Sylvi Kekkonen, tasavallan ensimmäinen nainen

23/12/2019

Kirjat

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY. 2019

Syvimmin minua koskettivat Johanna Venhon hienossa, Finlandia-ehdokkaana olleessa teoksessa kivun ja kirjoittamisen aihepiirit, nuo itsellenikin niin kovin tutut; tuska, joka liittyy molempiin erityisesti silloin, kun tuntuu, että mikään lääke ei kipua kykene nujertamaan – ja silloin, kun yhä ja yhä vain pyristelee sanojensa kanssa.

Mutta eivät kipu ja kirjoittaminen ainoastaan siksi tulleet niin liki, että ovat omakohtaisesti minulle tuttuja. Ei niin, vaan ehkä enemmänkin Venhon kauniin kielen taipuminen kuvaamaan päähenkilön kokemuksia ja tunteita niin taitavasti, että sanat lakkaavat olemasta sanoja – kivun tunne siirtyykin lukijaan, Sylvin kipu on yhtäkkiä minun nivelissäni. Minä se pyristelen sanojeni kanssa – tässäkin, nyt. Juuri tässä ja juuri nyt, että osaisin oikealla tavalla välittää ajatukseni Ensimmäisen naisen tekemästä vaikutuksesta minuun.

Puhetta sille, joka kuuntelee

”Ajan taas liian kovaa, mutta nyt on kiire. Katermaan, Katermaan! – – – Käännän rajusti rattia, kun varpunen lennähtää auton eteen. Olen kerran ajanut eläimen päältä, se oli siili, jota en hämärässä huomannut. Tunsin töytäyksen, ajoin tien sivuun, sydän hakkasi, nousin autosta ja kosketin piikkejä. Nostin siilin tien sivuun, sen jalka oli jäänyt sojottamaan pystyyn.”

Sillä tavalla Sylvi Kekkonen, tasavallan ensimmäinen nainen, lähti elokuussa 1966 Tamminiemestä Kekkosten huvilalle Katermaan surematon suru sydämessään. Kesäkuussa hän oli käynyt Savonlinnassa hautaamassa yllättävästi, äkillisesti ja aivan liian nuorena kuolleen ystävänsä Marjaliisan – Marja-Liisa Vartion, niin itsestään poikkeavan mutta niin harvinaisesti itseään lähelle päästämänsä kirjailijakollegan. Marjaliisa oli puhutellut häntä kirjeessään kollegaksi.

Yksin Sylvi Kekkonen Morris Minillään ajoi eikä kuitenkaan yksin; mukana seurasi laatikollinen elettyä elämää – päiväkirjat – ja ainoa varmasti uskollinen ystävä, silkkiturkkinen koira Isa. Ja vielä Marjaliisa, vaikka sitä Sylvi ei vielä tiennyt – ei tiennyt, vaikka puhui koko ajan Marjaliisalle, oli puhunut hautajaisista lähtien, Kultarannan kesän läpi, kulkenut harsoisessa sumussa, muita ihmisiä kestämättä.

Muutaman elokuisen päivän Sylvi viettää Katermassa. ”Näin pieni, vieraat joskus päivittelevät.” Neuvostoliittolainen delegaatio tuotiin kerran huvilalle – ei virallisia vieraita enää sen jälkeen. Olivat kalamajaksi luulleet. Sylville riittää.

Johanna Venho.
(Kuva/photo: WSOY/Veikko Somerpuro )

Johanna Venho piirtää sanoilla maiseman, hiekkatien ja järven, johon elokuun aurinko heijastuu ja sade hakkaa pinnan röpeliäiseksi; antaa metsän suojan Sylville ja paljaisiin jalkapohjiin tuntuman aamunkosteasta heinikosta, ja talon, saunan, vajan ja arkiset askaret. Ne ovat. Ja Sylvi kulkee maisemassa mökkirytkyissään, jotka roikkuivat huvilan eteisessä odottamassa, mutta vaihtaa toki läskipohjakengät autossa korkeakantaisiin ennen kuin menee kyläkauppaan.

Ostaa kaupasta myös harmaata villalankaa, vaikkeivat sormet ehkä enää jaksa neuloa.

Kirjoittamista Urhon varjossa – ja Arvon

”En voi nojata kehenkään. Ei ole oppirakennelmia, ei järjestelmiä, joihin kirjailija voisi tukeutua, hänen pitää päinvastoin luopua sellaisesta. Ei kirjailija voi olla maalaisliittolainen. Ei uskovainen eikä kommunisti. Kirjailijan pitää olla vakaumuksellisesti sitoutumaton.”

”Ikään kuin sinä, Sylvi Kekkonen voisit sellainen olla.”

Kirjoittaminen on se, mikä on vain Sylvin ja hänen ikiomaansa.

Perhe olisi ollut merkityksellisin, sen pitänyt olla rikkumaton, ja pojat, mutta kasvoivat aikuisiksi ja aloittivat oman elämänsä. Jos vain Urho olisi valinnut politiikan asemesta tutkijanuran, mutta niin ei käynyt; Urho valittiin presidentiksi tammikuussa 1956, ja Sylvi muistaa sitä päivää, sitäkin, Katermassa:

”Minä menin kylpyhuoneeseen, ajattelin huuhtoa kasvoni kylmällä vedellä, mutta kun avasin hanan, minua alkoi itkettää, istuin klosetin kannelle ja itkin ääneen.” Sylvi ei todellakaan halunnut sellaista asemaa, mutta siinä hän oli, Urhon varjossa, pieni nainen.

Ja Urho katseli jo pitkiä komeita naisia niin kuin Anne-Marie Snellman ja myöhemmin Anita Hallama.

Kirjoittaminen oli Sylvin oma asia, hänen kolmas elämänsä.

Kirjoittamisesta pohjimmiltaan on kysymys elokuun päivinä Katermassakin – ”pyristelen yhä sanojeni kanssa” – vaikka ei siitäkään elämästä ollut tullut täyttä ja kokonaista, vaikka Sylvi kuin uhmassa päätti lähteä Kirjailijaliiton kokoukseen: ”Ajattelin: on minullakin oikeus. Urho ei voi määritellä koko elämääni.”

Mutta.

”Tulin toiseenkin kokoukseen, se oli lokakuussa. Kokouksen jälkeen Arvo Salo veti minut sivuun, ryki ja laski kätensä olkapäälleni, otti sen sitten pois kuin tuttavalliseksi äityminen olisi alkanut nolottaa.”

Sylvi Kekkonen vuonna 1961.
(Kuva/photo: wikipedia.com )

”Ymmärrättehän. Asemanne huomioon ottaen. Liiton jäsenet valittavat, että eivät pysty keskustelemaan avoimesti kokouksissa, kun läsnä on Kekkosen puoliso.”

Sylvi ymmärsi, vaikka pienen hetken luuli pyörtyvänsä.

Ja kriitikot. Kekkosen rouvan koruompelua. Että se teki kirjoittamisesta kipeää. Ja se, mikä piti kuitenkin kätkeä – oliko siltä osin Amaliassa ollut eniten huolta?

Mutta kriitikot pitivät vanhanaikaisena. Maalaisena. Ja maalainen Sylvi olikin.

*               *               *

Marjaliisa arvosti. Marjaliisa kimpaantui Arvo Salon käytöksestä, sanoista. Ja Marjaliisa tuli huvilalle – patisti Sylviä kirjoittamaan. Mutta Marjaliisa halusi puhua myös rakkaudesta. Ja Olavista.

Olavin kohdalla minä yllätyin. Ja Olavin kohdalla yllätyin siksikin, miten muutamilla lauseilla ja vähän kuin ohimennen Johanna Vento tekee täydellisen muotokuvan Paavolaisesta.

Ja siinä kohdassa, Olavin kuvauksessa, minä yhtäkkiä oivalsin: Vento käyttää upeasti runoilijan kieltä, runon kieltä, myös kirjoittaessaan proosaa. Ei vain kielen kauneus, vaan myös se, miten tiivis runon kuva aina on – miten paljon enemmän sillä on merkityksiä kuin vain sanojensa summa.

Sylvi kertoo mitä kertoo, kaikkea Sylvi ei koskaan kerro eikä ole kertonut.

Ja tietysti Urho oli Sylvin suuri rakkaus.

Minä jään pitkään pohtimaan, kestäisinkö, olisinko pysynyt. Vaikka mikä asema, vaikka kuinka hyvä toveruus, vaikka kuinka arvostettu muissa suhteissa, mutta. Ja kaikkihan tiesivät – niin Anne-Marien kuin Anitan – eikä Sylvi ollut tunteeton.

”Silmieni editse virtasi näkyjä, tajusin miten Anita oli keplotellut kohtaaminen kohtaamiselta lähemmäs, ihon alle, pelannut iljettävää peliään, enkä voisi koskaan sanoa hänelle, miten alhaisena häntä pidin, hänen manipulointiaan, hänen häikäilemättömyyttään, hänen kapeaa vääristynyttä maailmankuvaansa, mitä vielä, eikä tässä mitään uutta ollut, Anne-Marielta Anita oli miehen vienyt, ei minulta. Ja silti.”

Minä rehellisesti vastaan: en olisi pystynyt elämään sellaista elämää, en pystynyt kirjoittamaan sellaisissa olosuhteissa

Kulkee omissaan, ei muuta voi

Jos vain olisi yhden katseen saanut Urholta – yhden hipaisun ihailua. Jos painautua hetkeksi toista vasten, tuntea lämmön ja läheisyyden, jos olisikin voinut kirjoittaa niin etteivät luulisi: Itsestään se kirjoittaa…

Mutta sanat sentään lähtivät lentoon, kiertyivät lauseiksi – sen ne muutamat päivät Katermassa saivat aikaan kumminkin. Vai eksyminenkö sen aiheutti? Mikä lie, sen Venho jättää lukijan mietittäväksi.

Niin Sylvi lähtee takaisin sitä samaa matkaa ja kuitenkin toisin:

”Kuulen tytön äänen, näen miten hän kapuaa lankkuaidalle, ja katsoo tietä pitkin eteenpäin, ohi puron ja ohi haapojen joitten lomasta välkkyy suuri järvi, sinne kauas missä aurinko näyttää laskevan keskelle peltomerta.”

 

                                                                                             Hellevi Matihalti   

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: