Ortodoksia ja antifasismi

05/10/2020

Artikkeli

Esittelen viisi rohkeasta fasismin vastaisesta eli antifasistisesta toiminnastaan tunnettua ortodoksikristittyä. He ovat marttyyripiispa Gorazd Prahalainen, Alexander Müncheniläinen, Maria Pariisilainen, Plovdivin metropoliitta Kiril sekä Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa Damaskinos.

Tämä  ei ole perinteinen hagiografinen esittely, vaan  oleellisimpana tarkoituksena on pohtia edellä mainittujen ortodoksikristittyjen esimerkkien sekä heidän kristillisten opetustensa kautta sitä, miten tässä päivässä elävän kristityn tulisi suhtautua sellaisiin ilmiöihin kuin ihmisviha ja rasismi, mutta myös laajemmin kristinuskon käyttöä populistisen politiikan välineenä.

Puhuttaessa kokonaisten ortodoksisten kansalliskirkkojen suhteesta fasismiin ja holokaustiin täytyy ymmärtää, ettei historia ole missään tapauksessa ongelmatonta. Serbian kirkko jakautui paikallistasolla tuessaan serbinationalistisille četnikeille ja toisaalta Titon partisaaneille. Romanian kirkko pyrki pitämään huolta niin sanotun ”vanhan kuningaskunnan” alueen juutalaisista, mutta tuki aktiivisesti Romanian pääministerin ja diktaattorin Ioan Antonescun  hallintoa, joka järjesti täysin omatoimisesti historian toiseksi suurimman holokaustin. Romanian valtion nykyisen Moldovan ja Ukrainan alueella toimeenpanemassa kansanmurhassa kuoli tiettävästi 410 000 ihmistä – pääasiassa juutalaisia ja romaneja.[1] Neuvostoliiton alueella toimivat ortodoksiset kirkot olivat läpeensä KGB:n soluttamia ja Stalinin hallinnolle alisteisia. Mainittavia rohkaisevia esimerkkejä ovat kuitenkin Tšekkoslovakian, Kreikan ja Bulgarian ortodoksiset kirkot, jotka antavat lopulta väkevimmän ja konkreettisimman esimerkin siitä, mitä annettavaa kristillisellä ajattelulla on tilanteessa, joka on väkivaltaisen ihmisvihan ja rasismin kyllästämä.

Marttyyripiispa Gorazd Prahalainen

Matej Pavlik (1879 – 1942) eli Gorazd Prahalainen oli Tšekkoslovakian kansallisen ortodoksisen kirkon ensimmäinen piispa. Hän toimi virassaan vuosina 1921 – 1942. Piispa Gorazdoli samalla myös ensimmäinen Tšekin ortodoksinen esipaimen yli tuhanteen vuoteen eli pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen 800-luvulla Böömiin tekemän lähetysmatkan jälkeen.

Tšekkoslovakian tultua natsi-Saksan miehittämäksi vuonna 1939 piispa Gorazd pysyi uskollisena Edvard Benešin pakolaishallitukselle. Miehitetyn Tšekkoslovakian natsihallintoa johti Reinhard Heydrich, Holokaustin merkittävin koordinaattori, Gestapon johtaja ja jopa seuraavaksi valtakunnankansleriksi kaavailtu psykopaatti. Toimiessaan Böömin ja Määrin valtakunnan protektorina Reinhard Heydrich sai lempinimen Prahan teurastaja. Lempinimi on täysin ansaittu. Heydrich  teloitutti Tšekissä jo ensimmäisen miehityskuukauden aikana satoja siviilejä. Heydrichin kansallissosialistinen valtakausi jäi  lyhyeksi. Tšekkoslovakian pakolaishallituksen käskystä brittien avustuksella toteutetussa operaatio Anthropoidissa tšekkiläisten vapautustaistelijoiden Jan Kubišin, Jozef Gabčikin ja Josef Valčikin onnistui haavoittaa vakavasti Reinhard Heydrichia toukokuun 27. päivänä 1942. Heydrich kuoli saamiinsa vammoihin 4. kesäkuuta. Hän jäi samalla historiaan korkea-arvoisimpana natsijohtajana, jonka vastarintaliike sai hengiltä.

Onnistuneen iskunsa jälkeen operaatio Anthropoidin vastarintataistelijat joutuivat piiloutumaan Prahan vanhassa kaupungissa sijaitsevan pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen kirkon kryptaan. Piispa Gorazd sekä Prahan kirkkoherra ja kirkon molemmat papit olivat tietoisia vapaustaistelijoiden piilopaikasta. He salakuljettivat vapaustaistelijoille ruokaa ja toivat uutisia saksalaisten miehittäjien brutaaleista kostontoimenpiteistä. Piispa Gorazd yritti järjestää taistelijoille turvallisen kuljetuksen Prahan ulkopuolelle, mutta valitettavasti heidän piilopaikkansa paljastui natsimielisen kollaboraattorin vihjeestä 19. kesäkuuta. Välittömästi tämän jälkeen piispa Gorazd ilmoitti Heydrichin seuraajalle kenraali Kurt Daluegelle sekä Böömin ja Määrin protektoraatin nukkehallitukselle olevansa yksin vastuussa Heydrichin salamurhahankkeen toteuttamisesta. Hän uhrasi oman elämänsä yrittäessään turvata kirkollensa ja sen jäsenille edellytykset toimia myös julman natsihallinnon alaisuudessa. Piispa Gorazd vangittiin 25. kesäkuuta ja häntä sekä lukuisia muita Tšekkoslovakian kirkon pappeja ja muita toimijoita kidutettiin yli kaksi kuukautta. Heidät ammuttiin syyskuun 4. päivänä 1942. Natsien kostotoimenpiteiden seurauksena menehtyi lopulta yli tuhat tšekkoslovakialaista siviiliä. Operaatio Anthropoidin myötä Churchillin johtama Britannia sanoutui irti vuoden 1938 Münchenin sopimuksesta,  ja Tšekkoslovakia lunasti paikkansa tasa-arvoisena jäsenenä liittoutuneiden maiden joukossa.

Ortodoksisen kirkon toiminta natsien miehittämässä Tšekkoslovakiassa kiellettiin kokonaan. Piispa Gorazd seisoi pappiensa ja kirkkonsa rinnalla katkeraan loppuun saakka. Hän laittoi kirkkonsa edun oman elämänsä edelle. Omalla esimerkillään Gorazd osoitti, ettei ortodoksisen esipaimenen roolissa ole kyse vallankäytöstä vaan muiden palvelemisesta – myös oman maansa ja kansansa palvelemisesta. Toukokuun 4. päivänä 1961 Serbian ortodoksinen kirkko tunnusti piispa Gorazdin uusmarttyyriksi. Hänet kanonisoitiin 24. elokuuta 1987. Ortodoksinen kirkko viettää marttyyripiispa Gorazdin muistopäivää hänen teloituksensa vuosipäivänä eli 4. syyskuuta.

Alexander Müncheniläinen

Alexander Schmorell (1917 – 1943) eli pyhä Alexander Müncheniläinen oli saksalaisvenäläinen lääketieteen opiskelija Münchenin yliopistossa. Kesällä 1942 Alexander hankki ystävänsä Hans Schollin kanssa välineet, joilla painattaa lentolehtisiä. Yhdessä neljän muun ystävänsä kanssa Alexander ja Hans ehtivät levittää vuosina 1942 ja 1943 tuhansia kappaleita yhteensä kuutta eri lentolehtistä ensin Münchenissä ja myöhemmin ympäri silloisen suur-Saksan aluetta. Lentolehtiset julkaistiin Valkoinen Ruusu -ryhmän nimissä. Julkaisujärjestyksen mukaan toisessa lehtisessä Valkoisen Ruusun aktiivit varoittavat muita saksalaisia Puolassa alkavasta juutalaisten joukkotuhonnasta. Se on laadultaan ainutlaatuinen historiallinen asiakirja, sillä se on tiedettävästi ainoa sota-aikana Saksassa julkaistu teksti, jossa kehotetaan vastustamaan holokaustia. Toisaalta se myös osoittaa, että saksalaiset tiesivät oletettua laajemmin meneillään olevasta kansanmurhasta.

Kaikissa Valkoisen Ruusun julkaisuissa on lopulta sama viesti: vastustakaa sotaa, kieltäytykää palvelemasta Hitleriä, syrjäyttäkää fasistinen hirmuhallinto. Liikkeen sanoma ja toimintatapa oli pohjimmiltaan pasifistinen. Erinomaisena esimerkkinä toimii Valkoisen Ruusun neljäs lentolehtinen, joka on pitkälti Alexader Schmorellin käsialaa. Hänen kristillisen ajattelunsa ja ortodoksisen uskonsa jälki näkyy siinä poikkeuksellisen selkeästi:

Kaikkialla ja kaikkina aikoina, kuitenkin, suurimman hädän hetkellä ihmisiä on noussut kapinaan: profeettoja, pyhimyksiä, jotka ovat säilyttäneet vapautensa, joille on ollut olemassa vain yksi ainoa Jumala ja jotka ovat Hänen avullaan kääntäneet kansan taas oikealle polulle. Olkoonkin että ihminen on vapaa, hän on silti ilman oikeaa Jumalaa pahan edessä turvaton: hän on kuin vene ilman airoja, myrskyn armoilla, kuin sylilapsi vailla äitiään, kuin pilvi, joka vain haihtuu pois.

Kysyn Sinulta, Sinulta joka olet kristitty, onko tässä kamppailussa kalleimman aarteesi [vapaan tahdon] puolesta kenties kyse viivyttelystä, juonittelusta, päätöksen lykkäämisestä siinä toivossa, että joku toinen kohottaa aseen Sinua puolustaakseen? Eikö Jumala itse olekin antanut Sinulle voiman ja rohkeuden taistella? Meidän on t a i s t e l t a v a pahaa vastaan siellä, missä se on voimallisimmillaan, ja voimallisimmillaanhan se on juuri Hitlerin vallan alla.

Taas minä katselin kaikkea sortoa, jota harjoitetaan auringon alla, ja katso, siinä on sorrettujen kyyneleet, eikä ole heillä lohduttajaa; väkivaltaa tekee heidän sortajainsa käsi, eikä ole heillä lohduttajaa. Ja minä ylistin vainajia, jotka ovat jo kuolleet, onnellisemmiksi kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa…” (Saarnaajan kirja, Vanha testamentti)

[…] Vain uskonto voi herättää Euroopan uudestaan, turvata kansainoikeuden ja asettaa kristikunnan rauhaa rakentavaan virkaansa uudessa ihanuudessa, maailmalle näkyväksi.[2]

Gestapo pidätti Alexander Schmorellin ja muut Valkoisen Ruusun jäsenet helmikuussa 1943. Alexander tuomittiin kuolemaan 19. huhtikuuta 1943 ja hänet teloitettiin giljotiinilla saman vuoden heinäkuussa. Ollessaan vankilassa Alexander kirjoitti perheelleen yhteensä viisi kirjettä. Niistä jokaisessa hän yrittää parhaansa mukaan lohduttaa kaikkia perheensä jäseniä vakuuttamalla heidät Jumalan johdatuksesta ja ikuisesta elämästä Jeesuksessa Kristuksessa. Hänen viimeinen kirjeensä päättyi sanoihin ”Älkää koskaan unohtako Jumalaa!”[3] Venäjän ortodoksinen ulkomaankirkko kanonisoi Alexander Schmorellin 5. helmikuuta 2012. Ortodoksinen kirkko viettää pyhän Alexander Müncheniläisen muistopäivää hänen teloituksensa vuosipäivänä eli 13. heinäkuuta.

Maria Pariisilainen

Jelizaveta Skobtsova, o. s.  Pilenko (1891 – 1945) eli pyhä Maria Pariisilainen oli ranskanvenäläinen nunna, joka teki aktiivista sosiaalityötä vähävaraisten ja pakolaisten hyväksi Pariisissa vuosina 1932 – 1943. Äiti Marian kristillinen työ perustui köyhien ja hädänalaisten auttamiseen ja sen keskiössä oli turvakoti Pariisin 15. kaupunginosassa. Äiti Marian turvakoti antoi ruokaa ja yösijan niin työttömille, kodittomille, prostituutioon ajautuneille kuin myös nälkätaiteilijoille. Turvakodin ovi oli aina avoin eri maista tuleville pakolaisille, puutetta kärsiville ja yksinäisille ihmisille. Turvakoti toimi myös älymystön ja teologien säännöllisenä kohtaamispaikkana. Äiti Marian  teologisessa ajattelussa korostui inhimillinen kanssakäyminen sekä käytännön toiminta, sillä äiti Marian käsityksen mukaan kristillisen uskon tuli näkyä myös tekoina arkipäivän elämässä. Äiti Marian Raamatusta itselleen poimima johtolause oli: ”Voittaakseni heikkoja olen näille ollut heikko. Kaikille olen ollut kaikkea, jotta pelastuisi edes muutamia.” (1. Kor. 9:22.)

Aivan toisen maailmansodan alkaessa äiti Marian turvakotiin perustettiin verstas, jossa valmistettiin muun muassa huopia Ranskan armeijan tarpeisiin. Natsimiehityksen alettua vuonna 1940 äiti Maria ja isä Dimitri Klepinin kirjoittivat ja jakoivat kastetodistuksia juutalaisille perheille estääkseen heitä joutumasta vankileireille. Kun fasistit kesäkuussa 1942 aloittivat ranskanjuutalaisten laajamittaiset joukkopidätykset ja kokosivat juutalaisia Velodrome d’Hiverin stadionille onnistui äiti Maria salakuljettamaan stadionilta turvaan neljä juutalaislasta piilotettuina kuljetettaviin roska-astioihin. Marian perustama turvakoti toimi myös juutalaisperheiden piilopaikkana, jonka kautta miehittäjien etsimiä siviilejä autettiin pakoon pääasiassa Espanjaan ja Sveitsiin. Lopulta turvakodin toiminta ilmiannettiin fasisteille ja äiti Maria pidätettiin helmikuussa 1943.

Rangaistuksena kristillisestä avustustyöstään äiti Maria joutui pakkotyöhön Ravensbrückin keskitysleirille Berliinin lähistölle. Keväällä 1945 liittoutuneiden joukkojen jo lähestyessä Berliiniä valittiin Ravensbrückissä 260 vankia surmattavaksi kaasukammiossa. Silminnäkijälausuntojen mukaan äiti Maria otti erään toisen naisen paikan antaakseen tälle mahdollisuuden selviytyä elossa keskitysleiriltä. Äiti Maria kuoli Ravensbrückin leirin kaasukammiossa 31. maaliskuuta 1945, suuren pääsiäisviikon lauantaina. Hänen ruumiinsa poltettiin leirin krematoriossa. Myöhemmin Äiti Marian vähäisen maallisen omaisuuden joukosta löydettiin hänen kirjoittamansa rukous:

Herra, älä muista vain hyviä ihmisiä, vaan myös pahoja. Äläkä muista vain niitä kärsimyksiä, joita he ovat aiheuttaneet meille, vaan myös hedelmiä, joita me olemme kantaneet niiden kärsimysten ansiosta: toveruutta, nöyryyttä, rohkeutta. Muista sydämen suuruutta, joka kasvoi niistä. Ja kun astumme tuomioistuimesi eteen, anna kaikkien hedelmien, joita olemme kantaneet, koitua heiden anteeksiantamuksekseen. Aamen.[4]

Konstantinopolin patriarkka kanonisoi äiti Marian 16. tammikuuta 2004. Ortodoksinen kirkko viettää pyhän Maria Pariisilaisen muistopäivää hänen kuolemansa vuosipäivänä eli 31. maaliskuuta.

Plovdivin metropoliitta Kiril

Kesäkuun 10. vuonna 1942 Bulgaria otti käyttöön uuden kansallisuuslain (Закон за защитата на нацията) eli oman sovituksensa natsi-Saksan pahamaineisista Nürnbergin laeista. Tämän uuden lain turvin Bulgarian juutalaisten asioista vastaava komissariaatti (Комисарство по еврейските въпроси) saattoi pala kerrallaan nakertaa maan juutalaisen väestön perusoikeuksia, ennen kaikkea omaisuuden ja fyysisen koskemattomuuden suojaa. On merkillepantavaa, että Bulgarian ortodoksisen kirkon pyhä synodi asettui 14. marraskuussa 1940 pidetyssä kokouksessa vastustamaan valmisteilla olevaa lakia. Kokouksen ensimmäisen puheenvuoron piti Plovdivin metropoliitta Kiril:

Meidän kantamme juutalaiskysymykseen on selvä. Me olemme kristittyjä ja Bulgarian pyhän ortodoksisen kirkon esipaimenia. Me emme voi olla noudattamatta pyhän evankeliumin opetusta, jonka mukaan Jumalan silmissä kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, riippumatta syntyperästään, kansallisuudestaan tai kulttuuristaan. Siksi meidän on puolustettava maamme juutalaisia, eritoten niitä, jotka ovat kääntyneet kristinuskoon, mutta myös niitä, jotka eivät ole.[5]

Helmikuussa 1943 ensimmäisten joukkopidätysten ja pakkosiirtojen alkaessa Plovdivin metropoliitta Kiril marssi koulurakennukseen, jossa kaupungin juutalaisperheet odottivat pidätettyinä pakkosiirtoa eteenpäin, ja ilmoitti avaavansa kaikki hiippakuntansa kirkot turvapaikoiksi. Samalla hän ilmoitti vievänsä jo pidätetyt juutalaisperheet turvaan omaan kotiinsa. Ja kun Sofian juutalaisia oltiin saman vuoden maaliskuussa lastaamassa Puolaan suuntaaviin juniin, kiipesi metropoliitta Kiril ratapihan aidan yli ja ilmoitti asettautuvansa makaamaan kiskoille junan eteen estääkseen junaa lähtemästä. Viimein maaliskuun 22. päivänä Bulgarian ortodoksisen kirkon pyhä synodi ilmoitti julkisesti tuomitsevansa suunnitelmat juutalaisten luovuttamisesta saksalaisille viranomaisille epäinhimillisinä ja laittomina. Saman vuoden toukokuussa, kirkon esimerkin innoittamana, järjestettiin Sofiassa laajamittainen pakkosiirtoja vastustava mielenosoitus.

Kohdattuaan näin päättäväistä vastustusta päätti Bulgariaa johtava tsaari Boris III viimein saksalaisia lepytelläkseen lähettää suurimman osan juutalaisista maan sisäiseen karkotukseen eli työleireille eri puolille maata. Näin 48 000 ihmistä välttyi varmalta kuolemalta keskitysleireissä. Bulgarian tilanteesta puhuttaessa on välttämätöntä mainita, että akselivaltoihin kuuluvana maana Bulgaria osallistui osaltaan nykyisen Makedonian  ja Kreikan alueiden miehitykseen. Miehitettyjen alueiden juutalaiset ja romanit eivät saaneet osakseen samanlaista suojaa kuin varsinaisen Bulgarian kuningaskunnan alueella asuvat vähemmistöt. Bulgarian miehittämillä alueilla holokaustin uhreina kuoli lähes 11 000 ihmistä.[6]

Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa Damaskinos

Kreikan tultua saksalaisten miehittämäksi vuonna 1940 maan tuolloinen arkkipiispa Damaskinos asettui toistuvasti niin saksalaista miehitystä kuin miehitystä tukevaa kreikkalaista nukkehallintoa vastaan. Damaskinos vieraili jatkuvasti fasistien vangitsemien kreikkalaisten vapaustaistelijoiden luona tarjoamassa heille  ehtoollisen. Lisäksi Damaskinos velvoitti oman asianajajansa puolustamaan syytettyjä kreikkalaisia saksalaisten sotilastuomioistuimissa. Holokaustin ulottuessa Kreikkaan vuonna 1943 Damaskinos kirjoitti yhdessä 19 tunnetun kreikkalaisen tieteen ja taiteen edustajien kanssa avoimen protestikirjeen, jolla tehtiin selväksi, ettei kreikkalaisten tulisi missään tapauksessa hyväksyä Kreikan juutalaisiin kohdistuvat joukkopidätyksiä.

Kaikki Äiti Kreikan lapset ovat osa jakamatonta yhteisöä: [Kreikan juutalaiset] ovat kansamme tasa-arvoisia jäseniä uskostaan riippumatta. […] Meidän pyhä uskomme ei tunnusta ihmisten jakamista parempiin ja huonompiin rodun tai uskon perusteella, ja kuten Pyhä Raamattu opettaa: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen” [Gal. 3:28] ja tuomitsee näin kaikki yritykset syrjiä tai jaotella ihmisiä heidän syntyperänsä tai uskontonsa perusteella. Yhteiset kohtalomme niin kunnian päivinä kuin kansallisen hädän aikoina ovat luoneet erottamattomat siteet kaikkien Kreikan kansalaisten välille, ilman minkäänlaisia poikkeuksia.[7]

Damaskinoksen päätöksellä Kreikan kirkko julkaisi kirjeen ohjeistuksena kaikille kreikkalaisille siitäkin huolimatta, että paikallinen SS-komentaja Jürgen Stroop oli uhannut teloittaa Damaskinoksen ampumalla, mikäli hän tai hänen johtamansa kirkko vielä yrittäisivät puuttua saksalaisjoukkojen toimintaan Kreikassa.

Damaskinoksen tunnettu vastaus Stroopille oli: ”Kreikan ortodoksisen kirkon perinteiden mukaisesti meidän esipaimenemme tulee hirttää eikä ampua. Olkaa ystävällisiä ja kunnioittakaa perinteitämme!” Vastauksessaan Damaskinos viittasi Konstantinopolin patriarkkaan Gregorios V:een, jonka turkkilainen kansanjoukko surmasi hirttämällä vuonna 1821. Kaikesta huolimatta Damaskinos selvisi miehitysajasta ja ehti toimia Kreikan valtionhoitajana vuosina 1944-1946.

Syntyperään ja uskontoon katsomatta

Mikä ortodoksisen kirkon ajattelussa ja toiminnassa on näiden edellisten esimerkkien valossa lopulta rasismin ja fasismin vastaista? Rasismin vastainen periaate löytyy arkkipiispa Damaskinoksen kirjeestä: Paavalin kirje galatalaisille kieltää kristittyä jaottelemasta ihmisiä etnisen tai kansallisen  alkuperän perusteella, sillä Kristuksen sanoma on tarkoitettu kaikille ihmisille yhtäläisesti syntyperään ja uskontoon katsomatta. Maria Pariisilaisen esimerkki ei myöskään jätä epäselväksi sitä, miten kenen tahansa kristityn tulisi esimerkiksi Euroopan kesällä 2015 kohtamaan pakolaiskriisiin suhtautua tai miten vastaavassa tilanteessa tulisi toimia. On selvää, että Maria Pariisilainen olisi pelastanut Välimereen hukkumiselta ja auttanut uuden elämän alkuun Euroopassa niin monta ihmistä kuin suinkin mahdollista. Toki ruoka- ja majoitusapunsa ohessa Maria Pariisilainen olisi halunnut keskustella teologiasta ja tarjonnut pakolaisille iltalukemiseksi Raamattua.

Ortodoksisen kirkon fasismin vastaisten periaatteiden osalta selkeimmän esimerkin tarjoaa marttyyripiispa Gorazd. Hänen toimintansa osoittaa, että väkivaltaisen fasismin vastustaminen, tarvittaessa aseellisesti ja oman kuoleman uhalla, on jokaisen kristityn velvollisuus. Vakuuttavimman argumentin tarjoaa kuitenkin Alexander Müncheniläinen, joka Valkoisen Ruusun neljännessä lehtisessä vertaa Hitleriä ja kaikkia fasistisen ideologian agitaattoreita vääriin profeettoihin, muistuttaen meitä kaikkia siitä, että pahan palveleminen – miehittäjäksi, murhaajaksi tai fasistiksi ryhtyminen – on jokaisen oma valinta. Alexander Müncheniläinen vetoaa jokaisen kristityn vapaaseen tahtoon ja velvoittaa nämä auttamaan itseään heikompia ja taistelemaan kaikkea pahaa vastaan. Nostamalla esimerkeiksi Saksan toiminnan Afrikassa, Puolassa ja itärintamalla hän ei myöskään jätä epäselväksi sitä,  kuinka pahaa Hitlerin Saksan toiminta on, tai sitä kuinka kaikki fasismin rikoksiin syyllistyneet joutuvat kantamaan vastuunsa niin eläessään kuin kuolemansa jälkeenkin.

Miten tässä artikkelissa käsitellyt esimerkit liittyvät lopulta mihinkään muuhun kuin historiaan? Sekä Amerikassa että Euroopassa ja jopa Suomessa on tänäkin vuonna nähty riittävästi esimerkkejä kansallismielisiksi itseään kutsuvista poliittisista ja yhteiskunnallisista liikkeistä, jotka käyttävät kristillisiä tunnuksia viestinsä vahvistamiseen ja vastakkainasettelun sekä ihmisvihan lietsomiseen. Parhainta mahdollista vastalääkettä tällaiselle toiminnalle löytyy suureksi onneksi ja siunaukseksi juuri ortodoksisen kirkon toiminnasta.

Oulun metropoliitta Elia muistutti Hervannan Kalliosalmessa 14. kesäkuuta 2020 pitämässään saarnassa Tampereen ortodoksisen seurakunnan jäseniä Paavalin kirjeen sanomasta ja varoitti Alexander Müncheniläisen tapaan seuraamasta niitä poliittisia ja yhteiskunnallisia voimia, jotka käyttävät Kristuksen pyhää ristiä välineenä ihmisten jaottelussa parempiin ja huonompiin syntyperänsä tai uskontonsa perusteella. Metropoliitta Elian saarna osoittaa, että Suomen ortodoksinen kirkko on omalta osaltaan mukana rasismin ja fasismin vastaisessa työssä.

 Stefan Smirnov


[1] Deutsche Welle, The forgotten Holocaust in Transnistria: https://www.dw.com/en/the-forgotten-holocaust-in-transnistria/a-17387303 (11.7.2020)

[2] Agricola-julkaisut, Vastarintaryhmän ”Die Weisse Rose” lehtolehtiset, nro. 4: http://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/julkaisusarja/valkoinen-ruusu/valkoinen-ruusu-4.pdf (9.7.2020)

[3] Alexander Schmorell: Letters from Prison: http://www.katjasdacha.com/whiterose/alexbriefe_e.html (9.7.2020)

[4] Ortodoksi.net, Maria Pariisilainen: https://www.ortodoksi.net/index.php/Maria_Pariisilainen (9.7.2020)

[5] A. Taneva & I. Gezenko, The Power of Civil Society in a Time of Genocide: Proceedings of the Holy Synod of the Bulgarian Orthodox Church on the Rescue of the Jews in Bulgaria 1940 – 1944, sivu 60: http://jews.archives.bg/jews/uploaded_files/The_Power_Of_Civil_Society_In_A_Time_Of_Genocide.pdf (16.7.2020)

[6] Humanity in action, Sofia: Double-Faced Bulgaria: https://www.humanityinaction.org/knowledge_detail/sofia-double-faced-bulgaria/ (16.7.2020)

[7] The International Raoul Wallenberg Foundation, Archbishop Damaskinos: https://www.raoulwallenberg.net/es/generales/archbishop-damaskinos/ (11.7.2020)

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: