Paholaisen metodeista

19/01/2020

Artikkeli

Marketta Haapsaari (oikealla) kirkkokahveilla liturgian jälkeen Pt. Aleksanteri Syväriläisen kappelilla. Kuva: Hellevi Matihalti

1.

Kun se lopetti jumalanpilkkansa ja naurunräkätyksensä, oli hetken aivan rauhallista ja hiljaista. Sitten se aloitti hiljaisen kuiskuttelunsa – se aloitti melkein lempeästi: Älä luule… Älä luulekaan, äläkä ainakaan luule, että tämä jatkuisi pitkään!

Olin sinä päivänä ollut liturgiassa Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kappelissa Helsingin Myllypurossa, ja minulla oli liturgian jälkeen – erityisesti Pyhiin Lahjoihin osallistumisen jälkeen, niin riemullinen olo, että kotona piti tuota pikaa jakaa tuntemukset Facebook-päivityksenä:

Jos taivas on joskus lähellä ihmistä, se tapahtui juuri tänään!
Miten ihmeellisen sykähdyttävä palvelus – miten minun huono oloni ikään kuin suli siihen taivaalliseen liturgiaan, joka Kerubiveisuna täytti koko kappelin!
Miten koskaan aikaisemmin en ollut tavannut autuasta Ksenia Pietarilaista ja äiti Maria Pariisilaista Pyhittäjä Aleksanterin kappelissa! (Minulla olisi ollut heille enemmänkin asiaa, mutta aika loppui…)
Ja tietysti Marketta Haapsaari jälleen huolehti minusta hellästi koko ajan – kiitossanat eivät enää riitä! Marketta on ihmeellinen!
Miten upea keskustelu meillä oli kahvipöydässä – isä Joosef Volalla, Gaius Säterillä ja minulla – ja vielä sekoitin siihen kanttorinkin, Maria Susunan!
Miten uskomattomasti hyvä Herramme lähetti rakkaan ystävän Timo Lintusen noutamaan minut Myllypurosta, niin että sain asioiduksi Ärrällä – älköön nyt kukaan tätä pitäkö rienauksena, mutta tupakkaa minun piti välttämättä hakea…
Ja miten sillä ihastuttavalla kotimatkalla sain kuulla hienon tarinan Timon kissasta, solovetskilaisesta!
Jos taivas on joskus lähellä ihmistä, se tapahtui juuri tänään!
Kunnia Jumalalle!

Mietteliäät ilmeet keskustelijoilla – oikealla isä Joosef, vasemmalla Gaius Säteri. Kuva Hellevi Matihalti

Jälkeen päin muistin vielä lisätä Facebook-seinälleni minua myös suuresti palveluksessa ilahduttaneen seikan – sen, että isä Lars Ahlbäck oli myös palvelemassa. Olinhan minä huomannut sen heti, ja tämä rehabilitointi oli todella saanut sekin minut kokemaan kerubien ja serafien, kaikkien noiden näkymättömien siivellisten ja siivettömien olentojen läsnäolon, tuossa siunatussa palveluksessa.

Liturgia Pt. Aleksanteri Syväriläisen kappelissa sunnuntaina 12.1.2020. Edessä lukijana toimiva Gaius Säteri, taaempana palvelusta isä Joosefin kanssa toimittanut isä Lars Ahlbäck. Kuva: Hellevi Matihalti.

 

2.

Vielä illalla minä koin tätä siunausta – että tällaisen taivaallisen kultasateen päivä oli tullut osakseni! Sen turvissa minä kietouduin iltarukouksen lohdulliseen vaippaan:

”Herrani ja Lohduttajani, sinä otit heikkouteni tähden ihmisen muodon ja katoavan ruumiin, auta minua avuttomuudessani ja lohduta sieluani. Istuta sydämeeni pyrkimys täyttää sinun käskysi ja voimaa olla lankeamatta pahoihin tekoihin päästäkseni osalliseksi autuudestasi. Herra, sinuun minä panen toivoni. Pelasta minut.”

Ja siinä varjeluksessa, lohdutuksessa nukuin yön aamuun saakka – aamun kivut olivat vain vähäiset, pahoinvoinnista, tuosta aamujeni alituisesta seuralaisesta, ei ollut tietoakaan. Ja vähäisemmät maalliset asiat, joiden tähden meillä myös on lupa kääntyä Herramme puoleen, sujuivat käsittämättömän nopeasti ja onnistuneesti.

Sallittakoon varsin profaani ilmaisu: olin kuin puulla päähän lyöty. Tällaistako todella on ihmisen elämä, kun hän antaa itsensä, toinen toisensa ja koko elämänsä Kristuksen Jumalan haltuun?

Söin myöhäisaamiaiseksi viipaleen proskunaa ja tilkkasen pyhitettyä vettä.

No niin, hidas ja huononlainen kun tässä rukouselämässäni olen, pääsin vasta sitten lukemaan aamurukouksiani rakkaiden ikonieni eteen.

Ja silloin se alkoi.

Se aloitti hiljaisen kuiskuttelunsa – se aloitti melkein lempeästi: Älä luule… Älä luulekaan, äläkä ainakaan luule, että tämä jatkuisi pitkään!

Niin pelko halvaannutti minut siihen paikkaan: tietysti se on oikeassa!

Sen sanat tuntuivat jollakin tapaa niin äärettömän tutuilta, ja minä muistin, miten ne olivat käyneet toteen.

 

3.

Kun isä Andreas Larikka vuosikymmeniä sitten lähti vikareeraamaan kirkkoherraa Vaasan ortodoksiseen seurakuntaan, annoin hänelle alueen henkisen ilmapiirin kartoittamiseksi 1960-luvun erään suosikkikirjailijani, norjalaisen Aksel Sandemosen teoksen Pakolainen ylittää jälkensä.

 Enpähän enää muistaa, onko teoksessa muuta kattavaa entisestä kotimaakunnastani, mutta sen alussa on Janten laki, ja Janten lakiin minä viittasin – tosin kokonaan en sitä tähän siteeraa.

”1. Älä luule, että sinä olet jotakin.

  1. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
  2. Älä luule, että kelpaat johonkin.
  3. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
  4. Älä luule, että voit opettaa meille jotakin.”

Lapsuuteni basillit ja Janten laki olivat minut ajaneet pois.

Ja nyt kuulin korvissani selkeästi saman ”älä luule” –aloituksen.

Älä tosiaankaan luule, että Jumala antaisi armonsa kultasateen sinun elämääsi sulostuttaa – jos nyt mitään Jumalaa on olemassakaan. Jos Jumalaa onkaan.

Juuri sitä se oli nauraa räkättänyt edellisellä kerralla – pilkannut minua, joka pyhitetyllä öljyllä olin voidellut levottomia jalkojani ja rukoillut pyhän palkattajaparantajan Panteleimonin esirukouksia…

”Sinä ja sinun Jumalasi”, se oli nauraa räkättänyt, kulkenut selkäni takana, rieponut ajatuksistani Jeesuksen rukouksen sanat.

Ja nyt se ilkkui kuin kiviseinään hakattu Janten laki: Älä luule…

Pyhä Autuas Ksenia Pietarilainen ja pyhä äiti Maria Pariisilainen ikonissa Pt. Aleksanteri Syväriläisen kappelissa. – Kuva: Hellevi Matihalti

4.

Mutta sitten havaitsin jotakin.

Näinä vuosikymmeninä – päiväyksestä näen, että olen ostanut teoksen Pakolainen ylittää jälkensä itselleni vuonna 1968, ilmeisesti alennusmyynnistä, koska se on ilmestynyt Rauno Ekholmin suomentamana ja Gummeruksen kustantamana vuonna 1965 – näinä vuosikymmeninä olen muuttunut.

Hilkka Blåfieldin maalaama Jumalansynnyttäjän ikoni. (Kuva: Hellevi Matihalti)

Toki edelleen uskon, että Janten laki on toivottoman universaalinen, kuten Sandemose kirjoittaa, mutta en enää itse omaksu hänen tulkintaansa Janten lain ja kielen kytkemistä kokonaiseen kulttuuriin. Toki Sandemosekin tekee sen vain omalta osaltaan:

”- niin minulle Janten kieli oli solmiutunut pääsemättömästi yhteen Jante-kulttuurin kanssa. Siitä oli tullut Jante-jumalan ääni, joka kieltäytyi alistumasta jonkun Luciferin käyttöön.”

Nyt minä koen, miten nimenomaan Lucifer, tuo kaunein kaikista enkeleistä, Saatana, on omaksunut Jante-kielen ja kuiskuttaa korvaani ahdistavaa sanomaansa.

Mutta minun ikonieni edessä, pienellä lipastolla, Rukouskirjan ja Evankeliumikirjan joukossa on myös valkokantinen vihkonen, Rukouskanonit – se, joka karkotti taannoin takanani nauraa räkättävän, Jumalaa pilkkaavan paholaisen.

Joskin Janten lain koen yhä leimaa-antavaksi entisen kotiseutuni yleiselle ilmapiirille, en yhdistä siihen Jumalaa missään muodossa.

Rakkaat ikonini. Ylin Kristus Kaikkivaltias –ikoni on Syyriasta. (Kuva: Hellevi Matihalti)

Tällä matkalla, jonka Kerubiveisu valaisee jokaisessa liturgiassa, oppaanani on Jumalansynnyttäjä, ja hänen puoleensa rohkenen kohdistaa katseeni, sillä hänen äidinsydämensä tuntee jokaisen äidin sydämen täydesti.

”Neitsyt, minä rukoilen, että hajottaisit sieluni hämmennyksen ja haluttomuuden myrskyn, sillä Sinä, ainoa puhdas, Jumalan morsian, synnytit Kristuksen, tyyneyden alkusyyn.

”Jumalan äiti, pelasta Sinun palvelijasi vaaroista, sillä Sinun puoleesi Jumalan jälkeen me kaikki käännymme, oi kukistumaton muuri ja puolustaja.

 ”Katso, kaikkien ylistämä Jumalansynnyttäjä. Laupeudella minun ruumiini suuren heikkouden puoleen ja paranna sieluni vaivat.” (Rukouskanonit, käytetty tekstilaitos Sluzhebnik, Moskova, 1977. OKJ. Suomentanut Johannes Seppälä)

 

 Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: