Juhannus isä Ambrosiuksen seurassa

24/06/2019

Kirjat, Kolumni

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Ensimmäisenä päivänä, aamulla kello viisi aamutuuli on jo herännyt, havisuttaa hiljaa vaahteroiden ja kriikunapuiden lehtiä, kriikunaraakileet näyttävät oliiveilta, ja aurinko on vaaleaa kultaa kuusien takana. Hiljaisuus on hyvin läsnä kesäaamussa, ainoa vähäinen ääni pienen valkoisen koiran kynsien rapina parvekkeen lautalattiaa vasten.

Olen kulkenut kolme päivää isä Ambrosiuksen seurassa – varhaiset aamut, jolloin kaikki muut vielä nukkuvat, aavisteisesti hämärät keskiyön hetket – olen torkahtanut kirja käsissäni, pää keittiönpöytää vasten, ajatellut: tähän minun on hyvä nukahtaa, kaikki pyhät ihmiset seurassani, minun ystäväni.

Ja oli aivan sattumaa, että näin kävi – sattumaa? Kirjoitan tämän hiukan huvittuneena, koska sattumaan minä en usko. Mieluummin ajattelen, että oli tarkoitettu: sain viettää tämän juhannuksen isä Ambrosiuksen seurassa, koska posti oli myöhässä, kirjapaketti ennätti pudota postiluukusta varttituntia aikaisemmin, kuin vävy saapui noutamaan minua Puolen hehtaarin metsään.

Kriikunat kriikunapuiden oksissa näyttävät aivan vihreiltä oliiveilta.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

”Taivaaseen pääsevät kaikki…”

Joskus. ja itse asiassa varsin usein. selaan kirjan läpi ennen kuin alan lukea sitä – joskus päätänkin lukea lopun ensimmäiseksi.

Niin tein, selasin kirjan läpi, kun olin isä Ambrosiuksen kanssa Valon portilla, ja tietysti myös luin lopun ensiksi, sillä lopussa isä Ambrosius kirjoittaa kuolemasta, kuoleman kohtaamisesta ja tavasta, jolla juuri meidän aikamme kaikin keinoin pyrkii piilottamaan – oikeastaan kieltämään – kuoleman.

Ja kun näin tein, luin lopun ensiksi, huomasin lukevani kirjaa kokonaisuutenakin tämän ajatuksen – kuoleman kohtaamisen – perspektiivistä. Siihen liittyi tietysti moni muukin isä Ambrosiuksen esille teksteissään nostama asia, mutta ensisijaisesti kirja muodostui minulle hyväksi sanomaksi, ilosanomaksi suorastaan, siitä, mitä elämä ja kuolema itse asiassa ovat: ”Elämä on kuolemaan valmistautumista. Kuolema on siirtymä toiseen olotilaan.”

Minulta on useasti kysytty viime aikoina, kuinka kykenen suhtautumaan niin tyynesti siihen, että tiedän aikani olevan hyvinkin rajallinen, ja olen vastannut luottavani siihen, että Jumala on rakastava, laupias ja armahtavainen.

Isä Ambrosius sanoo asian vielä painavammin – hän kirjoittaa:

”Muistan usein pyhän Maksimos Tunnustajan opetuksen: taivaaseen pääsevät kaikki, jotka sinne kaipaavat.”

”Kukaan ei ole yksin”

Pyhät ihmiset, kuten pyhä Maksimos Tunnustaja!

Pyhien ihmisten valtavaa merkitystä isä Ambrosius korostaa monessa eri yhteydessä tässä kirjassa.

”Aivan erityisellä tavalla kirkon koko todellisuus tihentyy pyhissä ihmisissä, niin elävissä kuin ajan rajan ylittäneissä. Monet heistä Jumala yksin tietää ja tuntee. Pyhät ihmiset antavat esikuvia rukoukselle ja tuovat toivon näköaloja meille.

”Matkalla kirkkoon kukaan ei ole yksin. Pyhät ihmiset, enkelit ja muut taivaalliset voimat kulkevat kanssamme, kannustaen ja tukien.”

Kuinka monesti olen tämän kokenut.

Sillä on hetkiä, ja varmasti jokaisen ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin tuntee itsensä pohjattoman yksinäiseksi, ja tuolloin, monesti, olen kokenut kuin oikeasti joku olisi kuiskannut korvaani: Mutta ethän sinä ole yksin!

Enkä minä ole.

Menen ikonieni luo – ja siinä he kaikki ovat: pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläinen, minun suojeluspyhäni – minut on liitetty ortodoksiseen kirkkoon Maria Egyptiläisen sunnuntaina. Siinä on pyhä Anastasia, pyhä palkatta parantaja Panteleimon, pyhä Nektarios Eginalainen, pyhä pappismarttyyri Aleksander, seurakuntani entinen kirkkoherra, teloitettu Moskovassa vuonna 1937 – ja isä Ambrosiuskin muistaa häntä kirjassaan. Siinä on pyhä apostoli Johannes Teologi, pyhä marttyyripiispa Platon, pyhittäjä Arseni ja pyhä autuas Ksenia Pietarilainen, tuo joutuisa auttaja!

Minun ystäväni, jotka eivät koskaan jätä minua yksin.

Joille kerron tavallisia arkipäiväisiä asioitani, joiden puoleen käännyn, kun ahdistus tahtoo vallata ajatukseni.

Olen miettinyt, onko sopivaa, että toivotan heille hyvää yötä, kun iltaisin siitä ikonien luota siirryn sänkyyn. Mutta se tuntuu niin luonnolliselta – ystäville toivotetaan hyvää yötä, eikö toivotetakin?

 

Pyhän Teresan ikonin tyttärelleni on sommitellut ja maalannut nykyinen Kuopion ja Karjalan metropoliitta, silloinen arkkimandriitta Arseni. Hän on maalannut myös pyhittäjä Maria Egyptiläisen ikonin minulle.

(Kuvat/photos: Hellevi Matihalti)

 

Pyhä Teresa

Erityisesti minua ilahduttaa se, että isä Ambrosiuksen opetuksen mukaan ”Pyhyys ei ole yhdenkään kirkon monopoli eikä mikään kirkko voi asettaa pyhyydelle rajoja. Se on Jumalan lahjaa ja Hengen hedelmää.”

Että hän sitä kautta tuo esille myös muiden kirkkojen pyhät ihmiset, enkä koe olevani hereettinen, kun tunnustan suuren rakkauteni ja kunnioitukseni esimerkiksi kahta katolisen kirkon pyhää, Avilan Teresaa ja äiti Juliana Norwichlaista, kohtaan.

Erityisesti pyhästä Teresasta minulla on, vieläpä isä Ambrosiukseen liittyvä, aikanaan kipeäksi kokemani muisto.

Tyttäreni on saanut nimensä Avilan pyhän Teresan mukaan, ja kun aikanani toimitin Ortodoksiviestiä, pyysin tytärtä kirjoittamaan lehden Minun pyhäni –palstalle omasta pyhästään. Jälkeenpäin sain nuhteet siitä, että ortodoksisessa lehdessä sekoitettiin näin tärkeitä asioita – lehteen tuli myös Keskustelua-palstalle kirjoitus, joka todellakin pahoitti syvästi mieleni.

Tuolloin Helsingin metropoliittana palvellut Ambrosius kirjoitti Ortodoksiviestin Keskustelua-palstalle vastineen, jossa hän toi esiin tässäkin kirjassa korostamansa seikat pyhistä ja pyhyydestä, ja tietysti hänen kannanottonsa lohdutti minua suuresti.

Olenko taivaassa vai maan päällä

Sairauden vaikeimpina hetkinä eivät vain pyhät ihmiset, heidän läheisyytensä, ole ainoa vahvistava tekijä; kaikkein oleellisimpana ja tärkeimpänä koen osallistumisen Herran pyhään ehtoolliseen. Ja isä Ambrosius sanoo:

”Juuri ehtoollisjumalanpalveluksessa välittyy kristillisen sanoman ydin: risti, hauta, ylösnousemus, taivaaseen astuminen ja toisen tulemisen lupaus.”

”Ehtoollinen antaa meille uuden elämän. Saamme parantumisen rikkinäisyyden tilalle, elämän kuoleman sijaan, toivon toivottomuuteen, valon pimeyteen.”

Kuinka monesti, ja erityisesti tällaisina hetkinä kuin nämäkin kolme päivää, olen tuntenut itseni äärimmäisen heikoksi ja voimattomaksi; tällaisina päivinä, jolloin rankkojen hoitojen jälkeen en ole kyennyt lähtemään kirkkomatkalle – ja kun sitten vihdoin olen päässyt osallistumaan ehtoolliseen, on olo ollut niin fyysisesti kuin psyykkisesti aivan riemullinen. Joskus palveluksessa olen todella voinut kokea saman tunteen kuin Kiovan ruhtinaan Vladimirin hovimiehet 900-luvulla Konstantinopolissa, Hagia Sofiassa: en tiennyt, olenko taivaassa vai maan päällä.

Koskettaa koko luomakuntaa

Kolmantena päivänäni Puolen hehtaarin metsässä sijaitsevassa talossa, aamulla seitsemän tienoissa, tulen taas parvekkeelle, ja pieni valkoinen koirani seuraa minua.

Yöllä on satanut, vieläkin pisaroi hiukan, ja läheisten vaahterain lehdiltä tuuli heittää leikkisästi pisararyöpyn päälleni, kastelee melkein kokonaan huivini, jonka olen solminut pääni suojaksi. Pään ohut hiukseton iho ei pidä kevyestäkään tuulesta, ei tietenkään kuumasta auringosta – ei edes kesäsateen lempeistä pisaroista.

Pienen valkoisen koiran kynnet rapisevat hilpeästi parvekkeen lattialautoja vasten, kun se juoksee edestakaisin onnellisena uudesta aamusta.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Pieni valkoinen koira kihnuttaa itseään paljasta säärtäni vasten.

Muistan, kuinka monet moitteet työelämäni aikana ennätin saada siitäkin, että kirjoitin silloin tällöin koiristani, noista uskollisista, lohtukoirista, syöpäkoirista.

Isä Ambrosius kirjoittaa:

”Mutta jo nyt kaipaus ja pyhyys ovat läsnä ja koskettavat koko luomakuntaa.”

Ja ajattelen hetken äiti Julianaa, jolle Kristus sanoi: ”Kaikki muuttuu hyväksi ja aivan kaikki muuttuu hyväksi.”

Isä Ambrosius toimimittaa ehtoopalvelusta Pyhän Viisauden kappelissa Sofiassa. (Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Älköön kukaan peljätkö kuolemaa

Kuolemaa ja kuoleman kohtaamista minä pohdin kolme kesäistä aamua isä Ambrosiuksen seurassa, ja päällimmäiseksi jäävät nämä lauseet pyhän isämme Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarnasta:

”Älköön kukaan peljätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät kuolemasta vapahtanut.”

Hellevi Matihalti

Tähän kirjoitukseen minut innoitti Isä Ambrosiuksen jokin aika sitten Kulttuurikeskus Sofian kustantamana ilmestynyt teos Valon portailla. Tämä ei ole arvio kirjasta, jonka sisältö on huomattavasti laaja-alaisempi ja monipuolisempi, kuin pelkästään kuoleman tematiikkaa kosketteleva osuus.

 

 

 

 

 

, , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: