Toivomme – uskomme – rakkautemme – viisautemme

18/09/2019

Kolumni

Hoivakoti Helenan kirkossa. (Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

HELENAN VANHAINKOTI on nykyään nimeltään Hoivakoti Helena, ja paljon on muuttunut siitä, kun vuonna 2002 muutin Hämeentielle, parin sadan metrin päähän vanhainkodista. Tuolloin vanhainkodin kirkosta, yli satavuotiaasta Pyhien marttyyrien Veran, Nadezhdan, Ljubovin ja heidän äitinsä Sofian muistolle pyhitetystä kirkosta tuli minun kotikirkkoni. Ja vaikka en enää asu Helenakodin naapurissa, tuo kirkko on minulle yhä hyvin rakas.

Kun aloin säännöllisesti käydä Helenakodin kirkossa, palveluksia toimittivat isät Aleksander Korelin, Niilo Karjomaa, Arvi Karpov ja komeaääninen protodiakoni isä Mikael Kriisin. Isä Niiloa lukuun ottamatta kaikki ovat jo tuonilmaisissa, eikä isä Niilokaan enää jaksa palveluksiin. Nyt kirkon pappina toimii rovasti Viktor Porokara.

Juhlaliturgian Hoivakoti Helenan kirkossa toimitti isä Viktor Porokara papiston avustamana.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Kuoroa johti jo tuolloin Aleksij Mirolybov – hänen edeltäjänsä oli Peter Mirolybov. Kirkossa palveleekin jo neljäs polvi Mirolyboveja, kun Aleksijn tytär Aleksandra Mirolybov-Nurmela laulaa kuorossa ja hänen poikansa ovat pitkään olleet ponomareina – nyt on alkanut myös asettuminen kuoroon.

Aleksij Mirolybovin äiti Irina puolestaan oli omaa sukua Gretschaninoff, ja hänen isänsä oli Helsingin ortodoksisen seurakunnan ylidiakoni, joka myöhemmin vihittiin papiksi juuri Helenan vanhainkodin kirkkoon.

Kuoro lauloi director cantus Aleksij Mirolybovin johdolla riemukkaasti ja rukouksellisesti kuten aina. Kuorolaiset ovat hyvin sitoutuneita ja se kuuluu myös laulussa.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

HELENAKODIN KIRKKO viettää temppelijuhlaansa syyskuun 17. päivänä, jolloin kirkko kunnioittaen muistaa pyhiä lapsimarttyyreita ja heidän äitiään.

Sofia kolmen tyttärensä kanssa eli 100-luvulla italialaisessa pikkukaupungissa, josta myöhemmin muutti Roomaan. Siellä hovia lähellä ollut henkilö ilmiantoi heidät kristittyinä, ja niin keisari Hadrianus pidätytti heidät.

Tyttäriä. Joista vanhin oli 12-vuotias, kidutettiin julmasti ja lopulta surmattiin; äiti, joka oli saanut kestää lastensa kidutuksen, hautasi heidät ja kuoli itsekin, sitä rukoiltuaan, kolme päivää myöhemmin. Tämä tapahtui vuonna 137.

Siitä alkaen, kun Helenakodin kirkon palveluksissa aloin käydä, olen ilokseni voinut osallistua paria poikkeusta lukuun ottamatta tähän juhlaan.

”Jumalamme ei ole menestyvien Jumala ja taloudellisen menestyksen takuumies, vaan köyhien, sairaiden ja vähäosaisten Jumala”, sanoi arkkipiispa Leo saarnassaan.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

NIIN TAPAHTUI tänäkin vuonna, vaikka juhlapäivän aamuun saakka olin epävarma, kykenenkö lähtemään kirkkomatkalle.

Kuten aina temppelijuhlien aikaan toimitettiin vedenpyhitys ennen liturgian alkua, mutta jo sitä ennen papisto otti vastaan arkkipiispa Leon, joka kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan ja piti liturgiassa hienon, mieleenpainuvan saarnan.

Puheensa alkupuolella hän lainasi isä Valerian Gretschaninoffia:

”[I]sä Valerian Gretschaninoff sanoi tämän kirkon kolmesta tänään muistettavasta roomalaisesta marttyyrista, että ´Nämä pyhät ja heidän nimensä ovat elämämme symboleja ja kuvastavat meidän olemassaoloamme. Nadezhda – toivomme – on valoisan tulevaisuuden odotusta; Vera – uskomme – on uskoa syntiemme sovitukseen; Ljubov – rakkautemme – on sydämemme täyttävää lähimmäisenrakkautta ja heidän pyhä äitinsä Sofia – viisautemme – auttaa meitä rukouksillaan viisaasti suoriutumaan vaikeuksista ja huolistamme´.”

Vedenpyhityksen toimitti isä Joosef Vola diakonin, isä Vladimir Sokratilinin avustamana.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

SE, MIKÄ mielestäni oli tärkeintä arkkipiispan puheessa, oli sen loppuosan yhteiskunnallinen aines kristillisestä näkökulmasta tarkasteltuna. Lainaan tähän kappaleen puheesta:

”Avoimesti kristityillä ihmisillä ei liene enää suurinta äänivaltaa tässä maailmassa, mutta voi olla, että missään ajassa näin ei ole ollutkaan. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt pyhien joukon kasvamista tai lukemattomien hurskaiden ihmisten elämää. Onhan niin, että oma uskonperintömme vaatii meitä pitämään ääntä kaltoin kohdeltujen, sairaiden ja hylättyjen puolesta. Meillä ei ole lupaa muuttaa Kristuksen perustamaa sukulaisuutta vieraudeksi, etäisyydeksi tai laskelmiksi, joissa ihmiset jäävät niukkojen resurssien varjoon ja joissa ihmisrakkauden velvollisuuksia suhteutetaan budjettiin ja taseisiin. Voisi sanoa, että tänä päivänä oman perintöosamme julkinen esiintuominen on tärkeämpää kuin koskaan. Oma yhteiskuntamme kärsii kristillisestä muistisairaudesta, jossa lähimmäisestä huolehtiminen ei perustu elävään yhteyteen, vaan sinänsä hyvää tarkoittavat teot voidaan hoitaa minimitasolla, vedoten ajan tai rahan puutteeseen.”

Ylidiakoni Andreas Salminen luki päivän evankeliumitekstin suomeksi ja diakoni Vladimir Sokratilin kirkkoslaaviksi.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Kyllä, minusta kirkon on tarpeen ottaa kantaa, sanoa kuuluvasti oma näkemyksensä. Sillä aivan totta on myös se, että avoimesti kristittyjen ihmisten määrä on vähenemistään vähentynyt – ja siten myös heidän äänensä heikentynyt. Kristilliset arvot eivät yleisessä ajattelussa ja toiminnassa merkitse enää oikeastaan yhtään mitään, ja minusta se ei ole vain surullista vaan se vaikuttaa ratkaisevasti myös siihen, kuinka kovaksi ja kylmäksi maailma on muuttunut.

Hellevi Matihalti

 

 

Arkkipiispa Leon puhe on kokonaisuudessaan Kirkon sivuilla:

https://ort.fi/uutishuone/2019-09-17/lahimmaisesi-sukulaisesi-kristuksen-kautta

 

, , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: