Todellinen rakkauskertomus

10/02/2020

Haastattelu

Jumala loi maailman, joka oli samalla sekä sangen hyvä että sangen kaunis.
”Vuorten rinteille sinä puhkaisit lähteet, vedet juoksevat puroina ja virtaavat laaksoissa. Ne juottavat kaikki maan eläimet, villiaasikin saa sammuttaa janonsa. Niiden äärellä asuvat taivaan linnut ja visertävät lehvissä vesien partailla.” (Ps. 104:10-12)
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Rakastan näitä tarinoita, jotka ovat kuin lopputekstien kera valmis elokuvakäsikirjoitus.

Rakastan tarinoita, jotka ovat alusta alkaen silkkaa sattumaa – koska sattumaa ei ole olemassa.

Tarinoita, jotka pulppuavat kuin eloisa lähde – kirkkaassa auringonpaisteessa, kohta alkavassa keväässä ja ehdottomasti siniharmaan tupakansavun leijuessa auringonsäteiden siilossa.

 

Estyneet opiskelumatkat

 

Tampereen tuomiokirkon urkurin Heikki Seppälän ja näyttelijä Kielo Keihään poika Kaarle – isä Johannes hänestä tuli vasta myöhemmin – oli valmistunut ylioppilaaksi vuonna 1964 Tampereen klassillisesta lyseosta. Tuota pikaa hänet oli lähetetty Kreetalle – tuohon aikaan piispoilla oli tapana lähettää nuoria opiskelemaan ulkomaille.

Kreikan kieltä kohtaan hänellä oli jo pitkään ollut huikea kiinnostus. Missä tuon kiinnostuksen alkusyy lienee ollutkaan, se oli jo johdattanut hänet, vanhaa luterilaista pappissukua olevan, ortodoksiseen kirkkoon.

Musikaalisuuden lisäksi nuorimies oli kielellisesti hyvin lahjakas, oppi kesän mittaan kahden opettajansa johdolla sekä vanhan että nykykreikan niin hyvin, että jo syksyllä hänet lähetettiin Ateenaan. Hän aloitti opintonsa yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Tarkoituksena oli ollut lähettää hänet Romaniaan. Ne, jotka uskovat sattumaan, sanovat matkan sattumalta estyneen, ja estyihän se. Mutta Suomeen Kaarle ei jäänyt, vaan päätti jatkaa opiskelua Ateenassa.

Ulkomaille oli lähdössä myös Hilkka Hakamies, joka oli opiskellut siihen saakka Sibelius-Akatemiassa. Hänen aikomuksenaan oli ortodoksisen kirkkomusiikin jatko-opiskelu Neuvostoliitossa, mutta hänenkin aikeensa estyi. Hän oli saanut jopa apurahan opiskelua varten, mutta ei silti saanut viisumia.

Tuolloin äiti antoi ohjeen: Mikset lähde Kreikkaan!

Matkatavarat oli melkein pakattu, ja Hilkka päätti lähteä kohtaamaan Bysantin kirkkomusiikin huolimatta Sibelius-Akatemian ja Helsingin yliopiston opiskelupikoistaan huolimatta.

Siinä vaiheessa hän törmäsi kotikadullaan Helsingissä kanttori Pauli Koukkuseen ja tuli tälle ensimmäisenä ilmoittaneeksi, että onkin lähdössä Kreikkaan. Koukkunen tiesi Kaarle Seppälän suunnitelmista ja antoi Hilkalle tämän puhelinnumeron.

Hilkka soitti Kaarlelle, sai kutsun Tampereelle ja meni käymään. Niin alkoi yhteinen matka

 

Ensin kohti Ateenaa

 

Vaikka Kaarle oli herkkäsilmäinen ja komea mustapartainen nuorimies, hän tietenkin oli herrasmies, joka otti huolehtiakseen myös Hilkan matkasuunnitelmat omiensa ohessa – saattoipa paneutua asiaan niin perusteellisesti, että hankki liputkin valmiiksi, sitä Hilkka ei enää varmasti muista, ja onhan tuosta jo ikuisuus.

Ensin oli matkustettu Tukholmaan, jossa oli odoteltava kokonainen päivä junan lähtöä, mutta se oli kulunut mukavasti muun muassa museoissa. Junamatka halki Euroopan kestikin sitten neljä päivää ja yötä, mutta saavuttiin lopulta illan suussa Ateenaan. Ei saavuttu muutamassa tunnissa hulppeasti lentäen – kovilla istumapaikoilla oli matka taittunut.

Seppälän perhe Ateenan-kodissa Krokida-kadun varrella. Hilkan sylissä perheen esikoistyttö Ekaterina, kutsumanimeltään Eka. (Kuva/photo: Seppälän kuva-arkisto)

Ja Ateenan illassa Kaarle saattoi kaupungin jo hyvin tuntevana Hilkan tämän kortteeriin.

Hyvästeli ja lähti.

Että se oli sitten siinä, Hilkka ajatteli ja tunsi itsensä epäilemättä hiukan pettyneeksi. Sitten hilpeä nauru purskahtaa esiin vastustamattomana.

– Mutta tuli seuraavana aamuna takaisin! hän huudahtaa riemuissaan kuin tuo olisi juuri eilen tapahtunut.

 

Kirkko – maanpäällinen taivas

 

On ensimmäinen keväältä tuoksuva päivä harmaiden sateisten päivien jälkeen – on kuin Hilkka toisi kevään tullessaan.

Tapaamme ensimmäisen kerran, ja hämmennyn tuttua olemusta.

Siro ja hento, kuin linnunluinen hän on. Silmissä on ystävän pilkahdus, ja keveästi hän ojentaa molemmat kätensä. Halaamme eteiskäytävässä, ja peiliseinä monistaa halauksemme melkein päättymättömäksi sarjaksi.

Luulen sanovani: – Kuinka ihana vihdoinkin tavata! Mutta arkisesti toivotan hänet vain tervetulleeksi. Mutta merkillisen välittömästi ajatukseni kääntyvät kolmeen nuorukaiseen tulisessa pätsissä:

”Baabelin tulisessa pätsissä laulaneet kolme nuorukaista ovat keskeisessä asemassa jumalanpalvelusteksteissä. – – – Se kuuluu niihin, jotka yhdistävät Vanhan ja Uuden testamentin toisiinsa. – – – Tämä on Kristuksen käsittämättömän lihaksitulon symboli, ja kuvaa sitä, kuinka neitseys säilyi.”

Teoksensa Ortodoksisen kirkkolaulun teologia epilogissa Hilkka Seppälä kirjoittaa kolme minulle äärimmäisen tärkeää lausetta:

Jumala loi maailman, joka oli samalla sekä sangen hyvä että sangen kaunis.

Kirkko on maanpäällinen taivas.

Herran huoneeseen astuessaan uskovaiset voivat tuntea todella olevansa Jumalaa lähellä.

 

Ennen kuin perustettiin perhe

 

Kaarlella oli Ateenassa pari hyvää ystävääkin – nuori japanilainen ikonimaalari nimeltään Petros Sasaki, ja etiopialainen abba Kyrios, jo pappishenkilö – kolmivuotiaasta alkaen luostarissa elänyt. Tämä japanilainen ikonimaalari, joka hänkin opiskeli teologiaa, sattui olemaan peräti Kaarlen huonetoveri, eivätkä Sasakin myöhempään Suomeen muuttamiseen varmasti vähiten vaikuttaneet juuri nuoren Seppälän houkuttelut. Petros oli myöhemmin Seppälän perheessä kuin kotonaan – kutsui vanhempiakin isäksi ja äidiksi.

Mutta elettiin vielä Ateenan aikaa, ja oltiin yleensä kaduilla.

Kaarle Johannes asui luostarissa, jonne piti kotiutua iltaisin kello kahdeksan; Hilkka asui vuokrahuoneessaan kreikkalaisessa perheessä, ja joskaan varsinaista kotiintuloaikaa ei ollut, ei pikku huoneessa liioin vietetty yhteistä aikaa.

– Niin että periaatteessa me olimme yhden vuoden kaduilla, Hilkka heläyttää nauraen.

Minä mielessäni muistelen monia kuvauksia Ateenasta – Akropoliin kuutamosta, etelän nopeasti pimenevistä illoista. Olavi Paavolaisen kuvauksissa auringonlaskut ovat kermanvärisiä, ”rakennukset ovat kuin orvokinkarvaisille vuorille laskeutuneita kermanvärisiä pilviä” ja Akropolis ”on kuin suuri valkoinen pilvi tai valkoinen ruusumatto, joka keinuu ylhäällä eetterissä kuun alla.”

Mietin, mahtoivatko nuoret sitä kauneutta edes havaita vaeltaessaan kaupungin katuja. Somasti käsi kädessä, arvelen.

Mutta kesällä tultiin Suomeen, mentiin naimisiin ja perustettiin oma perhe.

Arkkipiispa Paavali vihki Kaarle Johanneksen diakoniksi ja palattiin vielä Ateenaan, kunnes isä Johannes sai opintonsa loppuun. Perheen vanhin tytärkin, Ekaterina, syntyi Ateenassa.

 

Kirkko on maanpäällinen taivas.
Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen. (Ps. 122:1) Herra, suuresta laupeudestasi minä saan tulla sinun temppeliisi ja kumartaa pyhäkköösi päin, osoittaa sinulle kunnioitusta.”(Ps. 5:8)
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Kirkkolaulun teologia

 

Hilkka opiskeli bysanttilaista kirkkolaulua ja musiikkia, vaikka alun alkaen sydän olikin ollut kovin kiinni venäläisessä kirkkolaulussa nimenomaan kirkon tähden: laulu vetoaa välittömästi, kun kirkkoon astuu sisälle.

– Mutta nyt kävi näin, kun en päässyt Venäjälle, hän toteaa. – Ja myöhemmin olinkin todella tyytyväinen, että lähdin Ateenaan. Jo aivan alkuvaiheessa huomasin, että ortodoksisella kirkkolaululla on myös teologia. Ensimmäiseksi luin ranskalaisen Leonid Ouspenskyn tunnetun kirjan ja olihan minulla sen lukemisessa oppikoulupohjaisella ranskan taidolla työ ja tuska – kahteen kertaan luin, että varmasti ymmärsin. Mutta se vaikutti minuun suuresti. Kukaan ei ollut oikeastaan kirjoittanut juuri mitään tästä aiheesta, kirkkolaulun teologiasta – eikä kai ole vieläkään kirjoittanut.

Niin – ellei Hilkka Seppälää itseään oteta mukaan. Hän on paneutunut upeasti aiheeseen, viimeksi ja laajimmin teoksessaan Ortodoksisen kirkkolaulun teologia, jonka Seija Lappalainen on toimittanut.

Kreikkalaiseen ortodoksisen kirkkomusiikin tutkintoon kuului kahdeksanosainen kirjasarja neumilauluista. Ne piti opiskella ja laulaa. Myös teoriaosa kokonaisuudessaan oli kreikkalaisessa tutkinnossa laulettava neumeista.

 

Puuroa päivittäin

 

Mutta sitten oli opiskelut opiskeltu ja jätettiin taakse niin Ateenan kadut kuin kuutamoinen Akropolis.  Palattiin Suomeen, ja isä Johannes sai ensimmäisen työpaikkansa Ortodoksisen Kirjallisuuden Julkaisuneuvoston (OKJ) sihteerinä. Toimenkuvaan kuului tekstien kääntäminen suomeksi, sillä suomenkielisistä kirkollisista, niin liturgisista kuin muistakin teksteistä oli totisesti pulaa Suomen ortodoksisessa kirkossa.

Siitä alkoi isä Johanneksen elämänmittainen kääntäjän ura.

Perhe asui ensimmäisen vuoden Helsingissä, mutta kun Hilkka sai Kirkkomuseon museonhoitajan viran, muutettiin Kuopioon. Isä Johannes poti alituiseen huonoa omaatuntoa.

– Koska hän käänsi vain kymmenen sivua tekstiä päivässä, Hilkka selittää.

– Meillä oli pienet lapset kotona, minä tein kahdeksan tuntia töitä Kirkkomuseossa joka päivä – Johannes hoiti lapset ja käänsi vain kymmenen sivua tekstiä päivässä. Hän lopetti joka päivä täsmälleen siihen, kun kymmenes sivu tuli valmiiksi. Siitä hänellä oli huono omatunto, Hilkka tarkentaa.

Sitten hän muistaa puurot ja alkaa nauraa, jatkaa naurunsa lomassa:

– Hän keitti joka päivä puuroa ja joka päivä hän keitti erilaista puuroa. Aivan kaikki jyvät ja jauhot menivät käyttöön. Että tämmöistä se oli.

– Mutta sitten hänet pantiin opettajaksi seminaariin. Hän opetti teologisia aineita ja oli siellä viisi vuotta, vuoteen 1977.

Herran huoneeseen astuessaan uskovaiset voivat tuntea todella olevansa Jumalaa lähellä.
”Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen. Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minua kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun saakka.” (Ps.23:5-6)
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Pätevöityäkseen isä Johanneksen olisi pitänyt auskultoida Joensuun yliopistossa. Kulkeakseen Joensuun ja Kuopion välin päivittäin hän hankki auton – osti Maria Iltolalta, joka nyt muistetaan igumenia Marinana, Minin – ja kävi autokoulunkin. Sitten hän meni Joensuuhun, oli siellä yhden päivän ja tuli pois. Hän oli riitaantunut opettajan kanssa eikä enää toista kertaa Joensuuhun lähtenyt, ei auskultointia jatkanut.

– Arkkipiispa Johannes oli silloin Helsingin metropoliittana, Hilkka muistaa, – ja hän sai jollakin tapaa järjestetyksi Johannekselle erivapauden tuon auskultoinnin suhteen…

Kun Hilkka itse myöhemmin työskenteli opettajana Joensuun yliopistossa, opiskelijat pyysivät häntä tuomaan isä Johanneksen takaisin.

– Siitä nyt sain sellaisen käsityksen, että Johannes osasi opettaa – en minä!

 

Herran pyhä Enkeli

 

Johannes Seppälän tuotanto on niin huikea, että minkään henkilöhaastattelun puitteissa on mahdoton puuttua yksittäisiin teoksiin. Käännösten joukosta haluan ottaa esiin silti Apokryfiset evankeliumit (1979, 1980,2008) sekä vuonna 1999 ilmestyneen Minean, Suurten juhlien Minean.

”Suurten teosten” joukosta ei kuitenkaan pidä unohtaa tai jättää vähemmälle huomiolle todellisia pieniä helmiä, jollainen minulle on henkilökohtaisesti ollut Rukouskanonit-käännös (1988). Tämän pikku kirjan olin hankkinut jollakin ensimmäisistä vierailuistani Valamon luostariin – ja täysin unohtanut kirjahyllyyn. Ohuena valkoselkäisenä niteenä se ei mitenkään osunut silmiin lukuisien kirjanselkämysten joukossa, enkä tullut sitä tuollaisen sattumankaan kautta ottaneeksi esiin.

Kunnes sitten oli oikea hetki ja tarvitsin juuri tämän kirjan rukousten kaltaista apua ja lohdutusta omassa elämässäni. Tärkeimmiksi rukouksiksi siitä minulle ovat muodostuneet Pieni rukouskanoni kaikkein pyhimmälle Jumalansynnyttäjälle sekä Rukouskanoni Enkelille, Ihmiselämän suojelijalle. Lainaan tähän Enkelille osoitetusta runosta kaksi säettä, jotka koskettavat minua syvästi, mutta tuovat myös ihmeellisen lohdun sielulleni:

”Aine on äitini, savi isäni ja maan tomu esi-isäni, ja heidän sukulaisuutensa saa minut alati katselemaan maahan. Oi puolustajani, suo minun joskus katsoa pelvotta ylös, kohti taivaan ihanuutta!

”Herran pyhä Enkeli, rukoile Jumalaa meidän puolestamme.

”Oi ohjaajani, kauneudessa ihmeellinen, suloinen ja ihana, auringon kaltainen mieli, ole kirkkaana luonani rauhaisine katseinesi ja hymyillen, kun lähden maasta!”

 

Laiskat muuttajat

 

Mutta oli vuosi 1977, ja perheellä oli jälleen edessä muutto, tällä kertaa naapurimaahan Ruotsiin, sen neljänneksi suurimpaan kaupunkiin ja vanhimpaan yliopistokaupunkiin Uppsalaan. Muutosta piti tulla ihan väliaikainen, ja se tapahtui Helsingin hiippakunnan piispan, metropoliitta Johanneksen välityksellä, Ruotsin ja koko Skandinavian metropoliitan Pavloksen kutsusta.

Jossakin kansainvälisessä kokouksessa – liekö kokous pidetty Sveitsissä, Hilkka ei niin tarkkaan näitä kokousaikatauluja ole mieleensä painanut, kun ne eivät varsinaisesti hänelle kuuluneet – eteen oli jälleen kerran tullut tilanne, jossa isä Johannes oli joutunut koko ryhmän sihteeriksi. Metropoliitta Pavlos oli pannut merkille hänen älykkyytensä ja  ripeän toimintansa sekä monipuolisen taitavuutensa, ja oli kutsunut Johannesta papin virkaan Ruotsiin.

Varmaan metropoliitalla kuitenkin oli ollut välittömästi näky siitä, miten isä Johannes samalla toimisi hänen sihteerinään.

Perhe kävi Tukholmassa tutkimassa tilannetta – viivyttiin viikon verta, suurella viikolla. Ajateltiin, että voitaisiin hyvinkin muuttaa, mutta korkeintaan vain pariksi vuodeksi.

– Mutta kun me olemme niin laiskoja muuttamaan, Hilkka huokaa. – Ja meillä oli kissakin mukana…

Niin isä Johanneksesta tuli metropoliitta Pavlosille aivan erityinen luottohenkilö. Minulle on kerrottu, että lapsia tuotiin jopa Kreikasta saakka Ruotsiin kastettavaksi – isä Johanneksen kastettavaksi.

– Mutta kun metropoliitta Pavlos pantiin vuonna 2014 eläkkeelle, Johannes myös jätti virkansa. Sanoi, että Pavlos hänet on Ruotsiin kutsunut – ja se on nyt sitten siinä.

Eläkeaikanaan metropoliitta Pavlos on kirjoittanut useita Ruotsin kreikkalais-ortodoksisen kirkon historiaa käsitteleviä teoksia.

– Kovasti hän kehuu Johannesta siellä, Hilkka sanoo, – kirjoittaa Johanneksen osaavan kaikki kreikan kielen eri tasot, tarkkaan liturgista kreikkaa myöten.

Aivan suunniteltua ja suunnitelmallista ei Seppälän perheen elämä ollut tähänkään saakka ollut – eikä se nytkään yhtäkkiä sellaiseksi muuttunut. Joten tälläkin hetkellä, isä Johanneksen siirryttyä tuonilmaisiin elokuussa 2017, Hilkka asuu Knivstassa – viitisenkymmentä kilometriä Tukholmasta pohjoiseen ja parikymmentä kilometriä Uppsalasta etelään. Kissoja on kaksi, Nikotina ja Alvedonna.


”Varjele jäljellä oleva elinaikamme vahingoilta avullasi, oi Neitsyt, ja suo meidän saavuttaa hyvä loppu, kun veisaamme ylistystäsi ja huudamme: Iloitse, ylen autuas Jumalansynnyttäjä, puhdas Tiennäyttäjä!” (Tropari kanonista Jumalansynnyttäjälle Tiennäyttäjälle, suom. Isä Johannes Seppälä)
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Perhettä aina yhdistänyt hervoton huumorintaju tulee esiin kissannimien valinnoissakin: Nikotina oli luonnollisesti ahkeran tupakoitsijan, isä Johanneksen, kissa – kun taas Alvedonna erään särkylääkkeen nimen kautta viittaa Hilkkaan.

– Vaikka en minä niin runsaasti särkylääkkeitä käytä, Hilkka huomauttaa.

 

Palkatta kääntäjä…

 

Niin isä Johanneksesta tuli kreikkalais-ortoksisten, tukholmalaisen Pyhän Georgios Voittajan kirkon ja uppsalalaisen Apostoli Paavalin kirkon, pappi liki neljäksikymmeneksi vuodeksi. Saman ajan hän toimi metropoliitta Pavloksen sihteerinä.

Eikä pitäisi unohtaa sitäkään tosiasiaa, että koko tuon ajan hän myös teki jumalanpalvelustekstien suomennostyötä, joka on mittaamattoman arvokas ja laaja, vaikkakaan ei taloudellista hyötyä perheelle tuottanut. Tosin se nimenomaan on asia, joka kovin helposti on unohdettu.

Hilkka naurahtaa huvittuneena hämmästelylleni ja keksii sitten yhtäkkiä:

– Kirkossa on niin monia palkatta parantajia, mutta ei ole yhtään palkatta kääntäjää! Raha ei merkinnyt hänelle kerta kaikkiaan mitään!

Niinpä minä en enää malta pitää suutani vaan huudahdan:

– Mutta millä te sitten elitte?!

– No, me elimme hirveän heikosti, Hilkka vastaa suoraan. – Kun toinen lapsi meni kouluun, hän näki ensimmäisen kerran elämässään puhdasta paperia… Vanhin oli ennättänyt aloittaa koulunsa Suomessa, mutta tämä seuraava, Anna, meni kouluun Ruotsissa. Ruotsissa ei ollut silloin alimmilla luokilla käytössä oppikirjoja vaan…

Anna tuli ensimmäisenä koulupäivänä kotiin silmät riemusta loistaen:

– Katso, äiti, puhdasta paperia!

Jo kertaalleen käytetyt paperiarkitkin isä Johannes oli käyttänyt omiin käännöstöihinsä. Tuohon aikaanhan käytettiin vielä kirjoituskonetta… Kerran lähetti Helsingin seurakunta jonkun kirjeen, että lähettäkää tänne käännöksiänne, vastaamme paperikuluista – postikuluista ei ollut mainintaa…

 

Sopiva aika aloittaa

 

Ruotsiin jäätiin – ja Hilkalle se merkitsi Joensuun professuurivuosina lähes osa-aikaista asumista Vikingillä. Alkuviikosta Joensuuhun, siellä tarvittavat päivät ja sunnuntaiksi kotiin. Knivstan verran oli asuinpaikkaa sitten Uppsalan muutettu – sieltä oli lyhyempi matka satamaan kuin Uppsalasta. Ja että lentäminen? No, se ei tietysti tullut kuuloonkaan.

Mutta laivan hytissä oli hyvä työskennellä mennen tullen, ja niin sekin aika oli loppujen lopuksi hyödyllistä ja käytetty perheen yhdessäolon hyväksi.

– Teidän avioliittonne, minä sanon, – se oli onnellinen?

– Kyllä, vastaa Hilkka varmasti.

– Ja rakkautta täysi? minä jatkan.

Vastauksen näkee silmistä.

Yhä on ikävä isä Johannesta, tietysti on. Ei se ikävä mihinkään katoa. Hilkka sanoo, että tupakansavuakin on ikävä, juuri tällaista siniharmaata tupakansavua, joka leijuu nyt auringonsäteiden siilossa melkein suloisesti. Muistaa sitten jotakin:

 

– Kävin tässä jokin aika sitten lääkärintarkastuksessa. Lääkäri kysyi: Tupakoitteko te? – Oi, en! minä vastasin. Olisiko nyt sopiva aika aloittaa?

 

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: