Jouluruusu; aateliston kapina

Jouluruusu (Helleborus).
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Uskon ja epäuskon ongelma pakottaa tekemään kysymyksen, antaako usko ihmiselle myös hyvyyttä. Kristilliset hyveethän on esitetty kumuloituvina uskosta toivon kautta rakkauteen.
Selma Lagerlöf (1858 – 1940) kirjoitti useita legendoja. ”Jouluruusun legendassa” (Legenden om julrosorna)  hän pohtii rikollisuuden ongelmaa. Onko rikollinen luontojaan paha vai onko yhteiskunta epätasa-arvoisella politiikallaan tehnyt hänestä sellaisen?
Miten on mahdollista, että lainsuojattomana metsässä pakoillen elävä on uskossaan vahvempi kuin vaikkapa kirkkoa sen korkeassa virassa palveleva tai luostarikilvoitukseen hakeutunut? Ja miksi luostarissa toinen uskoo, toinen epäilee?

Katolisen ajan Skåneen sijoittuvassa Lagerlöfin kertomuksessa kerjuulla kulkevat rikollisena pidetyt saavat kokea joka vuosi jouluyön ihmeen. Erämaa muuttuu Messiaan syntymää muistaen tilapäisesti paratiisin yrttitarhaksi: perhoset lentelevät, muuttolinnut saapuvat, käki kukkuu. Mustikka ja mansikka kukkivat, marjat kypsyvät, suopursu huumaa tuoksullaan. – Luostarissa sen puutarhaa hoitava  johtaja haluaa kerran kokea saman ja ottaa mukaansa matkalle maallikkoveljen.

 

Enkelit aloittavat jouluyön laulunsa, mutta ne lähtevät karkuun luostariveljen karkeaa kirousta, jolla hän häätää olalleen istahtaneen kyyhkysen, rauhanlinnun. Se jonka kuuluisi uskoa tai jonka olettaisi siihen kykenevän, ei usko. Pahana pidetty uskoo ja erottaa kahdesta kirkonmiehestä aidon kristityn ja teeskentelijän. Ihme on olemassa sille, joka siihen uskoo. Maallikkoveli ei pidä jouluyön ihmettä metsässä Jumalan tekona vaan perkeleen juonina, koska pahatkin sen näkevät; sen sijaan luostarin johtajalle se on alkua ja aavistusta iäisyydestä.

Jos ihmiseltä katoaa usko hyvyyteen, se tuo onnettomuutta kaikkialle hänen ympäristöönsä, niidenkin elämään jotka haluavat ja jaksavat vielä hyvään luottaa. Täysin pahaa ihmistä ei Lagerlöfin ihmiskäsityksessä  olekaan; on vain uhreja sellaisissa olosuhteissa, jotka ovat saaneet ja saavat heidät sortumaan pahaan.  ”Ihminen, jolle Jumalan kauneus näyttäytyy, ei voi olla kokonaan paha.”

Radioteatterin maanläheisen mutta mystiikkaa kunnioittavan tulkinnan Lagerlöfin joululegendasta on vuonna 1976 dramatisoinut ja ohjannut Raiku Kemppi. Suomennos on Lauri Hirvensalon. Lähimmäistä rakastavan ja henkevän apotin roolin näyttelee antaumuksellisesti Kauko Kokkonen; uhmakkaana mutta lopulta katuvana maallikkoveljenä on Seppo Sariola. Terttu Soinvirta tekee rosvon vaimosta lämpimän ja tarkkavaistoisen ihmisen. Esitys on kuunneltavissa Areenassa toistaiseksi.

 

                                                      *

Kustaa III (Lasse Pöysti).
(Kuva/photo: YLE/Kuvapalvelu)

Ruotsin ja niin ollen myös meidän kuninkaamme Kustaa III (1746 – 1792) oli aloittanut sodan Venäjää vastaan. Kustaa III:n uskollinen ja viisas suomalainen neuvonantaja, vapaaherra Gustaf  Mauritz Armfelt oli ehdottanut sotaa viimeisenä keinona, kuninkaan raha-asiain korjaamiseksi. Mutta upseeristossa nousi kuningasvastainen kapinamieliala (Anjalan liitto).
Kuulostaako tutulta?  Kuin suoraan tämän ja monen eilisen päivän maailmanpolitiikasta. Kun valtion rahakirstussa pohja alkaa näkyä, keinoksi keksitään sota. ”Minä tarvitsen tämän sodan”, lausuu kulturelli kuningas Kustaa III August Strindbergin (1849 – 1912) näytelmässä Kustaa III (Gustaf  III).  Se vain, että muutkin osaavat turvautua samaan. Tanska julistaa sodan Ruotsille, ja Ruotsin kuningatar Sofia on Tanskan prinsessa.

Nuoren (Suomen) Televisioteatterin tulkinta tästä Tyyni Tuulion suomentamasta, psykologisesti oivaltavasta draamasta Mirjam Himbergin kultivoituneena ohjauksena ihastutti suomalaisia televisiokatsojia ensimmäisen kerran 1964. Onneksi sitä uusitaan aina silloin tällöin, kuten tämän vuoden alussa. Ja vaikka tv-katsojia on nyt monin verroin enemmän, tarpeen on Areena, joka moninkertaistaa katsojamääriä.
Kustaa III sai talonpojat puolelleen, koska hän oli parantanut heidän asemaansa turvaamalla oikeuden perintötiloihin.  Sen sijaan aatelisto oli kuninkaan valtapyrkimyksiä vastaan ja kapinoi, ja siitä kasvaa vallankumoukseen ja kuninkaan murhaan tähtäävä ääriainesten salaliitto. Tästä syntyy Strindbergin näytelmän keskeisin jännite. ”Isänmaan etu” on se, jolla salajuonia silloin ja nytkin perustellaan. Kuningas on perillä liehittelyistä ja vehkeilyistä ja aavistaa myös julman kohtalonsa. ”On ihmisiä, joiden mielestä kuninkaan murha on oikeutettu. Eikö kuningas saisi murhata yhtä roistoa”, pohtii viisas hallitsija hermostuneena.

Sarkasmin hallitsee teatraalisestikin joskus käyttäytyvä Kustaa III, ja niin tekee Ruotsin etevin dramaatikkokin; Strindberg on kirjoittanut kuninkaan suuhun mitä sukkelinta dialogia, jossa kyynisyys ja innostus, pelko ja uhma vuorottelevat. Luotettavia ystäviä on vain muutama, mutta pakko on johonkuhun luottaa; muuten ei ihminen, yksinvaltiaskaan ja siihen pyrkivä hallitsija kestä, vaikka neuvookin: ”Älä koskaan luota kehenkään ihmiseen.”

Loppupuolella näytelmää tulee tieto, että Bastilji on vallattu ja poltettu.  Se ei voi olla järkyttämättä Ranskaa ja ranskalaisuutta yli kaiken ihailevaa Kustaa III:ta.  Näytelmässä on pitkin matkaa viittauksia menneeseen ja historian valtiaisiin, esimerkiksi Rooman valtakunnan Julius Caesariin (100 – 44 eKr.).  Kun Kustaa III toteaa hänellä itsellään olevan Caesarin onni, kuningatar huomauttaa pisteliäästi: ”Eikö ollut eräs Brutus-niminen?”

Tyylihistorialliselle kaudelle nimenkin antaneesta kuninkaasta kertovassa epookki- ja hovinäytelmässä ulkoiset puitteet ovat ratkaisevan tärkeät teatteri-illuusion saavuttamiseksi. Näyttämömäisesti suunniteltu ja monipuolisesti käytetty lavastus on Heikki Liikasen. Naamiointi puolestaan persoonallisen ja aina uutta keksineen Lilli Markkasen, jonka taidokasta työtä televisiokatsojat saivat ihailla vuosikymmeniä.  Pääosan tulkitsee ylivertaisen nerokkaasti Lasse Pöysti; charmikkaana Armfeltina Matti Oravisto tekee yhden muistettavimmista rooleistaan. Mainoskuvissa Kustaa III:n hahmo näkyy värillisenä, mutta onneksi filmi on alkuperäisessä asussaan eli mustavalkoinen. Areenassa se on katsottavissa vielä parisen viikkoa.

Esko Karppanen

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: