Kipu – tuska – purkaus

13/01/2020

Kolumni

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

EINO LEINO SIITÄ jo kirjoitti ja taitavasti kirjoittikin, miten ”pienentyy mun ympär´ elon piiri”; sitäpä se, mutta pienessäkin elonpiirissä ajatukset saattavat kieputtaa mitä moninaisimpia kuvioita pään sisällä. Voivat ne kerrata samankaltaisiakin uudestaan ja uudestaan.

Kaikki riippuu omasta tilanteesta, niin se vain on. Subjektiivinen näkemys on yleisin, laajaa objektiivista katsantoa on työläs rakentaa. Eikä sitä aina oikein jaksakaan.

 

ESIMERKIKSI TÄLLAINEN sairaalapappikysymys.

Siitä saakka, kun elämääni ovat vakavan sairauteni (= peitenimi syövälle) takia kuuluneet myös ajoittaiset sairaalajaksot, olen jaksanut jankuttaa tästä asiasta – ja jatkan vieläkin, koska sairaalajaksoja taatusti on edessäni enemmän kuin takana.

Olen saanut asiallista informaatiota siitä, että Helsingin ortodoksisella seurakunnalla ei ole varaa tällaiseen ylellisyyteen kuin sairaalapappiin, ja varsin hyvin ymmärrän sen, kun Unioninkatu 39 rakennustakin ollaan myymässä rahapulassa.

Sitä en ymmärrä, ettei Helsingin ortodoksisella seurakunnalla ole varaa käyttää monistuskoneita ja tuottaa paperilappusia, jotka kertoisivat erilaiset yhteystiedot. Luterilaisilla seurakunnilla sellaisia on, ihan kirjapainossa painettuja, ja niitä asiakas/potilas löytää ainakin HUSin klinikoilta ja osastoilta – jopa ilmoitustauluilta.

Vaikka omasta kokemuksesta sanon, että ei siinä ilmoituslappusia oikein jaksa etsiskellä, kun menee ambulanssikuljetuksessa mielettömissä kivuissa minkä tahansa sairaalan päivystykseen. Silti fyysisten kipujen lisäksi sielun tuska saattaa pitää otteessaan äärimmäisen tiukasti.

Mutta senhän tietää vain se, joka on tilanteen kokenut. Ja tämä on valitettavasti tilanne, joka ei toistuessaan latistu.

 

KYLLÄ HELSINGIN ORTODOKSISESSA seurakunnassa on päivystävä pappi.

Ottakoon vakavaa sairautta poteva seurakuntalainen siis käteensä Ortodoksisen kalenterin (jos on sen pystynyt jostakin hankkimaan) ja tarkistakoon siitä, mikä on sopiva aika a) fyysisisille kivuille b) sieluntuskalle.

 

SUURIMMAN JA KAUNEIMMAN seurakunnan suureen väkilukuun kuuluu myös kokomoinen joukko veronmaksajia, jotka ovat jokseenkin etääntyneitä seurakunnan toiminnoista – ja kun seurakunnan nettisivuilta alkaa etsiä tietoa, on melkoisessa viidakossa. Useampi kuin yksi jättää selailun sikseen ja antaa olla, kun heinäsuovasta on neulaa mahdoton löytää.

Tällaisen etääntyneen seurakuntalaisen – tai peräti kirkosta eronneen – omainenkin saattaa silti kuolla. Ja siinä sitä ollaan sormi suussa: tiedetään, että vainaja oli ortodoksi, mutta mitäs nyt?

Katsotaan, koska se päivystys on, ja opitaan myös, että päivystyksessä on poikkeuksia kuten suuret juhlapyhät, esimerkiksi. Mitähän ne mahtavat sitten tarkoittaa?

Yksityisyyden suojan takia pappien puhelinnumeroita ei helposti löydä, ja jos löytääkin, niin varsin usein saa kuulla, että numeroon, johon yrititte soittaa, ei nyt saada yhteyttä.

Eipä niin. Ammattiyhdistysliike astui avoimesta ovesta ortodoksiseen kirkkoon ja työaikalainsäädäntö sanelee työajat ja vapaa-ajat. Puhelin pannaan kiinni, kun työaika loppuu.

 

OMAINEN ON AIKA epätoivoinen, kun yrittää hoitaa asioita – ja kun se ortodoksiseen kirkkoon kuulunut vainaja oli vieläpä muistanut, että hautauspalveluskin olisi toimitettava kolmantena päivänä kuolemasta…

Onneksi on olemassa jossakin toisella puolella Suomea joku tuttu pappi, jolle voi soittaa – joka tuntee sattumoisin Helsingin ortodoksisesta seurakunnasta papin, joka ei – ylläri ylläri! – sulje puhelintaan, kun työaika päättyy.

Tosin kolmantena päivänä ei hautauspalvelusta millään voi toimittaa, koska se sattuu olemaan sunnuntai.

On tullut näitä uusia sääntöjä.

 

MINÄ NYT EN mitenkään, en parhaalla tahdollanikaan saata käsittää, ettei Helsingin ortodoksisen seurakunnan kokoisessa yksikössä voisi olla ympärivuorokautista päivystystä.

Saattohoitokoti Terhossakin on.

Joten pienentyneessä elonpiirissäni otan vertauksen minua läheisesti koskettavasta ammattialasta:

 

SANOTAAN TÄMÄ NYT selkeästi vaikka näin, että jos esimerkiksi JP Koskinen noudattaisi lakisääteisiä työaikoja lakisääteisine vapaineen, eivät hänen siipensä taatusti liitelisi kirjallisten palkintolistojen kärkisijoilla.

Kysymys on oman työn arvostamisesta, työn merkityksestä itselle – ja ehkäpä rikkahippusen verran siitäkin, mitä nykysanastoa käyttääkseni ajattelee työnsä kohderyhmästä.

Puhumatta sitten tästä vanhentuneesta käsitteestä, että tekisi jotain rakkaudesta Kirkkoon ja Jumalan kunniaksi.

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: