Seitsemän seurakuntaa, kolme hiippakuntaa ja neljä piispaa

25/11/2019

kirkolliskokous, Kolumni

Kirkolliskokouksen I täysistunto Valamon luostarin kulttuurikeskuksessa 25.11.2019.
(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Kun seurakuntien yhdistäminen on loppuunsaatettu, kirkossamme lienee ne seitsemän seurakuntaa. Hiippakuntia ei vähennetä, joten niitä on kolme. Ja tätä kokonaisuutta hallitsee ja vallitsee seitsemän kirkkoherran lisäksi kolme piispaa – sekä mahdollinen apulaispiispa.

Kun nyt olen pohtinut asiaa, alan kallistua samalle kannalle kuin ystäväni Ilkka Soini, joka Facebook-seinälläni ilmoitti omana kantanaan, että tällaista määrää piispoja ei tällaisessa pikkupuljussa tarvita. Ikävä kyllä kirkkomme jäsenmäärä pienentymistään pienentyy, niin että pikkupuljusta puhuminen alkaa olla ihan oikeutettua – ainakin FB-seinällä.

Joten tosiaankin sopii kysyä, tarvitaanko apulaispiispaa?

 

 Muuten näin kotikatsomossa voi todeta, että etänäkin kirkolliskokouksen seuraaminen on aika raskasta, joskin – ainakin lähetekeskustelun osalta – sangen mielenkiintoista. Keskusteluakin ihan syntyi, enkä taida muistaa piispojen olleen puhetuulella yhtä runsaasti aikaisemmissa kirkolliskokouksissa. Järkeenkäypää asiaa esittivät ainakin Oulun sekä Kuopion ja Karjalan metropoliitat, Elia ja Arseni. Onhan aika nurinkurista, että melkein Oulun kaupungin naapuripitäjät kuuluvat Karjalan hiippakuntaan!

Mutta pisteet kotikatsomosta menevät isä Mikael Sundkvistille, isä Teo Merrakselle, isä Ioannis Lampropoulokselle ja isä Heikki Huttuselle.

Isä Heikille erityisesti siitä syystä, että hän ainoana muistutti kirkolliskokousedustajien mieliin verotusoikeuden mahdollisesta pikaisestakin loppumisesta. Eipä se taida olla todellakaan sellainen saavutettu etu, joka säilyy ikuisesti.

Isä Mikael oli varmaan ainoa, joka sai sanoillaan päättäjäjoukon myös nauramaan. Mutta eivät pisteet siitä tule vaan hänen esittämästään asiallisesta kritiikistä.

 

 En tänä päivänä kuulemani perusteella mitenkään vakuuttunut siitä, että seurakuntien yhdistäminen ja kappeliseurakuntien tai jonkinlaisten alueiden perustaminen suuremmasti keventäisi juuri mitään, enkä edes siitä vakuuttunut, että se vähentäisi kirkon menoja.

Sen sijaan menoja tietysti vähentäisi se, että koko homma siirrettäisiin nettiin.

Ei nyt ihan sellaista esitystä sentään tehty, mutta jotakin sinne päin – vähän kuin omahoito.

Juuri siksi isä Teon ja isä Ioanniksen puheenvuorot olivatkin minusta niin merkittäviä: niissä tuli esille ortodoksisuuden ja kirkon syvin olemus sellaisena kuin se minulle on opetettu.

Totta kai minä ymmärrän, että rahaa tarvitaan. On päivänselvää, ettei nykyaikana voi ottaa ihan todesta Kristuksen opetuksia ja katsella vain kedon kukkia tai taivaan lintuja.

 

Tosin olen kuullut kerrottavan meidänkin aikanamme tapahtuneen sellaista, että eräs pappi oli päivätyössä voidakseen hoitaa papin tehtäviä, ja niin perhekin tuli toimeen…

 

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: