”Lapissa kaikki kukkii nopeasti”

Lyhyessä ja oikukkaassa kesässämme on tänä vuonna kuollut hämmästyttävän moni merkittävä suomalainen kirjailija: Leevi Lehto, Kirsti Simonsuuri, Claes Andersson, Matti Mäkelä.

Nyt, paikoin poikkeuksellisen kuivan kesän alkaessa kääntyä hiljalleen syksyksi tulee mieleen Eino Leinon (1878 – 1926) tuotannossaan usein toistama ajatus, että ainoa iäinen on ihmisen henkinen ikävä; vaivaiskoivutkin vihertävät kylmässä Pohjolassa vain tuokion. Kestävää elämässä on vain ajallisuuden alati vaihtuva hetkien virta, johon Leino nuoruuden ja laajemmin ajan kulumista elegisesti vertaa.

Eino Leino (1878-1926 ).
(Kuva/photo: pinterest.com )

Vanha kuva näyttää ihmisen nuorena. Onko parempaa todistetta ajan suhteellisuudesta?

Jo 18-vuotiaana kirjoittamassaan ja 20-vuotiaana julkaisemassaan näytelmärunossa Tuonelan joutsen melankolikko Leinoa askarrutti ajan ongelma ja kaiken katoavaisuus. Sitä kyselee myös näytelmässä Sota valosta (1900) taideseppä Ilmarinen:
Puu, miksi norosta nouset?

Siemen, miks sikiät maasta?
Miks lennät inehmon aatos?
Kuolo kuitenkin tulevi.
Runossa ”Lapin kesä” (kok. Kangastuksia, 1902) katoavaisuutta symboloi ”Lapin suvi./ On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi/ ja kukkain kukoistus ja riemu muu./ Mut pitkä vain on talven valta.” – Halla, kuura, jää ja talvi ovat Leinon kuolemankuvastoa. Halla oli kainuulaislähtöiselle kirjailijallemme tullut tutuksi viljanviejänä, kadontuojana ja nälän pelottavana jumalana.

”aika soluu/ niinkuin joutsen, joka Vienan/ virtain suilla joluu”, kertoo ”Perman taru” samassa Kangastuksia-kokoelmassa. Joutsen on näytelmässä Tuonelan joutsen kuoleman synkkä symboli; kukaan ei joutsenta voi kukistaa, sillä nuolet kääntyvät takaisin ampujaan, joka kuolee itse. Runossa ”Lapin kesä” joutsen on aatteen valkolintu, joka tuo valon pimeään Pohjolaan kevään myötä – tosin vain ohikiitävältä tuokiolta tuntuvaksi lyhyeksi kesäksi.

Tuonelan joutsenessa Leino ei näe kuolemalle mitään voittajaa. Kuoleman valtiatar on kaikkia ja kaikkea koskeva universaali jumala(tar). Katoavaisuuden hahmottaa Leino naispuolisiksi jumaliksi ja ihmisten suhteen heihin eroottissävyisenä. Hieman myöhemmin, 24-vuotiaana, kirjailija pehmentää traagista näkemystään. Vaikkakin Ajatar on julma ajan jumalatar Kangastuksia-kokoelman runossa ”Aika”, kuolema on mahdollista voittaa taiteen ja filosofian avulla. Taide ja ihmisen henkiset pyrkimykset ovat ikuista, niin kuin jo Ovidius (43 – 17 eKr.), Shakespeare (1564 – 1616) ja Goethe (1710 – 1782) olivat runoudessaan opettaneet.

”Aika”-runossaan Leino kertoo myytin Aika-jumalaa palvovasta itämaan kansasta. Myyttitarinoissa jumalat ja hirviöt – onko niillä eroa? – ovat aina vaatineet ihmisuhreja: naisia ja miehiä, nuoria, kauniita ja terveitä. Runo sisältää myös tarinan urhosta, joka ei kuole Ajatar-jumalattaren syleilyyn ja suudelmaan niin kuin muut, vaan ”voittanut hän onpi kuolon vallan”. Tämä urho on taiteilijan prototyyppi, kuten moni muu Leinon sanataiteen henkilö, esimerkiksi taideseppä Ilmarinen näytelmässä Sota valosta tai šamanistisen viisas runoilija Väinämöinen samassa teoksessa, ja osin kertojaminään yhtyneenä vielä Mystillisessä trilogiassa Alla kasvon Kaikkivallan (1917).

Vaivaiskoivu (Betula nana) on koivukasveihin (Betulaceae) kuuluva kasvi. Se on paljon muita koivuja pienempi, mistä sen nimikin johtuu. Vaivaiskoivun nimi Lapin murteissa on kieri.
Vaivaiskoivu ei kasva metriä korkeammaksi, sen kokoluokkaa on muun muassa varpu, suopursu ja pieni pensas. Lehdet ovat pienet, pyöreät ja nyhälaitaiset.
( Kuva/photo: Wikipedia.com )

Pysyväistä on vain katoavaisuus, sillä ainut kuolemattomuus katoavaisuuden keskellä on aatteissa. Ne, kuten taide, kestävät yli ajan. Nämä pohdinnat eivät Leinoa jättäneet koko hänen elinikänään. Vielä 1919 runoelmassaan Bellerophon hän kirjoitti ajallisena kokemuksena, ainoastaan hetkessä mahdollistuvaa iankaikkisuutta julistaen kreikkalaiseen kohtalokäsitykseen viittaavassa runossa ”Moirat”, joiden laulun kuullessaan avaruudetkin kauhistuvat:
Ei kestä mikään.
On loppu sillä, mill’ alkuhetki;
käy ijäst’ikään
maailmain kiitävä kiertoretki.
[—]

ken elonteill’ on
ijäistä pyrkinyt, päässyt liki,
hän saa, mit’ tahtoi,

saa ijäisyyksien ihanuutta,

mink’ ottaa mahtoi
hän hetkein kullasta kuolottuutta.

 

Esko Karppanen

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: