Naamakirjasta ja kiitollisuudesta

07/05/2020

Kolumni

Minna ja makkarakoira.
(Kuva/photo: Janne Järvinen)

Moni minut tunteva varmasti muistaa vastahakoisuuteni sosiaalista mediaa, etenkin Facebookia kohtaan.  Nyt on siihenkin asiaan tullut muutos.  Viime viikon sunnuntaina rikoin aikanaan tekemäni päätöksen olla koskaan liittymättä kyseiseen palveluun.  Mitä tämä kertoo minusta?  Luonteen heikkoutta, sortumista painostuksen alla vai jotain muuta?  Vai oliko se kuitenkin vain ajatusmaailman muuttumista ja avartumista uudelle asialle, joka kohdallani vaati piiitkän kypsyttelyajan.

 

Tätä kirjoittaessani Espanjassa koronapandemiasta johtuva kotikaranteeni on kestänyt tasan seitsemän viikkoa.  Kotoa on saanut poistua ainoastaan välttämättömä asioita hoitamaan.  Viime viikonloppuna rajoituksia kevennettiin lasten kohdalla niin, että heille ja heidän vanhemmilleen tai huoltajilleen sallittiin ulkona liikkuminen tietyin säädöksin.  Elämän äänet ovat siis tältä osin palanneet meidänkin kotikadullemme, josta säännöllisin väliajoin kuuluu iloista keskustelua ja askelten kopinaa.  Päivittäisillä koirakävelyillä olen ilahtuneena katsellut ohi kulkevia lapsia, jotka kohdallamme huudahtavat vanhemmilleen  ”Perro salchicha!” eli makkarakoira – viitaten tietenkin koiramme pitkään ja matalaan ulkomuotoon.

 

Huomisesta alkaen pääsevät kaikki muutkin vihdoin ja viimein hiukan vapaammin liikkumaan.  Tietyin kellonajoin ja matkallisin rajoituksin, mutta ulkoilemaan yhtä kaikki.  Voi kuvitella sen odottavan ilon ja malttamattomuuden, mitä aktiiviset liikunnanharrastajat tällä hetkellä kokevat.  Itse tunnen olevani koiranomistajana ja pientalossa asujana etuoikeutetussa asemassa.  Olen päivittäin päässyt kävelylle koiran kanssa ja saanut viettää aikaa ulkoilmassa omalla pihalla.  Kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole ollut.

 

Näinä erikoisina viikkoina olen monta kertaa miettinyt, miten itsestäänselvänä sitä onkaan aina pitänyt vapautta liikkua paikasta toiseen, kävellä, juosta, tavata ystäviä yhteisen pöydän ympärillä – ylipäätään tehdä sitä mitä itse haluaa.  Nyt kun omia tekemisiään ja menemisiään on itsestään riippumattomista syistä joutunut rajoittamaan, onkin pysähtynyt havahtumaan, että mikään tässä elämässä ei ole itsestään selvää.  Kuinka paljon on niitä, jotka syystä tai toisesta eivät koskaan pääse kävelemään omilla jaloillaan tai näkemään luonnon kauneutta omilla silmillään.  Mieleeni nousee kiitollisuus Herraa, meidän Jumalaamme kohtaan, joka on antanut minulle niin paljon hyvää – oman perheen, kodin, ystäviä ja terveyttä.  Kunpa muistaisin Häntä tästä kaikesta hyvästä kiittää.  Kuten psalmissa 103 sanotaan:

”Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään.  Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.”

 

Kiitän kaikista ystävistä – niin vanhoista kuin uusista – joihin olen saanut yhteyden pitkään kammoksuneeni ”naamakirjan” välityksellä.  Kuin myös niistä, jotka eivät edelleenkään siellä syystä tai toisesta ole – eivätkä ehkä koskaan tule liittymään.

 

Minna Bovellan-Järvinen 

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: