Ihmisen käsissä mikään kaunis ei kestä

28/08/2019

Kirjat

 JP Koskinen: Tulisiipi. 2019. Like

KAIKKI OLI valetta alusta loppuun.

Lauseen voisi panna sitaatteihinkin, mutta jätän sen nyt omaksi huomiokseni. Sillä tietysti lukija tietää ennakolta, mitä Neuvosto-Karjalaan rakennettavasta työväen paratiisista lopulta tulee; sitä vain eivät sen enempää Frostin perhe kuin Albert Smith tai hänen tyttärensä Linda tiedä. Kaarle, Frostien poika, noin Lindan ikäinen, haaveilee vain lentämisestä. Linda keittää kuravelliä, haluaa tehdä tiiliä, rakentaa kestäviä rakennuksia.

Elettiin aikaa, jolloin Charles Lindbergh oli lentänyt Atlantin yli Pariisiin, Yhdysvalloissa oli suuri lama ja intiaanit oli ängetty reservaatteihin.

Eivät ottaneet Suolasaarelta Karjalaan lähtijät uskoakseen isoäidinkään puhetta:

”Työläisten asia on tietysti tärkeä, kyllä ihmisen pitää työstään saada palkkaa. Mutta tasa-arvo on suuri vale, ihmiset eivät ole tasa-arvoisia keskenään. – – – Se, joka on toista ovelampi, johtaa pian muita, niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.

”Tekniikka kehittyy, mutta ihminen ei kehity mihinkään. Uudet sukupolvet tekevät samoja virheitä, mitä vanhat ovat tehneet. Aina soditaan ja luvataan, ettei sotia enää tule, ja mitä sitten tapahtuu. Tulee uusi sota.”

Kun sitten asetutaan Petroskoihin, huomataan kyllä varsin nopeasti, että paratiisi on hyvinkin alkutekijöissään. Onneksi on vastassa ja apuna Niemisen Matti, joka ottaa hoitaakseen pahimmat ongelmat, selittää asioiden parhaan puolen – ja ennen kaikkea: saa Kaarlen suurimman unelman toteutumaan. Kaarle pääsee lentämään.

 

JUURI SIKSI en näe kirjan tärkeänä teemana työväen paratiisiin pettymistä; se on sitä paitsi saanut kuvauksensa kirjallisuuteen jo aikaisemminkin. Enkä näe kovin tärkeänä teemana vankileirikuvauksiakaan, niin järkyttäviä kuin ne aina ovatkin; myös ne ovat puitteet, joissa JP Koskinen kuljettaa ajatusta vapaudesta konkretisoituneena lentämiseksi. Minusta ne ovat puitteet samalla tavoin kuin Jevgeni Vodolazkinin romaanissa Lentäjä ihmisen sulattaminen syväjäädytyksestä vuosikymmenten kuluttua loi puitteet kirjan varsinaiselle tematiikalle.

Juuri siksi aika vähäisessä roolissa oleva intiaani Kolme Arpea on yksi kirjan merkittävistä henkilöistä:

”Kolme Arpea oli kertonut isoisälle vanhoista päivistä ja niistä isoisä kertoi minulle. Intiaanit olivat eläneet vapaina. – – –

”- Onhan se sinun Lindberghisi aika ukko, kun lentää koneellaan merten yli. Mutta Kolme Arpea saattoi kääriä huovan kasaan ja painua vuorille tyhjin käsin. Siellä hän hankki kaiken, mitä ihminen tarvitsee elääkseen.”

Kolme Arpea katselee nykyhetkeä ja toteaa itse:

”Maailma on tullut jyrkänteen reunalle. Kaikki muuttuu nopeasti. Onko se hyvä vai paha, en osaa sanoa. Kun minä olin Tulisiiven ikäinen, ratsastin vapaana avoimen taivaan alla.”

Kolme Arpea on antanut Kaarlelle nimen Tulisiipi.

KAARLELLE, TULISIIVELLE, lentäminen merkitsee vapautta. Kolme Arpea kokee, että kerran koettu vapaus elää hänessä yhä, vaikka hän on konkreettisesti sen menettänyt.

Jäin miettimään, oliko Linda, kaikkein menestynein, koskaan kokenut todellista vapautta. Itse asiassa: kaipasiko hän edes vapautta, vai korvasiko eteneminen uralla – valta – hänelle vapauden? Toisaalta voi myös ajatella, että valta oli merkityksellinen Lindalle rakkauden vuoksi, ja rakkaudessa Linda löysi oman vapautensa.

Mutta jo Petroskoin vuosina Linda oli opastanut Kaarlea:

”- Kuule, jos tätä peliä aikoo pelata, on parempi pelata sitä täydellä pakalla. Minä haluan päästä eteenpäin.”

Helposti tulee kuvitelleeksi, että valta nimenomaan on vapautta, mutta Koskinen pani minut miettimään tätäkin asiaa aivan uudesta näkökulmasta.

Vai onko vapaus sitä, että ihminen tuntee itsensä onnelliseksi?

Sillä noudattaessaan lopulta äitinsä kauan sitten antamaa ohjetta Kaarle Tulisiipi minusta saavutti oman vapautensa:

”- Sinä olet aina vain puhunut siitä lentämisestä. Kuule, jos joskus on sellainen tilanne, että sinun pitää lentää, jotta olisit vapaa, niin lennä vain, älä ajattele meitä muita. Ihmisen pitää olla onnellinen omillaan, ei kukaan voi koko maailman onnea kantaa hartioillaan.”

 

 

EN MILLÄÄN tavalla vähättele Tulisiiven varsinaista tarinaa, kun sanon joitakin siinä kuvattuja tapahtumia ”puitteiksi” jollekin muulle. JP Koskinen on loistava tarinankertoja, ja melko suurelta osin Tulisiipi on erilainen kuvaustensa osalta siinä, että tapahtumia tarkastellaan lapsen ja nuoren ihmisen silmin – kertojana on juuri Kaarle, Tulisiipi. Mutta minusta Koskisen huikea taitavuus onkin siinä, kuinka paljon sanomattomia merkityksiä hän kykenee saamaan kirjoitetun tekstin sisälle.

Tulisiivessä on sitä samaa kiehtovuutta, jota oli teoksessa Ystäväni Rasputin – asioiden ja tapahtumien katselemista hiukan toisin. Se nimenomaan haastaa myös lukijan.

En usko sortuvani liioitteluun, kun arvelen, että JP Koskinen on jälleen kirjoittanut yhden tämän vuoden parhaista ja todella merkittävistä kirjoista.

 

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: