Joulukalenteri: Lauantai 21.12.2019

21/12/2019

Joulukalenteri2019

Hautauspalvelus. Hellevi Matihalti, vesivärityö. 2002.

 

Kristuksen syntymän esijuhla

” – – –

Elämäni ikkunat kai tehtiin sirpaleista,

Oli soittoni vain pelkkää helinää.

Jäi tuhka toiveistani, niin loppuunpalaneista.

Vain tuuli enää tuskaa lievittää.

Mua tuijottakaa, mua kaikkien nuolemaa –

minä menen, en pelkää toveri kuolemaa.

Hänen kanssaan minä lähden, sielunkellotkin jo löi.

Minä menen. Takaisin en ikävöi. – – –

 

 Mä taivalsin toisten vaattein ja toisten leivin,

pellen kaikki tahtoi siivelleen.

Mä kyllästyin siihen kaikkeen, heitän veivin

ja kahlaan kauas mereen ikuiseen.”

Juice Leskinen, Klovni heittää veivin albumilta Juice ja Mikko, 1975

Olen aina ihmetellyt, miten Juice Leskinen jo 25-vuotiaana kirjoitti kuvauksen elämänsä tragediasta, miettinyt, elikö hän vain täyttääkseen oman visionsa. Mutta ei suinkaan vain siksi tämä teksti kuulu mielessäni hänen parhaimpiinsa; siinä on kuvattuna niin todesti jokaisen luovan ihmisen tragedia niinä pettymyksen hetkinä, jolloin oma työ näyttää pelkältä helinältä – kirjoittajan kohdalla sanojen helinältä: että se syvin ja tärkein sanoma, minkä tekstiinsä haluaisi, on toivottomasti sanojen ulkopuolella. Tai hetkenä, jolloin tietää kirjoittaneensa todella hyvin, jolloin uskoo saaneensa tarinan kristallinkirkkaana esille – ja sitten jokin raati, joku yksinäinen diktaattori valitessaan kaikkein parhaan, välinpitämättömästi sivuuttaa tämän teoksen, joka hetkellisesti on täyttänyt mielen onnistumisen riemulla.

Niin jokainen luova ihminen on varmasti kokenut hetken, jolloin ”vain tuuli enää tuskaa lievittää”.

Mutta viime vuosina minulle ovat kaikkein tärkeimmäksi kohonneet tekstin sanat:

”…minä menen, en pelkää toveri kuolemaa.

Hänen kanssaan minä lähden, sielunkellotkin jo löi.

Minä menen. Takaisin en ikävöi.”

 Tietenkään en tiedä, mitä Juice Leskinen on ajatellut ne kirjoittaessaan; minä ajattelen isien opetusta siitä, että on pidettävä kuolema mielessäsi joka päivä.

En lainkaan usko tuon isien opetuksen tarkoittavan, että olisi unohdettava kaikki, mitä vielä kykenee tekemään; että olisi niin sanoakseni heittäydyttävä vuoteen omaksi ja ruvettava odottamaan toveri kuolemaa. Sen sijaan, ajattelen, on ennen kaikkea keskitettävä ajatuksensa johonkin muuhun – tärkeämpään – kaikkein tärkeimpään. Sielun pelastukseen.

Mutta minusta sielun pelastuksesta huolehtiminen tarkoittaa myös sitä, että on hoidettava saamaansa leiviskää, Jumalan antamaa lahjaa, loppuun saakka. Vasta sitten, kun voimavarat ovat täysin lopussa, voi luovuttaa – eikä silloin enää olekaan kysymyksessä luovuttaminen.

Niin vain päättyy elämä tässä ajassa, ja myös ihmeen kokenut Lasarus, kuolleista herätetty, kuoli aikanaan.

Ajattelen siis tätä: ”…en pelkää toveri kuolemaa. / Hänen kanssaan minä lähden, / sielunkellotkin jo löi. / Minä menen, takaisin en ikävöi.”

Ja niin kummalliselta kuin saattaa tuntuakin, löydän toisesta biisistä jatkon ja perustelut: ”Paratiisissa sitten jatkoilla kohdataan.”

Minä tosin sanon sen toisin – minä sanon: luotan siihen, että Jumala on laupias ja armahtavainen.

 

Hellevi Matihalti 

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: