Vuoden kristillinen kirja

23/10/2019

Kirjat, Kolumni

Ensimmäinen Vuoden kristillinen kirja valittiin vuonna 1994. Kilpailun järjestää Kristilliset kustantajat ry, mutta kilpailu on avoin kaikille kustantajille. Aikaisempina vuosina voittajakirja on julkistettu Helsingin Kirjamessuilla, niiden yhteydessä se viime vuonnakin julkistettiin, mutta ikään kuin takapihalle heitettynä, pois potkittuna muun kirjallisuuden parista. Tänä vuonna ei kristillisyyttä ainakaan kirjan muodossa messuilla nähdä.

Kilpailun kaava on samanlainen kuin muissakin ”kirjakilpailuissa” Finlandiasta alkaen: ensin valitaan ehdokaskirjat, joista sitten diktatorisesti joku, mieluiten tavalla tai toisella mediaseksikäs julkisuudenhenkilö valitsee lopullisen voittajan. Valitsijoina on ollut mm. arkkipiispa Leo (itse asiassa hän valitsi Vuoden kristillisen kirjan jo toisen kerran vuonna 2012; ensimmäisen kerran hän teki valinnan toimiessaan Helsingin metropoliittana, ja silloin oli vuosi 1999), Riki Sorsa, Eija-Riitta Korhola, Timo Soini ja viime vuonna Teemu Laajasalo.

Ensimmäinen virhe tehtiin, kun päätettiin, että ehdokaskirjojen valinnan suorittaa vain kristillisiä kustantajia edustava raati. Olisi sitä nyt luullut Suomesta löytyvän kristittyjä tai ainakin kristinuskoon myönteisesti suhtautuvia ulkopuolisia ammattilaisia tai osaavia harrastajia – löytyyhän se lopullisen ratkaisun tekijäkin! Väistämättä tulee mieleen ehdokkaiden valinnassa, että oma maa hyvinkin saattaa olla mansikka, ja se saattaa jopa karsia ulkopuolisten kustantajien halukkuutta lähettää kirjojaan esiraadin käsittelyyn.

Mikä on kristillinen kirja?

Olen vuosikymmenet pohtinut kysymystä, mikä oikeastaan on kristillinen kirja. En ole aivan samaa mieltä Kristilliset kustantajat ry;n nettisivuilla blogikirjoituksen vuonna 2013 julkaisseen tutkija Tom Holménin kanssa. Hän kirjoittaa näin:

”Kyllä kai pitäisi aivan vakavasti pohtia, mitä ”kristillinen” oikein tarkoittaa. Tutkijana olen tottunut ajattelemaan niin, että kun jokin käsite on tullut niin laveaksi, että se tarkoittaa melkein kaikkea mahdollista, silloin se on lakannut olemasta millään tavalla aidosti hyödyllinen ja se pitää joko vaihtaa tai määritellä uudelleen. Ikävä kyllä, käsitteen ”kristillinen” kohdalla nousee joskus samanlaisia ajatuksia. Kaikkien muiden tästä kumpuavien ongelmien joukosta erityisesti yksi kannattaa poimia huomioitavaksi juuri tässä yhdeydessä: Jos ”kristillinen” ei erotu muusta, se ei aiheuta mitään reaktiota. Ergo: Se ei kerää huomiota. Jos ei muu, niin eikö tämä ole huolta herättävää? Vasta kun mennään täysin ikonoklastisiin (tai siltä vaikuttaviin) kirjoitelmiin, saadaan todella laajaa huomiota.

 Vuoden kristillinen kirja -kilpailu on tietysti vain yksi foorumi mutta mielestäni hyvin merkittävä juuri edellä mainittua ajatellen. Siinähän halutaan erottua juuri kristillisyydellä. On monenlaista muuta vuoden paras kirja -foorumia. Jotkut keskittyvät taidekirjallisuuteen, toiset tieteeseen, kolmannet aikuisten sijasta lapsiin tai nuoriin, on vuoden kauneinta kirjaa jne. Tässä on nyt kuitenkin kyse nimenomaan tämän vuoden parhaasta kristillisestä kirjasta. Eikö olekin hienoa! Minkälainen siis on vuoden paras kristillinen kirja? Joskus käytännön toiminta kuten tällainen kilpailu määrittää kristillisen uskon sisältöä paljon tehokkaammin, kuin järkiperäiset lauselmat ja uskon formuloinnit. Varmasti se on tehnytkin niin.”

Mielestäni Tom Holmén kaventaa kristillisen kirjan käsitettä huolestuttavasti. Saan käsityksen, että kristilliseksi kirjaksi kelpaavat oikeastaan vain hartauskirjat ja tietokirjat. Se on hyvin surullinen käsitys erityisesti meidän ajassamme.

Marko Annala.( Kuva/photo: Like/Roosa-Maria Kauppila)

Kyllä minä mielelläni olisin nähnyt viimevuotisten ehdokkaiden joukossa Marko Annalan Paaston (Like) ja tai vaikkapa Hannu Mäkelän Valon (Kirjapaja). Mahdollista toki on, etteivät kustantajat ole kyseisiä kirjoja kilpailuun ilmoittaneet. Mutta että Hannu Mäkeläkö kristillinen kirjailija? En minä niin sanonut – mutta en myöskään lavenna kristillisen kirjan käsitettä. Kyllä Valossa on merkittävää kristillistä, erityisesti ortodoksista pohdintaa; ilman Svetan syvää uskoa ja sen heijastumista myös kirjoittajan elämään teos olisi aivan toinen kirja.

Hannu Mäkelä.
( Kuva/photo: Hannes Heikura)

Kirjalliset vai sisällölliset kriteerit?

Minun on tunnustauduttava Juhani Rekolan opetuslapseksi kristillistä kirjaa koskevissa kysymyksissä. Rekola tosin käyttää muotoa uskonnollinen kirjallisuus – ehkä se siihen aikaan oli tavallisempi ilmaisu.

”Uskonnollinen kirjallisuus voi syntyä taiteellisesti täysipainoisena vain silloin, kun sekä epäusko että usko ovat mukana joko lähtökohtana tai kohteena. Epäuskon puuttuminen luo hartauskirjan, uskon puuttuminen absurdin kuvan elämästä ja maailmasta. – – –

”Kun eräät suuret uskonnolliset romaanit kuvaavat papin elämää (Bernanos, Greene), ei niiden voimakas vaikutus lukijaan perustu aiheen pyhyyteen tai hartauteen vaan siihen, että niissä kuvataan papin lankeemusta, konfliktia, syntiä, helvettiä. – – –  Suuret uskonnollisten romaanien kirjoittajat  käyttävät myös säälimätöntä ivaa, ´kristillistä ironiaa´ kuvatessaan aiheitaan. Näin tekevät esimerkiksi Heinrich Böll ja Graham Greene. Tämä iva on myös epäsuoraa ja pyrkii siihen, minkä Musil kärjistäen toteaa: ´Pappi on kuvattava siten, että myös bolseviikki loukkaantuu.´” (Juhani Rekola, Jokainen enkeli on pelottava. 1970. Kirjapaja)

Joka vuosi, kun Vuoden kristillinen kirja on valittu, olen mielessäni kerrannut näitä Juhani Rekolan sanoja – itse asiassa olen muutaman kerran lukenut teoksesta koko esseen (Tarkkuus ja sielu), josta sitaattini on. Monesti olen voinut todeta, että jo ehdokasvalintoja tehtäessä suurelta osin painotetaan teoksen hartaus- tai tietokirjaluonnetta, ja aivan harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta valinta on ehdottomasti tehty nimenomaan näiden lajien hyväksi, useinkin taiteelliset ansiot tyystin hyläten. Minusta äärimmäinen esimerkki tästä on vuoden 2015 valinta. Jutta Urpilainen valitsi voittajaksi Jukka Sariolan kirjan Ystäväni Seija – kutsumuksena Afganistan, kun ehdolla oli esimerkiksi postuumisti julkaistu Juhani Rekolan Irlantilainen päiväkirja. Esimerkkinä rehellisestä, myös taiteelliset kriteerit huomioon ottaneesta valinnasta pidän Riki Sorsan vuonna 2013 valitsemaa Pauliina Rauhalan Taivaslaulua.

Pauliina Rauhala. (Kuva/photo: Gummerus/Vesa Ranta)

Rohkea uudistuminen vai hidas alasajo?

En nyt lainkaan tarkoita sitä, että Vuoden kristillisen kirjan pitäisi olla kaunokirjallinen teos, mutta kyllä minkä tahansa genren voittajakirjan kieleenkin on kiinnitettävä huomiota. Upeita valintojakin on tehty – vain muutaman esimerkin mainitakseni vuonna 1999 metropoliitta Leo valitsi Pekka Yrjänä Hiltusen Vieraassa pöydässä (Suomen Lähetysseura), vuonna 2003 valittiin Anna-Maija Raittilan Vehnänjyvän päiväkirja 1963-1989 (WSOY) ja vuonna 2007 Munkki Serafimin Vapaus (Kirjapaja), valitsijana Eija-Riitta Korhola.

Munkki Serafim.
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Mutta olen paljon miettinyt, miksi nimenomaan Suomessa ei ilmesty suuria kristillisiä romaaneja – jos nyt käyttäisin tuollaista ilmaisua hiukan Rekolaa mukaillen. Tietenkään meillä ei ole perinnettä kuten vaikkapa Venäjällä, jossa esimerkiksi Jevgeni Vodolazkin edustaa suoraa jatkumoa F.M. Dostojevskista ainakin suomeksi käännetyillä teoksillaan Arsenin neljä elämää (2015, Into) ja Lentäjä (2018, Into), molemmat Elina Kahlan loistavasti kääntämiä. Tietenkään aikamme julkisuus ei liioin ole suopea sille, että romaanin kantava rakenne on kristillinen. Mutta ehkä myös hippunen rohkeutta puuttuu.

Olen myös miettinyt, miksi Vuoden kristillisen kirjan valinta ei enää oikein sytytä lukijoita ja kirjaihmisiä – ei hitustakaan siihen nähden, millä innolla Finlandia-voittajaa vuosittain odotetaan.

Toki on niin, että media ei enää suo kovin suurta huomiota ehdokkaille kristillistä voittajaa valittaessa. Toisin oli aikaisemmin. Mutta saattaisiko ollakin niin, että syy median nihkeyteen johtuu juuri ehdokkaiden laadusta? Rohkenen olla sitä mieltä, että tämä on sangen painava tekijä. Sillä niin vain on, että hartauskirjallisuustyyppinen valikoima ei todellakaan ole suosiossa tällä hetkellä.

En ota tässä kirjoituksessani kantaa tämänvuotisiin Vuoden kristillinen kirja -ehdokkaisiin, mutta sitä en voi olla hämmästelemättä, että ehdokkaissa ei ollut yhtään Kirjapajan kustantamaa teosta – kun varsin hyvin muistan kustantamon laadukkaan tuotannon tältäkin vuodelta.

Mutta en ole vaatimassa mediaseksikkyyttä kristillisille kirjoille. Sen sijaan toivon, että – mikäli tätä kilpailua ylipäätään tullaan vielä jatkamaan – raati olisi tulevaisuudessa ammattitaitoisempi ja laajakatseisempi. Toisaalta toivon kannustusta ja tukea kristityille kirjailijoille, niin että he rohkenisivat täysipainoisesti ryhtyä kirjoittamaan juuri sitä suurta suomalaista kristillistä romaania, jota ei vielä ole julkaistu. Jos taiteellinen taso on riittävän korkea ja rohkeus riittää loukkaamaan Vapaa-ajattelijain liiton jäseniäkin kuvauksella uskonnonopetuksen poistamisesta kouluista, niin taatusti löytyy sekä kustantaja että lukijoita!

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: