Makeita porkkanoita

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Kaikki on kuolemaan olemista, päätteli Martin Heidegger. Tai itse asiassa hän vain kehitteli eteenpäin sitä Augustinuksen ajatusta, että elämämme on elämistä kuolemassa, kuoleman ympäröimänä. Ja että eläessämme kuolemme loputtomasti.

”Näin kuolen hiukan joka päivä”, kirjoitti Eeva-Liisa Manner. Ja jatkoi (suluissa): ”(mitä enemmän rakastan, sitä enemmän kuolen)”.

Erään toisen proosarunonsa nimeksi Manner laittoi aforistisen lauseen: ”Etäisyys yhden ja ei-kenenkään välillä on ääretön.”

Joku ihminen on tärkeä, tärkeämpi kuin kukaan muu, siis rakas, ja rakkaampi kuin muut. Yksinäisyys on niin rakkaan ihmisen kohtaamisesta yhtä kaukana kuin itä lännestä.

Äärettömän käsite vie kauas, mystiikkaan asti. Että suurinta  lukua ei ole, sillä aina voimme lisätä siihen yhden. Että avaruudella ei ole loppua eikä rajaa. Ja kun ei ole rajaa, ei ole äärtä. Silloin olemme äärettömyydessä.
Mutta kun äärettömällä ei ole rajaa, emme voi tietää, milloin olemme äärettömyydessä.

Me olemme siellä jo nyt.

 

 

”Ja kesän heinä kuolee.” Sen nimisen kollaasiromaanin julkaisi Timo K. Mukka. Sama katoavaisuuden tuntu huokuu Pentti Saarikosken teoksen nimestä ”Ovat muistojemme lehdet kuolleet”, joka on hienoimpia kollaasiromaaneitamme.

Mutta muistohan säilyttää senkin, minkä olemme kadottaneet muttemme vielä unohtaneet. Vaikka muiston lehdet kuolevat, me muistamme ne silti.

”Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho.”

Miksi kesä mieltyy kuolemaan? Vuodenaika, joka kuplii, sykkii ja hehkuu elämää. Ehkä siksi, että kesässä on jo syksyn aavistus. Kypsyvissä marjoissa, joutuvassa viljassa, vihreissä herneissä ja oransseissa, nuorissa, makeissa porkkanoissa.

”…katoovana kaunista ja kallista se on/ kuin kesäpäivä kultainen…”, totesi kirjailija ja taidemaalari Viljo Kojo.

Kevät ei vielä mieti kaiken päättymistä, heinän kuolemista. Niittokoneessa tai itsestään, syksyn tullen. Mutta kesä, varsinkin tämä pohjoinen, lyhyt kesä aavistaa jo sen, minkä Aaro Hellaakoski puki sanoiksi näin: ”Nous viikate, suhahti niitos./ Vain ihminen kuiskasi: kiitos.”

 

Miten niin paljon kuolemantapauksia! Pienessä kyläyhteisössä. Nuoria, vanhoja; terveitä, sairaita. Naapurin vanha isäntä kuoli, toisesta naapurista emäntä, pian kolmannestakin. Kasvi, sanottiin merkitsevästi. Sillä tarkoitettiin syöpää, ei isoäidin ikkunalla kasvavaa pelakuuta. Se oli kasvatti. Niin isoäiti sanoi.

Äidinisä kuoli kylmän ja kolean kesän edellä. Seuraavana vuonna kesä oli kuuma, aurinkoinen, koululaisen ensimmäinen kesälomakesä. Sen lopussa kuoli isoäiti.

Ensimmäiset lumihiutaleet eivät olleet vielä pudonneet, kun pienen lapsen äiti räjäytti itsensä; maalaistalon emäntä, aamulypsyn jälkeen. Talvi peitti paljon, ja seuraava kevät paljasti paljon: toisen talon nuori isäntä jäi traktorinsa alle.

Lapsesta tuntui kuin olisi jatkuva hautajaisvirta. Tungosta Tuonelanjoella.

Oli toki monet häätkin välissä. Vettä sataa, päivää paistaa; tuonelassa häitä juodaan.

Nuorta lempeä, sellaista joka siitti lapsia. Niillekin, jotka eivät olleet aviossa. Eivätkä naimisiin menneetkään. Kun ei ollut kenen kanssa mennä. Mutta lapsi oli tulossa. Ja tuli. Juoruista ja paheksunnasta huolimatta äiti oli iloinen ja onnellinen syntyvästä lapsesta. Ja vielä onnellisempi lapsen synnyttyä.

Ja lapsi varttui viisaudessa, iässä ja armossa.

 

Esko Karppanen

 


Sitaatit:

Eeva-Liisa Manner: Spekulaatio (Kirjoitettu kivi, 1966).
Viljo Kojo: Veet välkkyy taas. (Suviautuus, 1948).
Aaro Hellaakoski: Kiitos. (Uusi runo, 1943).
Psalmi 103: 15.

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: