Keskusteluja pikkupojan kanssa

12/01/2020

Artikkeli

(Kuva/photo: Teresa Kock)

1

 

Tämä on viimeinen yhteinen matkamme Pariisiin, eikä hän enää ole pikkupoika.

Istumme kahvilassa, ikkunan takana huhtikuun sade, pöydällä edessämme mukilliset höyryävää kaakaota.

– Jos sinä, mummu, olet sinut sen asian kanssa, niin kyllä minäkin olen.

Olemme puhuneet minun kuolemastani.

Olemme kävelleet sateen odotuksessa tähän sattumanvaraiseen kahvilaan Notre Damen luota – oikeammin hän on kävellyt ja työntänyt pyörätuolia. Minä olen istunut pyörätuolissa.

– Muistatko, minä kysyn, kun sinä olit pikkupoika ja olimme Notre Damessa vesperissä? Sinä nukahdit.

Hän sanoo muistavansa vähän.

Pariisi on meidän kaupunkimme – hän oli nelivuotias, kun kävelimme ensimmäisen kerran yhdessä näitä katuja, ihailimme suihkulähteitä, kuuntelimme hiljaisuutta Louvren aukiolla.

 

(Kuva/photo: Teresa Kock)

2

 

Kesä on kulunut, syksy, on kuunneltu myrskytuulen ulvontaa parvekkeella, rankkasateen pieksemistä parvekelaseihin.

Olemme odottaneet talvea, jota ei tule.

Vuoden vaihtuessa istumme keittiön pöydän ääressä kuten niin lukemattomat kerrat, ja on yö – olemme valvoneet yötä lukemattomat kerrat yhdessä, juoneet yöteetä. Olemme vesiväritelleet ja kertoneet toisillemme tarinoita siitä, mitä värit paperilla tarkoittavat.

Vähitellen vesivärit siirtyivät sivuun – minäkin olin kertonut koko tarinan.

– Katso, mummu, hän sanoo, minä olin aika pieni, kun sinä kerroit siitä. Niin että koko elämäni olen tiennyt, että mummulla on syöpä ja mummu kuolee siihen – ei tietenkään heti, mutta jonakin päivänä. Niin että minä olen tottunut siihen ajatukseen.

Minä kysyn, tuntuuko se hänestä pahalta – se, että olen kertonut. Että jo niin pikkupojalle.

– No en minä todellakaan siitä mitään traumaa ole saanut, hän nauraa ja päättää tehdä itselleen Nutella-leivän. Minä en tee edes yöteetä – minä en voi syödä mitään. Hän tietää sen, kysyy ohimennen: Okse? Sanon, että ei, ellen syö.

Pariisissa sentään olin vielä kyennyt herkuttelemaan siinä missä hänkin.

 

(Kuva/photo: Teresa Kock)

3

 

– Mummu, hän sanoo, kun siirtää astioita pöydältä tiskikoneeseen, nostaa Nutella-purkin kaappiin ja juo kaakaolasinsa tyhjäksi. – Vaikka sanon, että olen sinut sinun kuolemasi kanssa, ei se sitä tarkoita, ettei minulle tulisi ikävä sinua.

Sanon kyllä ymmärtäväni. Kerron hänelle oman isoäitini kuolemasta – minä olin silloin vasta nelivuotias, mutta muistan mumman marmorinvalkoisen kylmän posken, jota silitin, kun sanoin hänelle hyvää yötä. Hän kuuntelee tarkkaan. Luulen hänen viehättyvän kuusimajasta, joka oli rakennettu ulos keltaisen talon pihaan – oli talvi, helmikuu, kovat pakkaset – ja jossa mumman arkku oli, veisattiin virsi, lähdettiin hevossaattona kohti hautausmaata.

Kerron, etten muista hautausmaalta mitään, mutta minun on täytynyt olla siellä, koska olen valokuvassa, joka on otettu, kun hautakumpu on peitetty kukkaseppelein.

Sitten kerron hänelle Valamon hautausmaasta ja hautausmaan pienestä tsasounasta.

Hän arvelee, että haluaa matkustaa kanssani Valamoon sen viimeisen matkan.

 

4

 

Alamme pelata sanapeliä – Alphapet sen nimi oikeastaan on, mutta me olemme aina sanoneet sitä sanapeliksi. Taisi käydä niin, että sanapeli tuli mukaan kuvioihin, kun tarinat oli kerrottu ja vesivärittely loppunut.

Pelaamiseen keskittyessämme me sanomme useasti ihan yhtäkkiä: Muistatko?

Koska jokin sana tuo mieleen yhteisen muiston.

– Pietarissa olisin halunnut käydä, hän sanoo.

– Niin minäkin, myönnän.

Olemme me käyneet Pietarissakin, mutta lauseella on jatko:  – – – sinun kanssasi.

Sanon, että elämä jää aina kesken. Tai että elämä on elämän mittainen, ei lyhyempi eikä pidempi. Että aina voi sanoa: Olisin vielä halunnut…

– Mutta en minä oikeastaan enää halua mitään, sanon.

Hän kysyy, koskeeko minuun kovasti. Sanon, että pahempaa on oksentaminen.

– Morfiini auttaa aika hyvin kipuun, sanon.

– Mummuni käyttää huumeita, hän koettaa hilpeästi.

Pelilaudalle ei saa enää mahtumaan yhtään sanaa. Pikkusanoja ei kelpuuteta.

(kuva/photo: Teresa Kock)

5

 

Kerron hänelle ortodoksisista hautajaisista, ja hän kuuntelee tarkkaan. Hän on ollut vain vaarinsa hautajaisissa, ne olivat luterilaiset, kovin toisenlaiset. Etsimme valokuva-albumeista hautajaiskuvia – kaikki ihmiset ovat kaikissa kuvissa pukeutuneet mustiin. Sanon toivovani, että minun hautauspalveluksessani ei pukeuduttaisi mustiin – eivät ainakaan kaikki.

– Katsos, se on oikeastaan ilojuhla, yritän selittää. – Minä menen Jumalan valtakuntaan. Minun sieluni menee Jumalan valtakuntaan.

Hän ei ole aivan varma Jumalan valtakunnan olemassaolosta.

Pienen hiljaisuuden jälkeen hän sanoo päättäväisesti:

– Mutta minä haluan hyvästellä sinut yksin siinä arkun äärellä.

Sanon, että se on ookäy.

 

(Kuva/photo: Teresa Kock)

6

 

– Käytkö sinä vielä joskus Pariisissa? kysyn.

– Varmasti, hän vastaa varmasti.

– Muistat minua siellä, ajattelen ääneen. Hän sanoo muistavansa.

– Muistan minä muutenkin, hän sitten huomauttaa kuin haluten oikaista minua.

 

 

Hellevi Matihalti

 

 

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: