Istun parvekkeellani ja mietin

31/03/2020

Artikkeli

Hellevi lähetti minulle sähköpostia 19.1.2020:

” Niin, mulla on siis itse asiassa tekeillä sellainen jonkinlainen esseekokoelma – mutta epäilen, etten sitä koskaan ennätä valmiiksi, ja siksi ajattelin, että olisko hassua, jos aloittaisi tuollaisen Istun parvekkeellani ja mietin? (Se on tämän aikomukseni työnimi…) Kirjoitan siinä paljosta muustakin (I futuuri – suunnittelen siis).

Luettuani kannustin, että ”Anna palaa …”. Vaan jatkoa ei Hellevi enää jaksanut kirjoittaa. Viime viikolla soitin Helleville ja hän halusi kuviin laatia kuvatekstit. Lupasin tällä viikolla laittaa printit postiin Terhokotiin, että hän voisi käsin kirjoittaa kuvatekstit. Vaan en ehtinyt mitään lähettää…

Koska Hellevin teksti lohduttaa meitä jälkeen jääneitä, rohkenen julkaista sen nyt postuumista – vailla kuvatekstejä.

Aristarkos Sirviö 

Mitä se on, että uskoo?

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

 

Minulle se merkitsee Jumalan läsnäoloa, Pyhän kosketusta. Konkreettisimmin Jumala on läsnä Pyhässä Ehtoollisessa – siksi osallistuminen Herran Pyhiin Salaisuuksiin on minulle liturgian tärkein tapahtuma ja siksi liturgia on minulle kaikista palveluksista tärkein.

Mutta pyhän kosketuksen voi tuntea muutenkin.

Ajattelen puita, ja ajattelen Psalmin sanoja: ”Ravituiksi tulevat myös Herran puut, Libanonin setrit, jotka hän istutti.” (Ps. 104:16)

 

Siihen aikaan, kun Suomessa oli Vaasan lääni, me istutimme Villa Niittyyn ekopuiston. Me olimme läänin taidetoimikunta – innokas, innovatiivinen ja edistyksellinen. Vaasan läänin alueelle istutimme kaksi tai kolme muutakin ekopuistoa. Paikallinen lehdistö seurasi huvittuneena puuhasteluamme.

Villa Niityn ekopuistossa kasvaa yhä lehmuksia, lehtikuusia, vaahteroita, tuomia, saksanpihlajaa, ruotsinpihlajaa ja tavallista suomalaista pihlajaa. Siellä kasvaa erilaisia pensaita, Terijoen pajua, itkupajua, seljaa ja tietysti koivuja, mäntyjä ja kuusia. Siellä kasvaa myös kolme terhosta saakka kasvatettua tammea, joiden syntyhistorian olen kuvannut ainakin kolmessa kirjassani – niin rakkaita ne minulle ovat.

Villa Niityn ekopuistoa on paikallisten toimesta yritetty eri tavoin tuhota useampaan kertaan, mutta puut ovat jo riittävän suuria ja pitävät puolensa. Moottorisahamurhaaja ei ole uskaltautunut tontin rajojen sisäpuolelle.

Kun Villa Niityn ekopuisto alkoi muistuttaa oikeaa puistoa, vanhempi pojanpoikani, viisivuotias, huokasi onnellisena: Kiitos, mummu, kun teit mulle metsän!

Mutta ei se niin mennyt.

Kyllä minä kaivoin saviseen maahan kuoppia ja kannoin vettä, mutta Jumala antoi sateen, auringon ja kasvun.

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Olen aina rakastanut puita.

Männyt ja koivut olivat vanhoja, ne olivat kasvaneet tontilla jo ikuisuus ennen Villa Niityn päärakennuksen kohoamista. Länteen laskeva aurinko punasi niiden rungot hohtaviksi iltaisin – muistan, miten kiersin käteni puun ympärille ja painoin poskeni sen karheaa kaarnaa vasten. Kun uudet pikkupuut oli istutettu, minun oli joka päivä käytävä tervehtimässä niitä – kasteltava tietenkin, ettei kesäpäivän kuuma auringonpaahde nujertanut niitä, mutta sen lisäksi halusin oikeasti tervehtiä niitä, puhua niille, ja joskus uskoin, että näin niiden suorastaan kasvavan silmissäni.

Äidilläni oli tapana sanoa minun kumartelevan puille – palvovan niitä. En kokenut niin.

Puut vain olivat minulle rakkaita – todella tärkeitä.

 

Kun sitten paljon myöhemmin luin Munkki Serafimin teoksen Tie ylösnousemukseen, sydämeni oli pakahtua riemusta. Munkki Serafim kirjoittaa:

”Ristissä konkretisoituu myös ihmisen ja luomakunnan yhdistyminen Kristuksessa. Ei ole sattumaa eikä merkityksetöntä, että kaikki tapahtui puun välityksellä. Jumalan suuri pelastusteko toteutui Jerusalemia ympäröivistä metsiköistä kaadetun puun kautta, ja siksi puu ei ole enää koskaan entisensä. Kirkkoveisun sanoin puun olemus pyhittyy. Puulle kuuluukin kristityn silmissä tietynlainen erityisasema luomakunnassa. Kun Jumalaa rakastava ja häntä lakkaamatta muistava näkee puun, hän näkee siinä Jumalan Pojan pelastavaisen kärsimyksen välikappaleen edustajan. Puu on kantanut kaikkeuden Kantajaa. Kristityillä on siis hyvää rakastaa puita.”

Puut, läheiseni – ei kukaan Serafimin tavoin ollut tätä huikeaa yhteyttä, tätä luonnon pyhittymistä minulle kertonut. Mutta saattaako ihmisessä myös olla jokin tieto, sanoiksi pukematon, mahdoton selittää, jokin, joka sallii kokea pyhän kosketuksen?

En siihen pyrikään vastaamaan.

Vaan samalla tavoin, kuin Kristus, Jordaniin astuessaan, pyhitti veden, hän pyhitti puut – ja se pyhyyden läheisyys, kosketus, antaa ihmiselle voimaa sellaisenakin päivänä, ja varsinkin juuri sellaisena päivänä, jolloin ilo on kuolemassa, ilon pisarat sammumassa.

Sillä niin sen tunnen: kun ilo minusta alkaa kadota, paholainen saartaa minua ahdistuksen tukahduttavalla mustalla pilvellä.

Mutta ”Sinä kasvatat viinin ihmisen iloksi, öljyn hänen kasvojansa kaunistamaan ja leivän hänen ruumiinsa voimaksi.” (Ps. 104:15)

Myös tämä pyhyyden läsnäolo on osa minun uskoani, osa Herramme läsnäoloa, osa avuttoman lohduttamista ja heikon kantamista.

 

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: