Ajatuksia kirjan äärellä

28/09/2019

Kirjat

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho. 2019. Otava

 

ISTUN PARVEKKEELLA kirja käsissä – suljettu kirja; olen lukenut sen juuri. Ja ajatukseni kulkevat kirjasta omaan elämääni.

Ensin muistan vierailun sukulaisissa – sukulaisperheen nimi oli Kuusinen. En ollut vielä koulussa, ja pitkästyin jossakin välissä aikuisten puheisiin – en tuntenut ihmisiä, joista he puhuivat. Lähdin kiertelemään puutarhaa, joka oli lapsensilmiini suuri ja ihana. Kun senkin olin kierrellyt, kaikki paikat tutkinut, tulin takaisin saliin, jossa aikuiset yhä jatkoivat puhumisiaan. Lopulta joku huomasi minut, ja sain suunvuoron. Kysyin yksinkertaisen kysymyksen: Missäs täällä on se Hertta Kuusinen?

Aikuiset nauroivat kysymykselleni, se oli heidän mielestään hyvin huvittava. Herttaa ei tietenkään löytynyt, eikä kukaan kertonut, mikä kysymyksessäni oli niin huvittavaa.

 

KUN ALOIN Sirpa Kähkösen Muistoruohon lukemisen, olin varma, että samastuisin kirjan mummoihin – vaikkei kukaan heistä minuun nähden oikein mummo vielä olekaan. En ehkä keneenkään erityisesti, mutta jokaisesta – Siiristä, Idasta, Annasta, Helvistä – löytyi kipupiste, jonka koin omakseni.

Kun olin lukenut kirjan, käsitin, että lähimmäksi minua oli kuitenkin tullut Hilla, kahdeksanvuotias, ja juuri Hillan takia muistin, miten kauniina kesäpäivänä olin etsinyt Hertta Kuusista jalasjärveläisen maalaistalon puutarhasta.

Enemmän kuin mikään aikaisemmin lukemani Kähkösen teos Muistoruoho tuli aivan likelle minua, kaivoi omia muistojani esiin ja peilasi tämänhetkistä elämääni kirjan naisten nykyhetkeen. Ehkä minua aikuisista lähimmäksi tuli Helvi, jolta oli poistettu molemmat rinnat, syövän takia; minun piti sanoa monta kertaa Helville: Elä nyt, elä täysillä – se syöpä uusiutuu kuitenkin!

Ei Helvi minua kuullut, tietenkään – mutta Helvi on oppinut ilman minun sanomisianikin: ”Minä olen alkanut huolettomuutta soveltaa ihan väkipakolla omaan elämääni. Olen aloittanut vaatteista. Olen heittänyt naisellisuuden velvoitteet romukoppaan. – – – Miksi minun pitäisi enää kokea puristusta mistään kohtaa.  – – – Luonnon muodot esille vain. – – – Ja hommasin postimyynnistä kapeita housuja ja niiden seuraksi A:n muotoisia kirkaskuvioisia mekkoja.”

Eikä Helvin uskallus uuteen rajoitu vain pukeutumiseen.

Sirpa Kähkönen.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

EVAKKOUTTA EN ole koskaan kokenut Idan ja Helvin tavoin. Minä kasvoin Etelä-Pohjanmaalla, josta ei evakkoon tarvinnut lähteä, mutta sinne tuli evakkoja eikä heitä siellä katsottu suopein silmin, sen opin ja ymmärsin. Minulle tuli siitä paha mieli, koska paras ystäväni Ritva oli evakkoperheen lapsi. Mutta isäni oli tullut Viipurista – hänet vain sota vei enkä minä koskaan oppinut häntä tuntemaan.

Mutta Muistoruohon naisten elämiin sota on jättänyt katkerat muistonsa, vaietut tapahtumat, syvälle painetun kivun. Ja Annalla on kipuna lisäksi äsken tapahtunut Lassin kuolema, joka on syöstä hänet itsensäkin elämästä. Ellei Helviä olisi ollut…

Tavallaan jokaisen neljän naisen kohdalla ystävä on koitunut pelastukseksi. Sillä tavoin Muistoruoho on myös ystävyyden ylistys – naisten välisen kestävän ystävyyden ylistys.

Ja sen jatkumona toistuu yksinäisen Hillan ystävystyminen pioneerileirillä ikäisensä Emmin kanssa:

”Emmikin on kahdeksan vuotta, täyttämässä yhdeksän, ja hänellä on ruskea tukka, olkapäille asti, ja hän saa kasvattaa sitä niin paljon kuin tahtoo. Minä aina autan, kun Emmi laittaa tukkaansa saparot, joihin tulee punaiset puupallopompulat.”

 

SITÄKIN MINÄ jouduin miettimään, onko naisen osan aina oltava niin kova, ennen kuin hän uskaltaa ruveta elämään omaa elämäänsä, onko vain naisen aina kannettava syyllisyyttä, oltava äiti aikuiselle lapsellekin, jos on lapsen maailmaan synnyttänyt. Onko naisen kärsittävä häpeä miesten teoista? Ja kyselen itseltäni: onko yhä niin?

Mutta – niin minä koin – Anna ja Helvi, Ida ja Siiri selviytyvät kaikki. Annakin, hän löytää lopulta tavan elää omaa elämäänsä, ei vain miehensä Lassin kautta vaan omana itsenään:

”Minulla on kaapissa leipää ja voita, minulla on kukkarossa rahaa ja kasvimaassa monta riviä perunaa. Katselen käsiäni, ne osaavat kaiken sen, mitä yhden vanhan naisen elättämiseen tarvitaan. Osaan panna ja nostaa perunaa, osaan myös nostaa rahaa säästökirjalla, jolle joka kuukausi kirjataan pano: leskeneläke ja kansaneläke, minä olen turvassa, koko loppuikäni minulle riittää leipää ja lämmintä.”

Mutta Hilla – Hilla suurine kauniine unelmineen, joihin hän uskoo koko sydämestään. Minua pelottaakin juuri Hillan tulevaisuus, kun elän jo 2000-lukua ja tiedän sotien yhä olevan todellisuutta – näen, että rauha on yhä jotakin, minkä puolesta pitää tehdä työtä, ja kuinka moni enää edes uskoo siihen, että joskus maailmassa olisi rauha ja hyvä tahto?

Niin, Hillan tulevaisuus minua jää askarruttamaan kovin. Oikeastaan toivon, että se askarruttaisi myös kirjailijaa riittävästi, jotta tulevaisuudessa sekin selviää lukijoille.

 

KÄHKÖSEN MUISTORUOHO liittyy hänen Kuopio-sarjaansa, joka alkoi vuonna 1998 ilmestyneellä teoksella Mustat morsiamet. Muistoruohoa edeltävä teos Tankkien kesä toi lukijan eteen henkilöidensä vanhenemisen ja luopumisen. Tankkien kesään verrattuna Muistoruoho mielestäni luo uutta uskoa ihmisiinsä – vaikka pettymykset ovat olemassa ja tekevät kipeää muistoissa, uudenlaista vahvuutta löytyy itse kustakin.

Jo Tankkien kesän yhteydessä huomasin oleellisen asian Kähkösen kirjailijanlaadussa: hänen kykynsä rakastaa kaikkia kirjansa henkilöitä. Se ei estä häntä tuomasta esiin näiden puutteita, pahuuttakin, mutta Kähkönen ei asetu tuomariksi. Jos lukija haluaa tuomarin roolin itselleen, kirjailija ei sitä häneltä riistä. Minusta se on äärimmäisen positiivinen asia.

 

MUUTEN EHYESSÄ ja hienossa kokonaisuudessa minua jäivät hiukan häiritsemään muutamat palaset, jotka oli sijoitettu Hillan ja naisten ajatuskulkujen lomaan – ylimääräisten ”kertojien” näkemykset. En aivan vakuuttunut niiden välttämättömyydestä. Mutta tämä ”häiriö” ei millään tavalla vähennä Sirpa Kähkösen romaanin merkittävyyttä – sen kuvaamisen taidokkuutta, miten menneisyys aina elää myös tässä päivässä. Silloinkin, kun siitä on vuosikymmenet vaiettu.

 

 

Hellevi Matihalti

, ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: