Kaksi puheenvuoroa lähetekeskustelussa

Simeon ja Hanna julkaisee isä Mikael Sundkvistin lähetekeskustelussa apulaispiispanvaalia ja kirkkolain ja järjestyksen muuttamista koskevat puheenvuorot

Isä Mikael Sundkvist
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Apulaispiispan valinta

 

Viime vuoden kirkolliskokous päätti muuttaa tavan, jolla kirkolliskokous valitsee piispan. Päätöksen ytimessä oli kaksi periaatetta: avoimuus ja ennakoitavuus. Kirkolliskokous näki välttämättömäksi, että ehdokkaat uudeksi piispaksi ovat jatkossa kirkolliskokousedustajien tiedossa hyvissä ajoin ennen valintaa. Vain tällä tavoin edustajilla on riittävät edellytykset muodostaa kantansa ehdokkaiden suhteen.

Kuitenkin tälle kirkolliskokoukselle tuodaan esitys uuden piispan valinnasta ilman kirkolliskokouksen edellyttämää avointa valmistelua. Sillä tietenkin asia on valmisteltu – huhuja on parista nimestä ja jopa piispaksi vihkimisen päivämäärästä – mutta valmistelu on tapahtunut kirkolliskokouksen ohitse eli täysin vastoin viime vuoden päätöksen henkeä.

Viime vuoden päätöksessä käytetty muoto ”kirkollishallitus käynnistää valintaprosessin 3 kk kuluessa hiippakuntapiispan tehtävän avautumisesta” haluaa varmistaa aikataulun siinä tilanteessa, kun on ryhdyttävä valmistelemaan piispan valintaa. Eli tämä kohta kuvailee tilannetta, joka syntyy, kun hiippakunnan piispa on jättänyt tehtävänsä; silloin on käynnistettävä valintaprosessi viipymättä, jottei hiippakunta joudu olemaan kauan ilman esipaimenta.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, ettei päätös piispanvaaliprosessin muuttamisesta koskisi myös apulaispiispan vaalia.

Sellaista erottelua ei tehdä muuallakaan lakiteksteissä. Esimerkiksi kirkkolain pykälässä 42 puhutaan vain ”piispan vaalista” ja Soili Penttosen aloitteessa vuodelta 2017, joka käynnisti valintatavan muutoksen, puhuttiin yleisesti piispan vaalista. Näiden seikkojen takia en näe mitään syytä olla noudattamatta viime vuoden päätöstä avoimuudesta ja ennakoitavuudesta myös apulaispiispan vaalissa. Tämän takia apulaispiispan vaali on jätettävä pöydälle.

 

Mutta ei vain tämän takia. Kirkkolain pykälässä 40 sanotaan näin: ”Apulaispiispan tehtävänä on avustaa sen hiippakunnan piispaa, jonka avustajaksi hänet määrätään. Apulaispiispan tehtävistä ja sijoituspaikasta määrää piispainkokous.” [kursivointi minun] Minä en ole piispainkokouksen päätöstä tästä nähnyt. Kai piispainkokouksen tulee olla selvillä siitä, mihin tehtäviin on valittava apulaispiispa?

Kirkollishallitus on sen sijaan kuvaillut kaavaillun apulaispiispan tehtäviä. Mutta, kaikella kunnioituksella, perustelut vaikuttavat keinotekoisilta. Aivan varmasti arkkipiispa tarvitsee apua mittavan hallintouudistuksen läpiviennissä, mutta siihen tuskin tarvitaan piispa. Sen sijaan esimerkiksi palvelukeskuksen johtaja voisi tulla kysymykseen; esityksessä annetut perustelut sopivat itse asiassa paremmin tälle toimihenkilölle kuin piispalle, joka ei välttämättä ole hallinnon asiantuntija.

Jos on akuutti tarve nyt valita apulaispiispa, syyt lienevät muut kuin esityksessä mainitut.

 

Ja vielä: pienessä kirkkokunnassamme apulaispiispa yleensä siirtyy ajan myötä hiippakuntapiispaksi. Apulaispiispan valinta on tästä syystä kauaskantoinen valinta. Mutta toistaiseksi kirkolliskokous on täydessä pimennossa mahdollisten ehdokkaiden suhteen.

Jos kirkko todella on apulaispiispan tarpeessa, eikö istuva kirkolliskokous voisi nimittää työryhmän ja antaa sen tehtäväksi etsiä apulaispiispaehdokkaita seuraavaan kirkolliskokousseminaariin, joka kai pidetään ensi kesän kynnyksellä. Näin päästäisiin eteenpäin, avoimessa ja ennakoivassa hengessä.

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Kirkkolain ja kirkkojärjestyksen muuttaminen

 

Lakityöryhmän esitys kirkkolain ja kirkkojärjestyksen muuttamisesta kappeliseurakunta-kohdan osalta ei ole onnistunut.

Mitä hyötyä on ottaa lakiin kaksi käsitettä – ’kappeliseurakunta’ ja ’toimialue’ – jos ne merkitsevät samaa asiaa?

Helsingin seurakunnassa – jossa itse työskentelen – meillä on käytössä toiminta-alueita, eli ’toimialueita’, mutta ne ovat kasvavassa määrin nimenomaan hallintoon, ei hengelliseen työhön, liittyviä yksikköjä.

Toiminta-alueella on lähiesimies, joka hoitaa kirkkoherran hänelle delegoimat tehtävät – budjettiseurannan, loma-anomukset, kehityskeskustelut jne. Sen sijaan toiminta-alueen lähiesimies ei liiemmin puutu samalla toiminta-alueella toimivan toisen papin hengelliseen toimintaan. Esimerkiksi Lohjan pappi hoitaa kirkollisen toiminnan omalla pyhäköllään ilman että Espoon pappi – saman toiminta-alueen lähiesimies – siihen osallistuu.

Toiminta-alue, toimialue, jääköön se seurakunnan omaan harkintavaltaan. Mutta lisäksi arveluttaa uuden käsitteen tuominen säädöskokoelmaan.

 

Kirkon perinne tuntee ennen kaikkea hiippakunnan ja seurakunnan omina yksiköinään. Entisaikojen ”valvontapiiri” oli selvästi hiippakunnan valvonnan muoto, ”toimialue” taas olisi seurakunnan. Toimialue-käsitteen nostaminen kappeliseurakunnan rinnalle ei ole kirkko-opillisesta näkökulmasta perusteltua.

Ylipäätään seurakuntauudistuksemme johtaa syvenevään ongelmaan siinä, miten me edustamme perinteistä ortodoksista järjestystä.

Hiippakunta on se yksikkö, joka toimii laajalla, maantieteellisellä alueella, kun taas seurakunnan ominaispiirre on paikallisuus. Mielestäni kirkkomme on pikimmiten suunnattava kohti mallia, jossa kolme hiippakuntaa hoitavat ne hallinnolliset tehtävät, jotka nyt suunnitteilla olevassa hallintomallissa lankeavat suurseurakuntien hoidettaviksi.

 

Ennen tätä kokousta käydyissä keskusteluissa on muistutettu siitä, mitä ”hallinto” tarkoittaa – että seurakunnan hallinto perustuu lain ja säädösten antamiin tehtäviin. Mutta hallintokäsitteen kutistaminen tällä tavoin ei tee oikeutta hallintotarpeille laajemmassa mielessä.

Edellisen kirkolliskokouksen keskusteluissa tuotiin esille tärkeä erottelu: lakiin ja säädöksiin pohjautuva hallinto on yksi asia, mutta sen lisäksi voimme puhua resurssien hallinnoinnista. Jälkimmäisellä tarkoitetaan sitä, että paikallisyhteisöllä on papin johdolla mahdollisuus muuttaa sille myönnetyt resurssit toiminnaksi.

Tässä resurssien hallinnoimisessa tarvitaan muitakin kuin pappia ja kanttoria; tarvitaan seurakuntalaisia, joiden panos on ratkaiseva terveen paikallisyhteisön rakentamisessa.

Minkä varmistaminen voisi olla tärkeämpää kuin sen, että seurakuntalaisemme kokevat kuuluvansa paikallisseurakuntaan, että he rakentavat identiteettiänsä tästä lähtökohdasta? Teemme kohtalokkaan virheen, jos me lakiin perustuvaa hallintoa keskittämällä viemme samalla pohjan paikalliselta identiteetiltä ja osallistumiselta.

 

Kappeliseurakunta on suurimmassa osassa kirkkokuntaamme sopivin malli vastaamaan eri alueiden tarpeeseen tässä mielessä. Kappeliseurakunta on nimensä mukaisesti seurakunta, ja tarjoaa sen takia seurakuntalaisille helposti tunnistettavat puitteet heidän osallistumiselleen ja identiteetilleen. Selvästi suurseurakunnan hallintoon liittyvä toiminta-alue, toimialue, ei pysty samaan.

Voi hyvin olla tarpeen täsmentää ja kehittää kirkkojärjestyksen pykäliä kappeliseurakunnasta. Sen sijaan kappeliseurakunnan tehtävien ja hallinnon jättäminen seurakunnanvaltuuston päätettäväksi olisi kirkolliskokoukselta huono linjaus. Kappeliseurakunta ansaitsee pykälänsä kirkkojärjestyksessä! Toimialue taas ei.

 

Minulla oli hiljattain tilaisuus keskustella erään evankelisluterilaisen seurakunnan kirkkoherran kanssa; hän johtaa uutta, fuusioitunutta seurakuntaa, jossa vanhat itsenäiset seurakunnat ovat muuttuneet kappeliseurakunniksi.

Hän kertoi, että aluksi kappeliseurakuntien oli vaikea ymmärtää tehtäväänsä.

Kesti aikansa, ennen kuin oivallettiin, että tulee keskittyä paikallisen toiminnan järjestämiseen, siis niin sanottuihin hengellisiin haasteisiin ja tehtäviin. Tämän oivaltamisen jälkeen asiat ovat tässä seurakunnassa alkaneet sujua hyvin. Kappeliseurakunnat ovat lunastaneet paikkansa. Samoin kävisi varmasti meilläkin, jos meillä vain olisi rohkeutta kokeilla tätä mallia.

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: