Kirjan kansista ja sisältä

30/09/2019

Artikkeli, Kirjat

Sley-Media Oy:n kustantama teos Te olette minun todistajiani. Evankelinen maallikkoliike ja Todistajaseuran 100 vuotta

 

Isoisäni Iivari Porkkala (1882-1966) oli maallikkosaarnaaja. Kiertävänä saarnaajana hän kuului vuonna 1921 perustettuun Suomen evankelisluterilaiseen Todistajain seuraan, joka vuonna 1965 muutti nimensä Suomen evankelisluterilaiseksi Todistajaseuraksi.

Jo silloin, kun olin lapsi, alle kouluikäinen, isoisäni oli minulle tärkeä ihminen, vaikka saarnamatkojensa takia hän oli paljon poissa kotoa. Äitini ja minä asuimme nimittäin samassa talossa kuin isovanhempani ja vieläpä kolme enoani. Olimme melkein kuin oikea suurperhe – minä ainakin lapsen mielessäni laskin kaikki nämä ihmiset samaan perheeseen kuuluviksi enkä tehnyt minkäänmoista rajaa liikkuessani äidin ja minun pikkukodista ”mummantuvan” puolelle.

Isoisäni Iivari Porkkala.

Isoisäni, jota minä kutsuin paapaksi, kertoi minulle Raamatun kertomuksia. Itse sitä halusin – ei minua aivopesty. Erityinen suosikkini oli Joosef, tuo veljiensä orjakaupan kohde, jonka elämä olikin varsinainen menestystarina.

Myöhemmin, kun olin jo lukioikäinen, löysin Jobin kirjan, jota luin kynän kanssa ahkerasti – ja selvää on, että halusin siitäkin paapan kanssa keskustella. Tuolloin vain keskusteluhetket olivat harvinaisia – mumma oli kuollut, enot laittamassa omaa elämäänsä, ja paappakin muuttamassa Turun tienoille, josta oli löytänyt uuden vaimon. Sekään onni ei kestänyt kauan – syöpä vei muutamassa vuodessa paapalta jälleen puolison.

Kolmas vaimo löytyi taas Lakeuksilta ja palautti paapan keskusteluetäisyydelle. Sikäli kuin Lyyli-rouva toivotti minut, ”romaanikirjailijan”, tervetulleeksi kotiinsa. Sillä hänen kotinsa se tuntui olevan.

Äitini Vieno Salminen Todistajaseuran vuosijuhlassa 1981. Kuva teoksesta Te olette minun todistajiani.

Kyllä, myönnän, että minulle ei jäänyt hyviä muistoja Lyyli Porkkalasta. Mutta paappani oli minulle rakas – ja toki hän pääsi tuolloin tällöin käymään tyttärensä, äitini, luona. Harvinaiset ne ihanat kerrat, jolloin hän oli matkassa yksin.

 

*               *               *

 

Millaisen tulvan muistoja yksi kirja saattaakin herättää eloon!

Yhtenä valvottuna yönä netissä surffaillessani päädyin SLEY-Median sivuille, ja siellä uutuuskirjana esiteltävän teoksen Te olette minun todistajiani kannen ylempi, mustavalkoinen kuva aiheutti minussa melkoisen tunnekuohun.

Kai minä paappani tunsin jopa kuvan nuorena miehenä; ei hän kovin paljon ollut siitä vanhennut, kun poseeraa nuoren morsiamensa Maria Saarelan kanssa pariskunnan kihlakuvassa. Tai ehkä kyseessä on vihkikuva – tässä kohdin muistini ei ole aukoton.

Kun luin kirjan esittelyn ”Reijo Arkkilan, Markku Niemelän, Tapio Niemistön ja Seppo Suokunnaan kirja on Todistajaseuran satavuotisjuhlakirja. Se täydentää osaltaan evankelisen herätysliikkeen mittavaa historiasarjaa”, minussa luonnollisesti heräsi palava halu lukea tuo kirja.

Sillä tietysti myös Todistajaseura oli tavallaan ollut osa minun lapsuuttani, vielä varhaisnuoruuttanikin.

Niin vuodatin sähköpostissa hillityssä muodossa öiset tuntemukseni kustantajalle – ja jokusen ajan kuluttua posti toi kirjan minulle ”arvosteltavaksi”.

Tietenkään minulla ei ole kompetenssia arvostella kirjaa sillä tavalla, kuin kokonaisen herätysliikkeen erästä osa-aluetta käsittelevä historiateos teologisinekin pohdintoineen olisi arvosteltava, varsinkin, kun kyseessä on luterilainen teologia.

Joten tämä on jälleen kerran kuvaus siitä, mihin kirja vie, millaisia ajatuksia se lukijassaan herättää – ja mikä sen merkitys on yhdelle lukijalle, jonka tuntemukset väistämättä ovat varsin subjektiiviset.

 

*            *               *

 

Kun kyse on jonkin yhdistyksen historiasta tai kiinnostavan henkilön elämäkerrasta, minulla on tapana ennen lukemaan ryhtymistä selata kirja ja useimmiten tutkia kuvat ja kuvatekstit. Te olette minun todistajiani ei tehnyt tässä poikkeusta. Ja kun pääsin sivulle 39, tunsin jonkinlaisen kiukustumisen ja suuren surun täyttävän mieleni. Sivun yläosassa on kolme mustavalkoista kuvaa. Vasemmanpuoleisessa kuvassa on paappani, hänestä seuraavassa kuvassa on Lyyli Porkkala, ja oikeanpuoleisessa kuvassa Todistajaseuran lahtelainen saarnaaja Alina Salmi. Alina Salmella ei tietenkään ole mitään tekemistä tunnekuohuni kanssa.

Tunnekuohuni aiheutui tietenkin Lyyli Porkkalan kuvan kuvatekstistä: ”Lyyli Porkkala toimi miehensä rinnalla Todistajaseurassa.”

Totta kai kuvateksti on ihan oikea. Minun mieleeni vain tulee välittömästi mummani Maria Porkkala, joka ei toiminut miehensä rinnalla Todistajaseurassa, koska hän synnytti lapsen toisensa jälkeen – kymmenestä lapsesta kahdeksan varttui aikuisiksi. Mummani Maria oli kotona ja hoiti lapset – parhaansa mukaan hankki ruokaakin yhä kasvavalle perheelle, sillä matkasaarnaajan tulot eivät kummoset olleet.

Joskaan hän ei toiminut miehensä rinnalla Todistajaseurassa, hän kumminkin mahdollisti sen, että hänen miehensä saattoi kulkea saarnamatkoilla.

Minulle vain tuo yksinkertainen kuvateksti lähestulkoon mitätöi hänen panoksensa – melkein koko hänen olemassaolonsa.

Mutta toivuinhan minä siitä kuvasta ja kuvan kuvatekstistä.

Mummani Maria Saarela ja minä.

*            *               *

 

Varsinkin, kun selasin kirjaa edelleen ja tulin sivulle 123, jolla oleva kuva sai minut aivan toisenlaisiin muistoihin. Kuvateksti kertoo, että ollaan Todistajaseuran vuosijuhlassa Ylistarossa vuonna 1981.

Vaikka kuva on mustavalkoinen, muistin heti äitini tummansinipohjaisen kukkakuvioisen puvun – neuletakki on mustavalkoisessakin kuvassa tietysti valkoinen. Ja äiti vieressä istuu hänen hyvä ystävänsä – Aino Kamppilan kanssa äiti kävi Todistajaseuran saarnaajia kuulemassa vuosijuhlissa jokseenkin elämänsä loppuun saakka.

Siitä muistikuvani palasivat taaksepäin – niihin aikoihin, kun seuroja järjestettiin usein ja pienemmissäkin tuvissa, kun saarnaaja tuli taloon, lähetettyään sitä ennen vain postikortin, jossa ilmoitti tulostaan, toivoi saavansa pitää seurat, ja joskus toivoi saavansa majapaikankin.

Sillä tavalla kiersi paappani – ja sillä tavalla kiersivät muutkin maallikkosaarnaajat.

Toki muistan Nikolai Uiton, ellen muusta muistaisi, niin hänen muulistaan! Ja muistan Toivoniemen sedän, kuten minut lapsena opetettiin Fabian Toivoniemeä puhuttelemaan. Heidät muistan ehkä parhaiten, sillä heillä oli aina jokunen sana sanottavana minullekin, ja kun aloitin koulunkäynnin, piti tietenkin selostaa koulumenestys. Lämpimästi muistan kaikki saarnamiehet, jotka meilläkin pitivät seuroja – tulivat useimmiten päiväsaikaan, ja aterioitiin yhdessä, mummantuvan puolella tietysti.

Seuroissa veisattiin sekä Virsikirjaa että Uutta Veisua. Erityisesti silloin, kun paapan kanssa oli seuroissa puhumassa joku seurakunnan papeista, veisattiin pääasiassa Virsikirjan virsiä.

Isoisäni ja äitini hauta Kauhavalla.

Muistan pitäneeni monista Uuden veisun lauluista, myös paappani kirjoittamista, mutta jostakin syystä kaikkein mieluisimpia minulle olivat Hjalmar Laxin kirjoittamat laulut. Minusta niissä oli sanomattoman osuvia ilmaisuja ja – rohkenen sanoa – huumoriakin mukana.

 

*            *               *

 

Mutta itse teoksestakin toki voinen sen verran sanoa, että se on sangen kiintoisasti rakennettu ja antaa hyvän kuvan siitä, miksi maallikkoliikkeet aikanaan syntyivät ja miten ne historialliseen ajankohtaan sijoittuivat. Evankelisluterilaisen kirkon eräällä tapaa sirpaleisessa kentässä se täyttää yhden osan aivan erinomaisesti. Omalla tavallaan se myös kuvastaa erinomaisesti eri aikoina suhtautumista kirkkoon ja uskoon sinänsä sekä heijastaa kristinuskon merkitystä niin yksilön elämässä kuin yhteiskunnassa laajemminkin.

 

Hellevi Matihalti

 Kirjoitukseni pohjana on Sley-Media Oy:n kustantama teos Te olette minun todistajiani. Evankelinen maallikkoliike ja Todistajaseuran 100 vuotta.

, , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: