monissa maailman kolkissa kristityt joutuivat jälleen ankarien vainojen kohteeksi.

 

Kirkko ei tunne kaikkia pyhiään nimeltä. Tämä on syynä perinteelle viettää helluntain jälkeisenä sunnuntaina kirkkovuodessa erillistä Kaikkien pyhien juhlaa. Sinä päivänä Kirkko muistelee, ei ainoastaan kaikkia ns. virallisesti pyhiksi julistettuja kilvoittelijoita, vaan kaikkia niitä, joiden maanpäällisen vaelluksen Jumala on katsonut otolliseksi.

Hengellinen kilvoitus on ihmisen vapaaehtoista ponnistelua Pyhän Hengen saavuttamiseksi, askel Jumalaa kohti. Kieltämättä jokainen ihminen kohtaa Kristuksen henkilökohtaisesti ilman, että siihen kohtaamiseen tarvittaisiin ulkopuolisia välittäjiä. Kirkon rukous pyhille henkilöille, miehille ja naisille, lapsille, varttuneille ja vanhuksille, ei perustu siihen, että nämä olisivat eräänlaisia välittäjiä meidän ja Jumalan välillä (”Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus” 1Tim.2:5), vaan siihen, että he ovat meidän esirukoilijoitamme Jumalan edessä.

Idän kirkon opetuksen mukaan persoonallinen Jumalan kohtaaminen ei edellytä ihmiseltä yksinäisyyteen vetäytymistä. Vaan jopa niin, ettei ihmisellä ole oikeutta eristäytyä muusta ihmiskunnasta; itse Kristuskin opetti kutsumaan Jumalaa ”Isä meidän” eikä ”Isä minun”. Pelastus toteutuu yhteisössä/yhteistyössä. Ortodoksikristityt kääntyvätkin Jumalan puoleen yhdessä pyhiksi luettujen veljiensä ja sisariensa kanssa, sillä kuoleman rajan ei katsota ikuisessa perspektiivissä rikkovan Kirkkoa yhteisönä. Esirukouksessa niin elävien kuin kuolleiden puolesta sekä kääntymisessä rukouksissa pyhien puoleen toteutuu ns. pyhien yhteys; toisin sanoen Kirkko aktualisoituu yhteisönä, jonka koossa pitävä voima on sen jäsenten keskinäinen rakkaus ja vastuu toisistaan.

Pyhät kuuluvat samaan yhteisöön, Kirkkoon, joka yhdistää niin Kristuksessa eläviä kuin Kristuksessa poisnukkuneitakin. Poisnukkuneiden joukossa pyhät kilvoittelijat myös kuuluvat samaan yhteisöön elävien kristittyjen kanssa. Yhdessä he ovat Kristuksen kirkkoa. Pyhinä kunnioitetut ovat siis saman kirkon jäseniä, elävien kanssarukoilijoidensa ystäviä ja auttajia. Vaikka ihmisen lopullinen kohtalo ratkaistaan vasta tuomiopäivänä, ikuinen elämä alkaa silti jo tässä ajassa, kirkkoyhteisössä.

Pyhä Basileos Suuri.
(Kuva/photo: OCA)

Jo varhaisvaiheessa kirkko alkoi kunnioittaa uskon sankareitaan pyhinä viettämällä vuosittain heidän muistopäiviään (jumalanpalveluksissa luettiin päivän pyhiä ylistäviä ja heille osoitettuja rukouksia), kirkkojuhlia, rakentamalla ja vihkimällä heidän muistolleen kirkkoja ja rukoushuoneita. Pyhien kunnioittaminen virallistettiin neljännellä vuosisadalla (ks. Laodikeian kirkolliskokouksen päätöksiä, noin 363-364 jKr.). Samoihin aikoihin syntyivät ja tulivat laajasti liturgiseen käyttöön pyhien Basileios Suuren ja Johannes Krysostomoksen liturgioiden (ehtoollispalvelusten) tekstit, jotka yhdessä varhaisten jumalanpalvelustekstien ja apostolien jälkeisen ajan merkittävien kirkon opettajien (esim. Tertullianus vv.160-220 jKr. ja p. Kyprianus Karthagolainen vv.200-257 jKr.) kirjoitusten kanssa osoittavat, että rukoukset pyhille kuuluivat varhaiskirkon yleiseen perinteeseen ja käytäntöön. On pantava merkille, että käsitys pyhien kunnioittamisesta on säilynyt niissäkin kristillisissä yhteisöissä, jotka erinäisistä syistä ovat eronneet äitikirkosta jo alkuvaiheessa (esim., Armenian apostolisessa kirkossa, koptikirkossa Egyptissä, Tewahedo -kirkossa Etiopiassa jne.).

 

Pyhäksi julistaminen (kanonisaatio, kanonisointi)

 

Pyhäksi julistaminen eli kanonisaatio (canonisatio, kreik. verbistä kanonizw – laillistaa, tehdä säännöksi) on kirkon erikoismääräyksellä edesmenneen kilvoittelijan paikallisen kunnioittamisen hyväksymistä tai virallistamista. Tämä tarkoittaa pyhän kunnioittamisen viemistä paikallistasolta maailmanlaajuisen yleisortodoksisen kunnioittamisen tasolle.

Alkukirkossa Vanhan Liiton ajan profeetat ja esi-isät, sekä Uuden Liiton ajan apostolit ja marttyyrit tunnustettiin pyhiksi heidän erityisen auktoriteettinsa vuoksi. Heidän kohdallaan ei tarvittu mitään erillistä kirkon erityismääräystä kanonisaatiosta. Usein riitti paikallispiispan siunaus tietyn edesmenneen kilvoittelijan pyhien joukkoon lukemiseksi. Kirkon alkuaikoina tämä piispan siunaus johti kyseisen kilvoittelijan nimen listaamiseen paikalliskirkon pyhien nimiluetteloon. Tällaisista ”nimilistoista” jo 300-luvulla kehittyivät ensimmäiset kirkkokalenterit, joissa jokaisella pyhien joukossa kunnioitettavalla kilvoittelijalla oli oma muistopäivänsä eli hänen vuosittainen muistojuhlansa. 400-luvulta lähtien Kirkon hierarkia otti käsiinsä koko pyhäksi julistamiseen liittyvän vastuun, estääkseen epävarmojen tai jopa harhaoppisten henkilöiden pyhiksi julistamisen ja sellaisten kunnioittamisen pyhinä. Näin ollen Kirkon määräystä pyhäksi julistamisesta ei voi yhdistää tai samastaa ko. henkilön paikallisen kunnioittamisen alkuun eikä myöskään hänen virallisen kunnioittamisensa alkuun.

 

Toisin kuin lännessä Ortodoksisessa kirkossa ei kuitenkaan laadittu selkeää juridista lähestymistapaa tässä asiassa, vaan siinä vaikuttavat monet yksityisseikat ja paikalliskirkon johdon näkemys. Useimmiten kirkon johto käytännössä vain hyväksyy jo aiemmin kirkkokansan keskuudessa alkaneen kilvoittelijan kunnioittamisen. Pyhäksi julistaminen on siis tapa virallistaa edesmenneen kilvoittelijan kunnioittaminen pyhien joukossa.

Kirkko on vakuuttunut, että pyhänä kunnioitettava kilvoittelija on omalta osaltaan saavuttanut kristillisen elämän päämäärän, pelastuksen. Siksi hänen elämäntapansa ja ajatusmaailmansa yms. ovat tärkeä esikuva niille, jotka jatkavat maanpäällistä vaellustaan kohti Jumalan valtakuntaa. Ortodoksisessa kirkossa pyhäksi julistamisella on siis ennen kaikkea kasvatuksellinen merkitys: pyhän elämä on esimerkkinä koko kirkkokansalle siitä, mitä tarkoittaa olla kristitty.

Pyhäksi julistamisella ortodoksisessa perinteessä on tiettyjä edellytyksiä:

  • kansan suuri kunnioitus, joka ei laannu henkilön kuoltuakaan
  • harras elämä
  • virheetön ortodoksinen usko
  • ihmeet, joko pyhän elämän aikana tai hänen kuolemansa jälkeen
  • mahdollisesti maatumattomat pyhäinjäännökset (venäläisessä perinteessä viimeinen syy saattaa joissakin tapauksissa olla vaikuttamassa asiaan, mutta ei kuitenkaan ole välttämätön).

Pyhien joukkoon liittämisestä tekee päätöksen autokefaalisessa ortodoksisessa paikalliskirkossa sen pyhä synodi ja autonomisessa ortodoksisessa kirkossa sen piispainkokous. Tämä järjestys ei kuitenkaan sulje pois jonkun kilvoittelijan paikallista kunnioittamista pyhänä ennen, kuin Kirkon virallinen päätös siitä syntyy.

Pyhän muistopäiväksi perinteisesti määrätään hänen kuolinpäivänsä eli Jumalan tykö siirtymisensä päivä.

Pyhäksi julistamisen yhteydessä julkaistaan kyseessä olevan kilvoittelijan virallinen elämänkerta, jumalanpalvelustekstit sekä ikonografia. Ensimmäisen pyhän muiston viettämisen yhteydessä voidaan myös tuoda pyhäinjäännökset (hänen maalliset jäännöksensä) sekä pyhän reliikit (mm. hänen käytössään ollutta esineistöä) kirkkokansan kunnioitettavaksi.

Pyhä Johannes Valamolainen.
(kuva/photo: ort.fi)

Skeemaigumeni Johannes Aleksejevin ja opettaja Johannes Karhapään pyhiksi julistaminen on tärkeä läpimurto Suomessa, missä pyhien kunnioittamista ei monien ortodoksien maallikoiden, mutta ei liioin kirkon päättäjien ja johtajien mielestä pitkään nähty tärkeänä eikä ekumeenisesti soveliaana. Tällainen selvästikin enemmistökirkon opillista mielipidettä heijastava näkemys on aiheuttanut tämän päivän ortodokseille eräänlaisen identiteettikriisin. Tämä näkyi erityisesti voimakkaassa kaipuussa uusista pyhistä, joita kahdessa ortodoksisen uskon ”kehtomaaksi” katsotuissa Kreikassa ja Venäjällä viime vuosikymmeninä on kanonisoitu runsas joukko. Se, että pian autonomiansa 100-vuotisjuhlaa viettävässä Suomen Ortodoksisessa kirkossa ei tähän asti ollut ns. ”omia” tai paikallisia pyhiä ei tietenkään tarkoittanut, että heitä ei olisi ollut lainkaan. Kyse on maan ortodoksien yleisestä vieraantumisesta pyhien kilvoittelijoiden kunnioittamisesta. Osasyynä siihen voidaan pitää yleistä maallistumista ja nykyajan individualismia. Nykyajan kaiken tietävä ja kaiken osaava virtuaalijättiläinen ei näet kaipaa esikuvia mistään, eikä ainakaan siitä, miten usko eletään todeksi. Hänelle usko on omaa, yksityistä, tarkastelulta suljettua harrastusta muiden harrastusten joukossa, hauska lisä siihen toiseen ja hänelle tärkeään elämään, jonka hän viettää suurelta osin kirkkonsa vaikutuspiirin ulkopuolella. Tänä päivänä, jolloin ihmiset ovat laajemminkin vieraantuneet kunnioittavasta asenteesta ja ajattelusta, saattaa välillä tuntua, että jopa ortodoksisen kirkon hehkuttama yhteisöllisyys on pelkkää kerhotoimintaa ja hauskaa puuhastelua, kun siitä alkaa kokonaan puuttua täkäläisten suomalaisten ortodoksisten menneen ajan kilvoittelijoiden läsnäolo, opetus, esimerkki ja rukous. Kaikki ortodoksiset pyhät Suomessa tähän asti olivat uteliaan kiinnostusta herättäviä ja syvällistä merkitystä täynnä olevia, mutta kuitenkin tuontitavaraa – ”A Colonial Goods shop”-valikoimaa: eksoottista, mutta ei sitä samaa, mitä mummolassa aikanaan oli. Kaukana Idässä, tai Etelässä, tai ”huitsin Nevadassa” kilvoitelleiden uskon veljen ja sisarien esikuva oli ja on kova pala monille tämän päivän Suomen ortodokseille. Heitä on näet niin vaikea mieltää omiksi…

Vakiintuneen ilmaisutavan mukaan, seuraava lause kuuluisi aloittaa jotenkin näin: ”Viimeinen pyhäksi julistaminen kuitenkin osoitti…”  Mutta kas, kun kyseessä ei olekaan ”viimeinen”, vaan Suomen Ortodoksisessa kirkossa kerta kaikkiaan ensimmäinen Suomessa kilvoitelleen uskon sankarin pyhäksi julistaminen! Ortodoksinen usko siis elää tai ainakin on elänyt täälläkin päin maailmaa! Rukoillaan siis, ettei tämä pyhäksi julistaminen todellakaan jäisi Suomessa viimeiseksi!

 

i.v

,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: