Aamuruskon helma

”Olemmeko työntäneet kaiken Jumalan ulos?” kysyy Eeva-Liisa Mannerin runoelma ”Strontium” (kok. Orfiset laulut, 1960).

Jotkut arvelevat, että nykyihmistä ja nykytaiteilijaa eivät – ja niin muodoin eivät nykytaidettakaan – koskettaisi metafyysiset asiat. Se on kuitenkin harhaluulo. Nykykulttuurissa käsitellään enemmän kuin aikoihin uskonnollisia kysymyksiä. Silti voi olla, että niin avoimeen metafyysisen tunnustamiseen luomistyön virikkeiksi ja kaikkeuden viimeiseksi perustaksi kuin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun taiteilijat kokivat, ei tämän päivän taidekontekstissa ryhdytä, vaikka mystiikka tuntuu monia taiteilijoita alati inspiroivan.

(Kuva/photo: Vastapaino)

Turun yliopistossa väitteli keväällä 2019 uskontotieteessä tohtoriksi Nina Kokkinen. Tutkimuksessaan Totuudenetsijät (Vastapaino 2019) hän tarkasteli esoteerisuuden ilmentymiä Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Työnsä kohteiksi Kokkinen oli valinnut Gallen-Kallelalta Porin hautausmaalla sijaitsevan Sigrid Juséliuksen mausoleumin osin jo kadonneet maalaukset (luonnokset ovat kadonneistakin säilyneet), Pekka Halosen alttaritaulut Joroisten, Karstulan, Kotkan, Pedersören ja Vilppulan ev.-lut. kirkoissa sekä nykyisessä Mikkelin tuomiokirkossa. Hugo Simbergin töistä tarkasteltavina ovat hänen Tampereen Johanneksen kirkkoon (nykyiseen Tampereen tuomiokirkkoon) tekemänsä maalaukset.

Kun tutkimuskohteena on sakraali taide, on luonnollista, että aiheet ovat uskonnollisia. Mutta kultakauden taiteilijoita viehättivät muutoinkin metafyysiset teemat ja esoteeriset aatteet, joita arveltiin löytyvän myös kansanrunoudestamme. Taiteilijamme omistivat ja lukivat paljon erityisesti teosofista kirjallisuutta, jossa heitä puhuttelivat erityisesti Kristuksen vuorisaarnan opetukset ihmisten yhdenvertaisuudesta ja lähimmäisenrakkaudesta. Teosofiset ajattelijat korostivat olevansa silta uskonnon ja tieteen välillä ja väittivät teosofian olevan yhtä aikaa tiedettä, filosofiaa ja uskontoa. Teosofit pitivät itseään totuuden etsijöinä ja nostivat totuuden kaikkia muita arvoja korkeammaksi ja näkivät totuuden etsimisen kaikkien ihmisten tärkeimmäksi tehtäväksi.

 

Ranskalaisen symbolismin kiinnostus teosofiaan ja katolisuuteen kumpuaa paitsi halusta esittää vastakkainen maailmankatsomus edeltävälle naturalismille myös siitä, että vallankumouksen jälkeisinä vuosina katolisenkin uskonnon harjoitus oli ennen Napoleonin ja paavi Pius VII:n solmimaa sopimusta ollut Ranskassa ahtaalla. Suomalaisilla taiteilijoilla ei tällaista huolta ollut, ellei sitten kiinnostusta mystiikkaan tulkita vastavedoksi nousevan sosialismin materialistiselle maailmankatsomukselle. Silti on muistettava, että monet teosofit olivat samanaikaisesti sosialisteja tai ainakin sosialistisista aatteista viehättyneitä. Antiklerikaalisuus oli alkanut Ranskassa jo 1800-luvulla ja levisi Suomeenkin saamatta kuitenkaan meillä niin jyrkkiä käytännön yhteiskunnallisia ratkaisuyrityksiä – sisällissotaa lukuun ottamatta.

 

Pekka Halosen alttaritauluista samoin kuin muistakin hänen ja muiden maalauksista paljastuu totuudenetsijöiksi Kokkisen tulkitsemia vaeltaja- ja muita hahmoja. Suomalaisessa koivumetsän mäkimaisemassa vaeltavat ”Kolme pyhää miestä” oli luonnos Lapinlahden kirkon alttaritauluksi, joka ei seurakunnalle kelvannut. – Kolme pyhää miestä viittaa aihelmana moniaalle: itämaan tietäjiin eli kolmeen kuninkaaseen (joita esittävä Halosen maalaus on Kotkan ev.-lut. kirkossa; ja siinäkin maalauksessa on yksinäinen, valkokaapuinen hahmo), kolmeen nuorukaiseen tulisessa pätsissä sekä kolmeen Abrahamin ja Saaran luona vierailleeseen mieheen, joiden tunnetuin kuvallinen esitys ikonitaiteessa kulkee nimillä ”Vieraanvaraisuus” ja ”Pyhä Kolminaisuus”.

Akseli Gallen-Kallelan vuodenaikojen vaihtelua kuvaavan maalaussarjan osa ”Kevät” – esityö Juséliuksen mausoleumin (Porissa) freskoa varten. (Kuva/photo: wikipedia.org )

Gallen-Kallelan maalauksissa ”Kevät”, ”Syksy”, ”Talvi” Sigrid Juséliuksen hautakappelissa tematisoituu vuodenaikain vaihteluna ajan kuluminen sekä elämän kiertokulku syntymän ja kuoleman syklinä. Vielä havainnollisemmin se käy esiin Hugo Simbergin maalauksessa ”Kuoleman puutarha”, jossa mustiin puetut luurankoihmiset kastelevat kukkasia Tampereen tuomiokirkon seinällä. Taiteilijan oman selityksen mukaan kukat symboloivat taivaaseen pääsyä odottavia ihmissieluja.

Hugo Simbergin Kuoleman puutarha. (Kuva/photo: tumblr.com )

Kokkinen näkee kultakauden taiteilijoiden sakraalin taiteen olevan kirkkotaiteen valtavirran vastaista. Ja kyllähän heidän työnsä keskustelua herättivätkin. Niin Simbergin alastomat apostolipojat Tampereella kuin Halosen arkisilta näyttävät – ja siksi toteutumatta jääneet –  suomalaiset tietäjähahmot Lapinlahdella. Kokkisen teoksessa taidedebatteja on dokumentoitu kirkkovaltuustojen pöytäkirjoja myöten

*

Sana teosofia tulee sanoista jumala ja viisaus, siis jumalviisaus. Moderni teosofia on vasta 1800-luvulla syntynyt esoteerinen liike, mutta samanlaisia ajatuksia on esitetty vuosituhansien ajan niin idässä kuin lännessä: Aasiassa, Lähi-idässä ja Euroopassa. Mystiset ajattelijat ovat kautta aikain korostaneet ihmisen jumalyhteyttä. Idän kirkossa nämä käsitykset ovat saaneet puhuttelevan ilmenemismuodon näkemyksessä ihmisen jumaloitumisesta, joka on pitkä, tässä vajavaisessa ajassa valmiiksi tulematon prosessi.

Sofia on myös (uskonnon)filosofian käsite. Professori Matti Kotiranta esittelee väitöskirjassaan Persoona perikoreesina (1995) muun muassa venäläisen uskonnonfilosofin  ja runoilijan Vladimir Solovjovin (1853 – 1900) sofiologisia ajatuksia. Jumalan itsereflektiota toisessa eli Logoksessa Solovjov kutsuu Sofiaksi. Jumalallisena Viisautena Sofia on kolminaisuuden persoonia ja jumaluutta yhdistävä jumalallinen rakkaus, joka läpäisee kosmoksen maailmansieluna. ”Kun Sofia kääntyi jumaluuden sisäisestä katselemisesta reflektoimaan jumaluuden asettamaa ideain maailmaa se lankesi.” Ennen sitä Sofia oli siis Jumalan ominaisuus, hänen itsereflektiotaan. ”Maailmassa vallitseva paha ei ole ensisijaisesti ihmisen aikaansaamaa, vaan vapaan ja rationaalisen Sofian aiheuttamaa tämän noustessa ikuisuudessa vastustamaan Jumalan tahtoa.” Paha maailmassa perustuu Solovjovin mukaan Sofian tahdon väärinkäyttöön ikuisuudessa (ensimmäinen lankeemus) ja sen ilmenemismuotoihin (toinen lankeemus) luodussa maailmassa.

Sofian lankeemus voitaneen ymmärtääkseni tulkita abstraktioksi tai muunnelmaksi enkelten lankeemuksesta, kapinasta Jumalaa vastaan, kun ”syttyi sota taivaassa” ja kapinoivat enkelit heitettiin alas. Koska monissa kielissä putoaminen ja lankeaminen ilmaistaan samalla sanalla (it. cadere, esp. caer, ransk. tomber, engl. fall, sa. fallen, ta. falde, rts. falla), on senkin takia ollut helppo päätyä ajatukseen taivaasta pudonneesta enkelistä.

Venus-planeetta eli Aamutähti loistaa päivän koittaessa. Sen vuoksi sitä kutsutaan myös Kointähdeksi, joksi on puhuteltu Kristustakin.
Illalla sama Venus on Iltatähti. Kuvassa suurempana kuu ja pienempänä Venus.
(Kuva/photo: eso.org )

On esitetty myös ajatus, että Lucifer (jonka eräs nimi oli Satanael) oli alkuaan yksi arkkienkeleistä, mutta alkoi kapinoida Jumalaa vastaan tahtoen kohota hänen veroisekseen. Niinpä valontuojasta eli Luciferistä tuli lankeemuksessa Pimeyden ruhtinas, joka tunnetaan myös Saatanan nimellä. – Sivumennen sanoen, Albert Camus’n ihmisen yhteistä syyllisyyttä pohtiva romaani La Chute (1956) on suomennettu nimellä Putoaminen  (1957). Yhtä hyvin se olisi voitu kääntää Lankeemus. Toisaalta, suomalaisessa filosofisessa antropologiassa on käytetty myös syntiinlankeamisesta verbiä pudota.

 

Mutta Luciferus on ollut kirkonmiestenkin arvonimi. Ainakin Toscanan Sienassa ja Sardinian Cagliarissa on ollut sen niminen piispa. Sitä paitsi Luciferillä (Valontuojalla) on viitattu Kristukseen myöhäisantiikin teologin, kirjailijan ja Pictaviumin piispan, Pyhän Hilarius Poitierslaisen (n. 310 – n. 367) sekä teologin, säveltäjän ja Milanon piispan, Pyhän Ambrosius Milanolaisen (340 – 397) teksteissä. Suomennoksissa ja suomenkielisessä hymnikirjallisuudessa on Luciferista – kuten Kristuksestakin – käytetty myös nimitystä Kointähti, jota kovin helposti ei paholais-Luciferukseen yhdistäkään. Kreikkalaisessa kontekstissa Luciferistä käytettiin luonnollisesti omakielistä, meillekin fosforista tuttua sanaa Fosforos (lat. lux; kr. fos / φώς ’valo’) – tai Eosforos, joka oli nimensä mukaisesti Aamunkoiton eli Sarastuksen poika, kantaja ja tuoja.

 

Genesiksen mainintaa Jumalan pojista, jotka ottivat vaimoikseen ihmisten tyttäriä, on tulkittu jo juutalaisuudessa langenneiksi enkeleiksi, ja niin tekivät eräät kirkkoisätkin. Etiopian ortodoksisen kirkon käyttämä ja varhaiskristillisten kirjailijain hyvin tuntema muinaisjuutalainen Juhlain kirja kertoo taivaasta laskeutuneista enkeleistä, jotka tulivat opettamaan ihmisille Jumalan lait. Tämä oli mahdollista vasta heidän yhdyttyään naisen kanssa. Sen seurauksena syntyi myös pahoja henkiä, jotka taistelivat keskenään, kunnes kuolivat tai heidät sidottiin ja heitettiin syvyyteen.

 

Historiallisesti käsitys langenneesta enkelistä Saatanana syntyi liittämällä yhteen profeetta Jesajan kirjan maininta Babylonin kuninkaan kukistumisesta ”sinä putosit taivaalta, sinä Kointähti, sarastuksen poika” (Jes. 14:12), Luukkaan evankeliumista Jeesuksen sanat: ”Minä näin, kuinka Saatana sinkoutui taivaasta kuin salama” – siis kirkkaana valoilmiönä! (Luuk. 10:18) sekä Ilmestyskirjan kertoma sota taivaassa ja Saatanan syökseminen maahan (Ilm. 12: 7 – 9).  Sitä paitsi Matteuksen evankeliumissa (Matt. 25:41) on maininta ikuisesta tulesta, ”joka on valmistettu Saatanalle ja hänen enkeleilleen”. On kuitenkin huomattava, että missään kohtaa muualla Uudessa testamentissa ei langenneita enkeleitä identifioida demoneihin, vaan se on eksegeesin tulosta. Kirkkoisä Origenes (n. 185 – 254) lienee ollut ensimmäisiä, jotka yhdensivät pyhien kirjoitusten langenneet enkelit, pahat henget ja viittaukset Saatanaan. Lisäsävytystä Lucifer-käsityksiin on tullut Danten eepoksesta Jumalainen näytelmä (Divina Commedia, 1321).

Hugo Simberg (1873–1917) Haavoittunut enkeli
(Photo / kuva: Finnish National Gallery / Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen )

 

Haavoittuneen eli langenneen enkelin maalasi myös Hugo Simberg. Siinä lankeemus on konkreettista kompastumista tai muutoin haavoitetuksi tulemista. Tampereen tuomiokirkossa arkiasuiset pojat kantavat sapilailla enkeliä, jonka pääkin on ruhjeilla ja sidottu.

 

*

 

Viisauteen liittyy tieto, ja tietoon kuuluu totuus. Erityisesti esoteerista tietoa on kuvattu totuudeksi, evankeliumeista alkaen; Pyhä Henki on myös Totuuden Henki. Henki ja Totuus esiintyvät oikeaan rukoilemiseen kuuluvana komplementaarisena parina Johanneksen evankeliumissa, jossa Kristus sanoo olevansa myös maailman valo. (Joh. 4: 23; Joh. 8: 12. Vrt. myös Joh. 12: 35 – 36.) Eino Leino näkee Hengen ja Totuuden lähes institutionaalisen uskonnon vastaisina. Proosateoksessa Alla kasvon Kaikkivallan (1917) kertojalta kysytään: ”Oletko matkalla kirkkoon palvelemaan Herraasi Jumalaasi vai kuulutko niihin harvoihin valittuihin, jotka tekevät sen vain Hengessä ja Totuudessa.”

Zacharias Topelius kirjoitti virsirunon ”Sanningens Ande som av höjden talar”, joka suomennoksena rukoilee: ”Totuuden Henki, johda sinä meitä/ etsiessämme valkeuden teitä.”  Kun opetuslapset ihmettelevät Johanneksen evankeliumissa, miten he voisivat tuntea tien, Kristus sanoo olevansa tie, totuus ja elämä. (Joh. 14:6.) Alkukielellä Topeliuksen virressä on noihin Kristuksen sanoihin viittaava säepari ”Du som är vägen, sanningen och livet,/ evige ljus, till salighet oss givet.” Ikuinen valo on Topeliuksella autuudeksemme annettu. Valo, valon vallat ja valkeus ovat teosofis-esoteerisen retoriikan teemasanastoa, ja valistuminen tarkoittaa tiedon saamista yleisemminkin eikä vain mystiikan kautta.

Leino näki Eroksen, rakastumis- ja rakastamiskokemusten, tuovan ihmiselle tietoa, joskus katkeraakin. Tätä hän kuvasi useissa runoissaan, erityisesti Helkavirsissä, kuten ”Merenkylpijä-neidot”, ”Syvärin impi”, ”Mennyt manner” sekä ”Arja ja Selinä”. Viimemainittu on paratiisimyytin tulkinta, jossa Tiedon puu Raamatun mukaisesti lupaa ihmiselle jumaloivaa tietoa: ”Tulla voitte kuin Jumala/ kaikkiviisas, kaikkivalta!” Ja niin kävi. Jumala joutui Eedenissä toteamaan: ”Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan.” (1. Moos. 3: 22.)

 

Hyvän ja pahan tiedon puun lisäksi Vanhan testamentin paratiisissa kasvoi elämänpuu. Kun ihminen oli syönyt tiedonpuusta, Jumalaa alkoi pelottaa: ”Kunhan hän ei vain söisi elämänpuustakin ja eläisi ikuisesti.” (1. Moos. 3: 22.)  Palataksemme tiedon problematiikkaan, on todettava, että virhe ei ole haluta tietoa, vaan kuvitella tietävänsä jo riittävästi, hallitsevansa tieto. Siinä näkyy ihmisen ylpeys, josta häntä jatkuvasti vielä tänäkin päivänä rangaistaan.

 

Esko Karppanen

 

 

Kirjallisuutta:

 

Karppanen, Esko: Jumalten unet.  Esseitä Eino Leinosta. Ntamo 2018.
Kokkinen, Nina: Totuudenetsijät.  Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Vastapaino 2019.
Kotiranta, Matti: Persoona perikoreesina. Vladimir Losskyn kolminaisuuskäsitys ja sen suhde palamistiseen perinteeseen ja venäläiseen uskonnonfilosofiaan. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 197. Helsinki 1995.
Krohn, Sven: Ydinihminen. Ihmisen mitta ja tulevaisuus. Avaus filosofiseen ihmistutkimukseen. Arator 1989.

Lucifero. Wikipedia italiana.

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: