Ruusuja kirkolliskokoukselle

29/11/2019

kirkolliskokous, Kolumni

Kirkolliskokouksen ajan oli Valamon luostarissa niin kirkossa kuin kokouspaikoilla kauniit sinivalkoiset kukkalaitteet perinteiseen tapaan.
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Kun suoratoistoesitykset Valamossa pidetystä kirkolliskokouksesta ovat nyt päättyneet, on aivan ensimmäiseksi kiitettävä kirkon tiedotusta tältä osin. On ollut todella kiinnostavaa ja palkitsevaakin seurata kirkolliskokouksen toimintaa kotikatsomossa. Ken on halunnut, on tosiaankin saanut seurata lähetekeskustelusta alkaen asioiden etenemistä päätöksentekoon saakka – ihan kuin olisi paikalla ollut. Tietystikään kurkistuksia suljettujen ovien taakse ei ole ollut mahdollista tehdä – mutta eipä tuo olisi onnistunut paikan päällä ollenkaan.

Ajattelin tehdä eräänlaisen ruusuja/risuja –koosteen muutamista mielestäni varsin tärkeistä seikoista. Päädyin kuitenkin siihen, että jaan pelkästään ruusuja – risut jäävät myöhempään käsittelyyn, ja johan pahimpaan mokaan, hiippakuntarajojen tarkistamispäätökseen, tulinkin puuttuneeksi…

 

Tämän pikku katsaukseni tapahtumiin aloitan senkin kiitoksella. Kiitos ja virtuaalinen ruusukimppu sivistysvaliokunnalle tästä:

”Lopuksi sivistysvaliokunta tuo julki huolensa hengellisen toiminnan arvioimisesta vaikuttavuusmittareilla. Yritysmaailmasta tuodut vaikuttavuusmittarit eivät välttämättä sovellu kirkon, eivätkä etenkään hengellisen toiminnan laadun arvioimiseen. Kirkon vaikuttavuutta arvioitaessa ytimessä tulee aina olla hengellisen työn tukeminen sekä työntekijöiden osaamisesta ja hyvinvoinnista huolehtiminen.”

Juuri näin, arvoisat sivistysvaliokunnan jäsenet! Emme todellakaan tarvitse kirkon työssä yritysmaailman menetelmiä missään suhteessa – ja vaikuttavuusmittari kalskahtaa jokseenkin kolealta rinnasteisena hengelliseen toimintaan.

Eikäpä tässä muuta kuin sanoista tekoihin!

 

Mieltäni suuresti ilahduttaneisiin asioihin kuuluu luonnollisesti päätös siitä, että kolttasaamelaiset vihdoin saavat oman edustajansa kirkolliskokoukseen. Likemmä kaksikymmentä vuotta sitten asia oli jo esillä, mutta tuolloiset kirkolliskokousedustajat torjuivat kolttien oikeuden edustajanpaikkaan. Vuosikymmenissä valistus on kasvanut ja tämä kirkolliskokous lopultakin ymmärsi asian huikean kauaskantoisen merkityksen:

”Kirkolliskokous hyväksyi kirkollishallituksen esityksen yksimielisesti 27.11.2019 pidetyssä täysistunnossa. Suomen ortodoksinen kirkko tulee pyytämään Kolttien kyläkokousta nimittämään edustajan kirkolliskokoukseen sen seuraavalle, 1.6.2023 alkavalle toimikaudelle. Kirkolliskokous määrittelee edustajan vaalikelpoisuuden ortodoksisesta kirkosta annetun lain ja kolttalain nojalla. Käytännössä päätös tarkoittaa kirkolliskokousedustajien määrän lisääntymistä yhdellä.“

Saamelaisille on Suomen perustuslaissa tunnustettu alkuperäiskansa-asema. Tämä tarkoittaa sitä, että Suomen laki tunnustaa saamelaisten olleen tämän Suomemme alkuperäisiä asukkaita, jotka myöhemmät maahanmuuttajat sittemmin ovat työntäneet yhä ja yhäkin syrjemmälle.

Suurin osa nimenomaan kolttasaamelaisista on ortodokseja. Kolttasaamelaisten asuinalueelle Sevettijärvelle, Nellimiin ja Neideniin Suomen ortodoksit tekevät pyhiinvaelluksen vuosittain elokuussa, ja tällä pyhiinvaelluksella on pitkät perinteet. Nimensä pyhiinvaellus on saanut kolttien apostoliksi kutsutun pyhän Trifon Petsamolaisen mukaan.

On todellakin syytä riemuita siitä, että kirkkomme ikään kuin maksaa velkaa koltille tämän päätöksen myötä.

 

Hyvää mieltä koin myös sen suhteen, että arkkimandriitta Sergein esitys Konservointilaitoksen suhteen päätettiin toteuttaa. Kun kuunteli esitystä laitoksen perustamisesta ja siihen kohdistettuja toiveita, tuntui aivan uskomattomalta, että sen alasajoa edes ajatellaan, vakavissaan.

Sikäli kuin ymmärsin, kirkollishallituksen esityksen tarkoituksena oli, ettei Konservointilaitos saisi sentin kolikkoa, vaan seurakunnat itse arvioisivat esineistönsä konservointitarpeen. Mahdollinen työ oli kaiketi tarkoitus teettää ulkopuolisilla konservoijilla? Jos olen asian oikein käsittänyt, tällainen suunnitelma kuulostaa aivan uskomattomalta. Mistä seurakuntiin saadaan tuollainen asiantuntemus? Ja oliko ymmärrystä siitäkään, mitä ulkopuolisen konservoijan työ todella maksaisi!

Ajatus, että kirkolla aivan ehdottomasti tulisi olla oma konservointilaitos edelleenkin, ei ole vain minun – mutta se on totisesti niin kannatettava kuin mikään ajatus ylipäätään voi olla! Onneksi sentään isä Sergein esittämä avustus nyt saadaan, eikä konservointilaitosta täydellisesti tuupata olevaisuudesta olemattomuuteen.

Ehkä laitos jonakin päivänä toimii jälleen kuin Helena Nikkasen aikoina. Ehkä silloin täytetään kunnioituksella kaikki ne velvoitteet, mitä kulttuuriomaisuuden oikein hoitaminen edellyttää kirkoltakin.

Kiitokset isä Sergeille taistelusta hyvän asian puolesta! Kyllä hän ansaitsee myös oman ruusunsa loistavan lähetekeskustelupuheenvuoronsa ansiosta!

 

Ruusunnuppusia somana kimppuna kirkolliskokous saa myös päätöksestä olla valitsematta apulaispiispaa.

En tiedä, millaisia ehdokkaita – tai ehdokas! itse asiassahan vain yksi olisi tarvittu! – pensasaidan taakse oli kätketty. Kaikin tavoin avoimuutta vastaan sotivasti ja edellisen kirkolliskokouksen päätöksistä piittaamatta olisi toimittu, jos apulaispiispa – olkoon sinänsä miten hyvä tahansa! – olisi nyt valittu.

Lisäksi on aivan vakavasti syytä pohtia, tarvitseeko kirkkomme todellakin neljännen piispan – ja jos viisaat fundeeraajat päätyvät ajattelemaan, että tarvetta tälle on, olisi esitettävät myös vankat perusteet ja tarkka analyysi tarpeesta.

Tässä kohdin yhteisen kukkakimpun lisäksi myös isä Mikael Sundkvist ansaitsee oman ruusunsa; niin selkeä ja kattava hänen lähetekeskustelupuheenvuoronsa oli!

 

Valtakunnallista ortodoksista lehteä ollaan lopultakin synnyttämässä, ja koska siitä on nyt päätös tehty, voi melkein varmasti uskoa, että tällä kertaa abstraktio myös konkretisoituu.

Miksi en sitten ole asiasta äärimmäisen innoissani? Tätähän minä olen aina toivonut!

Vaan ei – ei se ihan niin ole. Se valtakunnallinen ortodoksinen lehti, jonka syntymistä minä olen toivonut, ei ole Pravda.

Ilmaisin jo kolumnissani Lehdet lehtiä hiukan kiertoteitse huoleni siitä, että kirkon julkaisemasta lehdestä ei missään tapauksessa voi tulla täysin avointa, erilaisia näkökulmia sisältävää ja tarpeen vaatiessa kriittisyyttäkin osoittavaa julkaisua. Mutta juuri sellainen on se lehti, jota minä kaipaan. Epäilemättä kaipaukseni ei koskaan täyty.

Siksi en ojenna tästä ruusuja päättäjille – en tosin risujakaan. Mutta kun ajatusta ruvetaan jatkossa kehittelemään, toivon pohdittavan myös sitä seikkaa, olisiko tässä tulevassa lehdessä edes kuvaristikkosivun verran tilaa mielipidekirjoituksille, joita moniportainen sensuuri ei tutkisi jokaista pilkkua myöten.

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: