Apulaispiispa ja pappilatalo

24/11/2019

kirkolliskokous, Kolumni

 

Vuoden 2018 kirkolliskokouksessa käytiin Kuopion ja Karjalan metropoliitan vaali. Kuvass äänestysvuorossa kirkolliskokousedustaja isä Aleksander Roszczenko. Äänestyslippua leimaa kokousedustaja Matti Tolvanen.
(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Kolmena viikonloppuna parvekkeelleni on lennähtänyt pikkulintu. Viimeksi tänään, Sofiasta liturgiasta palattuani, siellä sukkuloi hätääntynyt talitiainen, jota koirani kovin kummasteli. Osasi lintu-poloinen sentään poistua varsin nopeasti, kun aukaisin yhden lasiruudun apposelleen.

Muuten en tietäisikään, mitä tapahtuu todella.

 

Sofian liturgiassa sattui niin somasti, että isä Lazarus Jalonen sai opetuspuheeseensa sopimaan ne kaksi asiaa, jotka viime päivinä ovat mielessäni pyörineet muodostuakseen kolumniksi: kirkolliskokous ja apulaispiispan valinta sekä vastavalitut seurakunnanvaltuuston jäsenet ja valtuuston päätöstenteko.

Maanantaina alkavan kirkolliskokouksen asialistalla on siis apulaispiispan toimen täyttäminen. Piispanvaaliin mennään tällä kertaa jälleen perinteiseen tapaan eli sammutetuin lyhdyin. Asiaa käsitellään suljetussa täysistunnossa – otaksuttavasti siellä esitellään ja ruoditaan ehdokkaita, pohditaan pätevyyttä ja sopivuutta, ja ehkä ehdotellaankin jotakin.

Pikkulinnut tosin ovat laulaneet joidenkin kirkolliskokousedustajien olevan vakaasti sitä mieltä, ettei tässä kirkolliskokouksessa pitäisi apulaispiispaa valita lainkaan – sopivaa kun ei ole saatavilla. Mene tiedä tuon laulun todenperäisyyttä, vaikka pikkulinnut saattavatkin lennähdellä mitä uskomattomimpiin paikkoihin.

Joten minulla ei ole mitään sanottavaa apulaispiispa-asiasta.

Piispanvaaleista olen jo useasti sanottavani sanonut – ja minulle oli muodostunut sellainen käsitys, että ne olisivatkin nykyään avoimempia, siihen tapaan, kuin valittaessa Kuopion ja Karjalan metropoliitta viime kirkolliskokouksessa. Käytäntö ei näemmä jäänyt pysyväksi.

 

Seurakuntavaalit olivat ja menivät. Uudet valtuutetut on valittu, ja ainakin kotiseurakunnassani vanha valtuusto on pitänyt viimeisen kokouksensa.

Kotiseurakunnassani äänestysprosentti ei kohonnut edes viiteen. Se kertoo karua kieltään seurakunnasta.

Ehdokkaista suurin osa oli noin äkkiseltään katsottuna uusia, joten valtuusto muuttunee melkoisesti. Tämä uusi valtuusto saa käsiteltäväkseen ensimmäisten asiain joukossa vanhan valtuuston pöydälle jättämän asian eli Unioninkatu 39 kiinteistön myymisen.

Vanha seurakunnanneuvosto on kertakaikkisen käsittämättömästi tehnyt esityksen valtuustolle siitä, että kyseisen kiinteistön myymistä varten ruvettaisiin tekemään yksityiskohtaista selvitystä.

Siis kyllä ja todella: niin suureen rahapulaan maan suurin seurakunta on itsensä toiminnallaan ajanut, että nyt ruvetaan myymään kiinteistöjä.

Edes kauppaopistossa oppimaani en tarvitse ymmärtääkseni mitä merkitsee, kun omaisuutta ruvetaan myymään.

Ja kyllä ja todella: pikkulintunen lauloi, että joidenkuiden mielestä Liisankatu 29 kiinteistönkin, siis pappilatalon kirkkoineen kaikkineen, voisi myydä.

Vaikkakin, kuten apulaispiispa-asiassa sanoin, pikkulintujen laulut saattavat olla epäluotettavia, tuntui, kuin olisi kymmenennestä kerroksesta pudonnut suoraan asfalttiin.

 

Tuntui aivan samalta kuin tässä jokin aika sitten, kun seurattuani Facebookin kautta suoratoistona Valamon luostarista pyhittäjä Johannes Valamolaisen reliikkien luostarin pääkirkkoon siirtämisen jälkeistä vigiliaa, aloin katsella YLEn sivuja.

Aloin katsella YLEn sivuja löytääkseni edes pikku-uutisen tapahtumasta. En löytänyt. Sen sijaan vastaani syöksähti uutinen, jonka otsikko huusi:

”Suomen ortodoksisen kirkon johtaja käräjöi entistä alaistaan vastaan…”

 

Hellevi Matihalti

, , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: