Kuunnelmia naiskirjailijoiltamme

13/09/2020

Taide ja kulttuuri

Marita Nordberg (Kuva/photo: YLE)

Suomen Yleisradion Areenassa (yle.fi) on toistaiseksi kuunneltavissa kotimaisten naiskirjailijaklassikkojen kirjoittamia kuunnelmia tai heidän teoksistaan tehtyjä kuunnelmasovituksia. Kiintoisiksi esitykset tekee sekin, että Radioteatterin henkilökunnan lisäksi on käytetty myös vierailevia ohjaajia ja näyttelijöitä esimerkiksi Suomen Kansallisteatterista ja KOM-teatterista taikka free lancereita.

Eila Pennasen sanataiteelle on tunnusomaista tarkkanäköinen psykologinen silmä ihmissuhteita analysoivassa kuvauksessa. Tämä käy esiin myös Marja Rankkalan ohjaamassa kuunnelmassa Kultaiset leijonankäpälät (1971*). Ylisuojeleva ja dominoiva äiti, leskirouva Adèle (Marita Nordberg) on kasvattanut Irene-tyttärensä (Seela Sella) tynnyrissä. Irenellä ei ole minkäänlaista käsitystä ihmisen biologiasta eikä fysiologiasta.


Juoruilevan pikkukaupungin kerma: papin, pormestarin ja poliisin perheet pitävät yllä maallista ja kirkollista valtaa yhteisössä. Kyräilevä kateus iskee lesken lemmenkaipuuseen. Leskiäiti on mustasukkainen tyttärelleen, aika lailla syyttä, sillä tytär ei ole perillä käytännöllisen erotiikan seikoista. Sillä varjolla aviomies Johan (Rauno Ketonen) saa tavata palvovan kiinnostuksensa kohdetta, joka on leskirouva Adèle.


Pienin vihjein kerrotaan, ettei nuori maisteri Johan ole eroottisesti juuri kiinnostunut  naissukupuolesta, ainakaan ikäisistään. Hän on yksinäinen esteetti, joka löytää sukulaissielunsa Adèlesta. Tällaisia hahmoja on Pennasen tuotannossa muitakin.  Myös Irene ja Adèle kieltäytyvät naiselle perinteisesti tarjotusta roolista: Irene kirjaimellisesti korsetista, ja Adèle hoitaa tilansa liikeasioita kuin mies.

Seela Sella (Kuva/Photo: YLE)

Irene aiheuttaa juhlissa tarjoillessaan Johanille tahran läikäyttämällä vahingossa kermaa tämän housuille. Tahra on vertaus: Irene tahraa Johanin perinteisen, heteromaskuliinisuutta yllä pitävän miesroolin.  Kiistellyn, kliseisen ja tämän päivän näkökulmasta vanhentuneen ja paikkansapitämättömän ajatuksen mukaan homomies on äitinsä kasvatuksen vanki, joka kykenee rakastamaan naisessa vain äitiyttä. Mutta sovinnaiset käsitykset estävät ihmistä ylittämästä tabuja muutoinkin. ”Rakkaus ei ole tässä kaupungissa mahdollinen”, tiivistää Adèle.

Eeva-Liisa Mannerin Varjoon jäänyt unien lähde (1969) yhdistää aika- ja aihetasoja. Siinä kohtaavat kulttuurit: talvisodan Viipuri, Mannerin lapsuuden ja nuoruuden kaupunki; Espanja, jossa Manner 1960-luvulla asui; sekä kuunnelman syntyä edeltäneen ajan Praha, jonne neuvostotankit olivat vyöryneet vuotta aiemmin.

Pekka Lounelan ohjaamassa draamassa Leenan (Eeva-Kaarina Volanen) pitkä monologi pohtii onnen edellytyksiä ihmisen elämässä. Lyyrinen lapsuusmuisto Monrepos’n puistossa jatkuu kyselynä, mikä on unen, toden ja enteen suhde. Leena painottaa, että muistoista jää atmosfääri ja että kertomus siitä on menetyksen korvausta. Vastakohdaksi asettuu muiden illallisvieraiden arkinen ja miesten karkeakin huulenheitto. Mystiikkaa sivuava filosofinen pohdiskelu kun ei kaikkia miellytä. Tukea ja ymmärrystä ajatuksilleen intelligentti Leena saa rempseältä Arjalta (Kyllikki Forssell).

Pekka Lounela (Kuva/photo: YLE)

Palvelevaan puhelimeen turvautuu ahdistuksessaan epätoivoinen Laura, nuori nainen, Tuula Apajalahden kuunnelmassa Puhelinpappi ja tyttö, ohj. Jyrki Lehtinen (1975). Sekä palvelevan puhelimen papin että varsinkin hänen asiakkaansa elämä on solmussa; tilanne muistuttaa kehityskulultaankin Dino Risin elokuvaa La moglie del prete (1970, Papin vaimo). Lauralla (Riitta-Liisa Helminen) on laskelmoitu huvittelusuhde vailla henkistä sisältöä naimisissa olevan miehen kanssa. Aviossa elävä pappikin (Vesa Repo) kaipaa kuuntelijaa ja kumppania. Kun Laura ja pappi vihdoin uskaltavat tavata kasvotusten, elämä alkaa kuljettaa heitä eroon toisistaan.

Maria Jotunin teksteistä on useita radiodraamoja. Antti Einari Halosen dramatisoima ja ohjaama Palvelustytön romaani (1981) tiivistää Jotunin avioliittokäsityksen aikana, jolloin perheessä asui toinen nainen, nuori palvelustyttö. Siitä alkoi usein lempi isännän ja piian välillä ja mustasukkaisuus piian ja emännän välillä.

Miehen syyksi yksistään ei Jotuni tilannetta vieritä. Yhtä lailla nainen on vastuussa, nuorempi ja vanhempi. Vanhemmalla on talon rouvana tietenkin valtaa, mutta osaa palvelustyttö Eevakin (Seela Sella) vaatia isännältä palkkioita lemmenleikeistä, olivatpa ne viattomia tai vähemmän viattomia. Avioliitto alkaa olla ennen pitkää vaarassa. Finaalissa kipinöi, leiskuu ja räjähteleekin, kun herra professori (Martti Kuningas) ja rouva professorska (Ritva Ahonen) selvittelevät välejään.

Minikuunnelmiksi voisi luonnehtia kahta novellidramatisointia. ”Ikkunanpesijöitä” (Yleisradiolle sov. ja ohj. Ritva Ahonen, 1975) esittää sekin jotuniaanisen tilanteen: vanhempi ja kokeneempi nainen rinnallaan nuorempi: Mattssonska (Eila Pehkonen) ja sisarentytär Elna (Tea Ista). Naisen taloudellinen riippuvaisuus miehestä nousee keskiöön rakkauden tai sen puutteen rinnalla.

Monologinovellissa ”Unta” (ohj. Outi Nyytäjä, 1985) Berta (Erja Manto) purkaa katkeraa mieltään pyörätuolissa olevan miehensä edessä. Samalla paljastuu ihmisen järkyttävä yksinäisyys sekä haaveiden ja todellisuuden ristiriita alkoholista lohtua hakevan Bertan elämässä.

Esko Karppanen

*) Vuosiluku kuunnelman nimen jäljessä viittaa ensiesitykseen Yleisradiossa.

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: