Joulukalenteri: Maanantai 9.12.2019

09/12/2019

Joulukalenteri2019

Pyhien Simeonin ja Hannan katedraali Tallinnassa. (Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Pyhän naisprofeetta Hannan muisto

Kun tänään vietetään verkkolehtemme toisen pyhän, naisprofeetta Hannan muistoa, ajattelin kertoa tarinaa niiltä ajoilta, jolloin Simeon ja Hanna –verkkolehti oli vasta kaukainen – ja ennen kaikkea nimetön – unelma. Simeonin ja Hannan historian voi hyvällä syyllä katsoa alkaneen siitä, kun me, Aristarkos ja minä, tutustuimme toisiimme Ortodoksiviestin silloisessa avoimien ovien –politiikkaa ylläpitävässä toimituksessa Liisankatu 29:ssä, Helsingin ortodoksisen seurakunnan tiloissa. Olin tullut vuoden 1999 alusta Ortodoksiviestin väliaikaiseksi toimittajaksi; väliaikaisuus päättyi huhtikuun 1. päivä, jolloin minut valittiin lehden toimittajaksi yhdeksän hakijan joukosta.

Siihen aikaan viraston ovet olivat avoinna koko työpäivän, ja minä näin hyväksi pitää myös toimituksen ovea käytävään avoinna. Sillä tavalla tutustuin lukemattomiin seurakunnan jäseniin, samoin kuin luottamushenkilöihin, koska avoimesta ovesta oli helppo piipahtaa katsomaan, millainen Jyrki Härkösen seuraaja oikeastaan oli. Jonakin päivänä toimitukseen tuli myös Sirviö; muistelen, että hänellä oli valokuvanippu mukanaan. Näin alkoi tuttavuus, josta kehittyi myös avustajasuhde. Sitä kesti koko toimituskauteni. Jossakin vaiheessa tuttavuus muuttui ystävyydeksi.

Simeonia ja Hannaa kohden edettiin hitaasti, mutta varmasti, monien erilaisten projektien kautta, vaikka asiasta ei tuolloin vielä puhuttu sen oikealla nimellä.

 

Ennen kuin Sirviö tuli ensimmäisen kerran Ortodoksiviestin toimitukseen, olin hahmotellut hänestä jonkinlaista mielikuvaa: olimme molemmat ahkeria vierailijoita tuolloisella Romppuboxi-keskustelufoorumilla. Se taisi olla yksi harvoja keskustelufoorumeita siihen aikaan – netti oli vasta tunkeutumassa maailmaamme. Käsitin, ettei Sirviökään ollut äidinmaito-ortodoksi mutta erinomaisen innokas käännynnäinen kuitenkin. Vasta paljon myöhemmin opin, ettei kumpiakaan edes ole – ei äidinmaito-ortodokseja eikä käännynnäisiä. Mutta se on toinen juttu.

Lisäksi ymmärsin, että Sirviöllä oli tiivis suhde Viroon.

Aikakirjojen mukaan näyttää siltä, että Aristarkos Sirviö on vieraillut Unioninkadun keljassani ensimmäisen kerran helmikuun 1. päivänä vuonna 2002. Samana päivänä keljassa on vieraillut myös Arimo Nyström, vanha ystäväni jo ensimmäiseltä Aamun Koiton kaudeltani, mutta aikakirjoista ei ilmene, tapasivatko Aristarkos ja Arimo toisensa tuolloin. Yökylään on illan suussa tullut tyttäreni, joka silloin asui Lahdessa. Sirviö on näemmä esittänyt minulle kirjallisen vierailukutsun kotiinsa Ruoholahteen, ja vierailu toteutuikin maaliskuun 26. päivänä.

En ollut aikaisemmin käynyt Ruoholahdessa, ja niinpä siis otin esille Helsingin kartan, joka oli palvellut minua liki kolmekymmentä vuotta, ja rupesin etsimään kartalta oikeaa osoitetta.

Sitä ei ollut. Paikka, jossa Ruoholahden piti sijaita, oli ruovikkoa tai muuta sen tapaista suhisemisaluetta, ja minä olin syvästi järkyttynyt. Minun piti nimittäin matkata metrolla läntiselle päätepysäkille, joka karttani mukaan oli jossakin kaislikossa tai meren pohjassa. Siellä Aristarkos oli kuitenkin luvannut olla vastassa minua ja silloista pientä valkeaa koiraani, Täplää.

Totta kai. Kartta oli ikivanha. Kaislikkoa ei enää ollut; vain kanavia ja monia uusia kerrostaloja. Aristarkos oli hiukan myöhässä, mutta loppu hyvin – kaikki hyvin. Luulin niin, sillä iltapäivä iltaan saakka oli oikein mukava ja me teimme perusteellisesti selkoa toisillemme, miten olimme joutuneet Suomen ortodoksisen kirkon ja Helsingin ortodoksisen seurakunnan jäseniksi.

Lopulta Täplä ja minä maltoimme lähteä Unioninkadun keljaamme, ja siellä huomasimme, että loppu ei ollut hyvin siitä huolimatta, että kaikki muu oli sitä ollut. Minä olin unohtanut puhelimeni Ruoholahteen, Aristarkosin kotiin.

Mutta – ja tämä on oleellinen piirre Arissa – hän tuli seuraavalla metrolla ja toi puhelimeni minulle. Totta kai hän alan ihmisenä ymmärsi, ettei toimittaja ilman kännykkää oikein hyvin noinakaan aikoina tullut toimeen!

Myöhemmin työskentelimme yhdessä vuoden verran myös Aamun Koitossa, joka vielä silloin oli valtakunnallinen lehti. Tähtihetkemme lienee ollut Tasavallan presidentin, Tarja Halosen, haastattelu. Saimme pääsiäisnumeron kanteen somasti pääsiäismunan, jota koristi presidentti Halonen keltaisten ruusujen kera.

Mutta meillä oli unelma.

Me uneksimme, että jonkin päivänä voisimme tehdä työtä ilman yläpuolellamme olevaa toimitusneuvostoa, kustantajan esikuntaa, päätoimittajaa tai minkäänlaista sensoria. Kirjoittaisimme asiat sellaisina kuin ne näimme – ja vastaisimme nimellämme kirjoittamisistamme. Sillä eipä niin yksikään yhteinen työrupeamamme ollut harmonisiin erojaisiin työnantajan kanssa päättynyt. Meille oli myös syntynyt selkeä käsitys siitä, että yhdessä ja erikseen olimme jonkinlaisia kirkkokunnan hätävaroja – emme sentään ihan vonnegutilaisesti hajuja ja hylkyjä.

Kummako tuo, että meitä miellytti suuresti Ismo Alangon tunnustuksellinen biisi Tiskirätti. Kas näin: ”Olen tiskirätti, tiedän sen, mutta ylpeä sellainen…”

Kunnes lopulta ihme tapahtui, saimme sen verran rahoitusta, että pääsimme aloittamaan Simeonin ja Hannan suojeluksessa ensimmäisen ortodoksisen verkkolehden tekemisen.

Ja silloin oli toukokuu 2014.

Hellevi Matihalti 

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: