Piloillaan erästä ihmistä kutsuttiin

kuninkaaksi, itse asiassa jumalaksi,

hänet tapettiin, ja hänen kidutuksensa

sai rintani palamaan…

Kristuksen opetuslapset saivat maistaa kuolemaa,

ja vanhat ilmiantajat, sotilaat

ja Rooman prokuraattori – mennyttä kaikki.

.  .  .  .  .  .  .  .  .  .  .  .  .  .

Kulta ruostuu, teräs hajoaa,

marmori murenee, kaikki on kuolemaisillaan.

Suru on luotettavin asia päällä maan,

ja kaikkein kestävintä – sana kaikkivaltiaan.

1945

Anna Ahmatovan tuotannossa on myös paljon uskonnollista runoutta. Hänelle kuten yleensäkin 1890–1910-lukujen luoville ihmisille taide oli toimintaa paitsi sanan tavallisessa merkityksessä myös uskonnollisessa mielessä.

Noina vuosina Jumalasta puhuttiin ja kirjoitettiin filosofien piireissä, teattereissa, runoissa, satiirisissa julkaisuissa, ravintoloissa ja ihmisten kodeissa niin paljon, että sanasta ”Jumala” tuli kuin mistä muusta sanasta tahansa. Ahmatovan läheinen ystävä Boris Anrep kirjoitti erääseen runoonsa epigrafin ajan hengessä:

                   Tulkoon valo.

                         Jumala

Asioita tarkasteltiin uskonnollis-filosofisista tai eettis-esteettisistä lähtökohdista, jotka taas perustuivat nostalgisiin tuntemuksiin. Nikolai Gumiljov saattoi kirjoittaa: “Ja Johanneksen evankeliumissa sanotaan, että Sana oli Jumala.” Akmeismi-nimistä kirjallista suuntausta nimitettiin myös adamismiksi, koska akmeistit pitivät itseään esi-isänsä Adamin seuraajina, Adamin, joka antoi jokaiselle elävälle olennolle nimen, “tämä on sen nimi”.

Pakanalliset myytit olivat yhtä uskottavia – ellei suositumpiakin – kuin pyhät kirjoitukset. Runoilija Aleksandr Blok totesi päiväkirjassaan punakaartin johtajasta runoelmassa Kaksitoista, “Ei, se on silti Kristus”. Vain taide saattoi laittaa yhteen toisiinsa sopimattomia asioita, sijoittaa satoja vuosia sitten palvottuja epäjumalia samaan kuvaan Voltairen tai Nietzschen kanssa.

“Kuten tiedätte, kristinuskoa ei ole vielä levitetty Venäjällä,” Ahmatova pilaili.

Taide, kuten Ahmatova sanoo eräässä runossaan, “sijoittuu sielun salaisimmille alueille ja on yhteydessä voimallisiin demoneihin”. Joissakin kodeissa pidetyistä mustista messuista saatettiin puhua kuiskaten, niin kuin taide olisi laittanut kätensä paholaisen päälle tai paholainen olisi levittänyt kätensä taiteen ylle.

      Ahmatova kirjoittaa Aleksandr Blokista “Itse demoni / hymy Tamaran”, mutta hän kirjoittaa Blokista myös:

Ja Siunattu Neitsyt soi hänelle,

jumalaiselle runoilijalleen, suojeluksensa.

Eräässä runossaan vuodelta 1922 hän heittää haasteen myös Faustille:

Paholainen ei pettänyt minua.

Se kertoo voimastani.

Kun hän kiteytti ihmisten persoonallisia piirteitä, niin ensisijainen kriteeri oli heidän suhteensa taiteeseen. Hän lopettaa säkeensä runoilijasta Runoelmassa ilman sankaria sanoin: ”Hän on syytön: seikkaan tähän, / toiseen ja kolmanteen . . . / Runoilijaan / ei synti juuri tartukaan.”

     Rakkauden ja uskonnon esiintyminen samoissa runoissa johti kriitikko Boris Ejhenbaumin vuonna 1923 kutsumaan Ahmatovaa kritiikissään “puoleksi nunnaksi, puoleksi lutkaksi”.

vannon sinulle ihmeitä tekevän ikonin kautta

ja intohimoisesti palavien öittemme kautta

Tätä määritelmää Neuvostoliiton kommunistinen puolue käytti myöhemmin aseena hyökätessään runoilijaa vastaan. Marxilaiset kriitikot taas kirjoittivat, että Rukousnauha-kokoelman runoissa Ahmatovan kärsimys näyttäytyi itsekeskeisenä ja pelkästään henkilökohtaisena, mutta luonteeltaan myös selvästi kristillisenä. – Voimakas, henkilökohtainen suhde uskontoon on elimellinen piirre hänen runoudessaan. Uskonto kytkeytyy Ahmatovan elämään nuoruudesta alkaen, kuten hän kirjoittaa runossa Viisauden sijaan – kokemusta (1913).

Nuoruus oli – rukoushetki sunnuntaina…

Senkö unohtaisin?

niin paljon rituaalisia kumarruksia kirkossa,

    hänen edessään, joka minua rakasti . . .

Muistikuva nuoresta Anjasta; ”Kirkossa oli puolipimeää. . . .Vasemmalla pimeän, sivualttarin luona piirtyi tuttu, omalaatuinen profiili, Siellä oli Anja Gorenko. Hän seisoi liikkumattomana, hoikkana, sirona ja jännittyneenä ja katseli suoraan eteensä. Hän ei nähnyt eikä kuullut ketään. Näytti siltä, kuin hän ei olisi hengittänytkään. . . Minusta tuntui, ettei häntä saanut häiritä.”

 Uskonnollisuutensa Anna Andrejevna oli varmasti perinyt äidiltään. Vuonna 1963 Ahmatova oli kertonut runoilija Anatoli Naimanille:

Sovintosunnuntaina äidilläni oli tapana mennä keittiöön, kumartaa syvään palvelijattaren edessä ja sanoa vakavana: – ”Antakaa minulle syntiselle anteeksi.” – Palvelijatar kumarsi myös ja vastasi yhtä vakavana: ”Jumala antaa anteeksi. Antakaa te minulle anteeksi.”

Hän piti osallistumista kirkon toimituksiin velvoittavana ja hän tunsi sekä kirkkokalenterin että palvelukset hyvin. Mutta myöhempinä vuosinaan hän ei käynyt kirkossa. Hän saattoi kylläkin astua sisään, ristiä itsensä ja jäädä rukoilemaan. Ja hän saattoi sanoa: ”Haluaisin uskoa kuin yksinkertainen talonpoikaisnainen.”  Hän puhui Jumalalleen näin (1913):

Kuin savu-uhri, joka ei kohoa

valtaistuimelle, voimaan ja kunniaan,

vaan jaloissa sankkana mattona,

suutelee rukoillen ruohoja, –

niin minä, oi Jumala, lojun maassa:

hipaiseeko taivaan tuli,

alas luotuja ripsiäni

              ja ihmeellistä mykkyyttäni?

Hänen uskonnollisessa runoudessaan on myös panteismin piirteitä, Nelisäe vuodelta 1945:

Jokaisessa puussa ristiinnaulittu Jumala,

jokaisessa tähkässä ruumis Kristuksen,

ja sairaan ruumiin parantaja

on sana rukouksen, ikiaikaisen puhtauden.

Ahmatovan uskonnollisista runoista löytyy myös kritiikkiä kirkollista prameutta kohtaan, kuten Itkuvirsi-nimisessä runossa vuodelta 1922.

Jumalaa palvellaan,

loistoon vaatetettuna.

Houkka nukkuu portailla,

tähti häntä katselee.

Ja enkelsiiven kosketus,

alkaa soittaa kelloja

ei uhaten ei pauhaten,

vaan viimeisiä jäähyväisiään laulaen.

Ja Pyhät jättävät juhlapukunsa

ja nojaten kainalosauvoihinsa,

poistuvat Herran huoneesta.

Serafim – metsään Sarovkan, hurskaudessa,

erakkona, eläinten kanssa asumaan,

ja Anna Kasinilainen kutomaan,

kirvelevää pellavaa.

Hän lähti Jumalanäitiä seuraamaan,

joka poikansa verhoaa,

kerjäläisnaisen hartiahuivilla,

poikansa, Herran huoneen portailla.

“Houkka nukkuu portailla” –  (Kristuksen tähden houkka, Pyhä hullu, jurodivyi) – Venäjän ortodoksisessa kirkossa uskottiin, että Jumala oli siunannut joitakin ihmisiä profetoimisen lahjalla. Heidän saattoi nähdä vaeltavan maaseudulla raskaita kahleita kantaen ja heitä myös kunnioitettiin. Puškinin näytelmässä Boris Godunov on Pyhä hullu, joka ainoana uskaltaa syyttää tsaaria kruununperijän murhasta. Pyhää hullua tsaari Boris kunnioittaa ja pelkää.  –  Serafim Sarovilainen ja Anna Kasinilainen ovat ortodoksisen kirkon pyhiä.

      Ahmatovan shaali, jota on 1910-luvulla kuvattu monissa runoissa ja maalauksissa, on tässä runossa muuttunut ”kerjäläisnaisen hartiahuiviksi”, mikä kuvaa hyvin noita nälän ja puutteen vuosia Ahmatovan elämässä. Ajatuksen taiteen ja uskonnon keskinäisestä yhteydestä Ahmatova säilytti elämänsä loppuun saakka. `Ilman mysteeriä (uskontoa) ei ole taidetta`, sanoi Ahmatova vielä 1960-luvulla. 

      Ajatuksen taustaa voi etsiä 1900-luvun alun venäläisen kulttuuriperinteen juurista, taiteen ja uskonnon yhdistäminen oli olennaista symbolistisessa ajattelussa ja se oli tuttua jokaiselle symbolismin valtakaudella aloittaneelle kirjailijalle. Mutta vaikka uskonto merkitsikin paljon Ahmatovan elämässä, se ei suinkaan sumentanut hänen havaintokykyään kirkollisissa toimituksissa, kuten runossa Synnintunnustus (1911).

Annettuaan minulle syntini anteeksi, hän vaikeni.

Orvokin sininen hämärä kynttilät sammuttaa,

tumma rukousliina, peitti päätäni ja hartioitani

Eikö ääni sanonut: ”Neitsyt! Nouse…”

Sydämeni lyö yhä nopeammin.

Kankaan läpi käsi koskettaa

ja tekee hajamielisesti ristinmerkin.

”tumma rukousliina, / peitti päätäni ja hartioitani” –  Ortodoksisen kirkon synnintunnustuksessa pappi asettaa liinan synnintunnustajan päähän ja olkapäille, joka seisoo kumartunein päin hänen vierellään.

       Säe, ”ja tekee hajamielisesti ristinmerkin” on paljonpuhuva. Tyypillistä Ahmatovaa on, että hän äkillisesti paljastaa tilanteesta sen luonteen. Ironiaa ja mustaa huumoria Ahmatova viljelee uskonnollisissakin säkeissään kuten seuraavassa runossa vuodelta 1914.

En tarvitse paljoa onnea,

rakastajattarensa luo, ajan aviomieheni

ja tyynesti laitan

levolle uupuneen lapseni.

Ja taas, viileässä ilmavassa huoneessani,

rukoilen Jumalanäitiä . . .
– – –

Tšehovin novellissa `Nainen ja sylikoira` Anna Sergejevna sanoo salaisessa

tapaamisessa rakastajalleen “Jumala, antakoon minulle anteeksi! Tämä on kauheata” ja hän itkee. ”Minä olen huono, alhainen nainen, halveksin itseäni. . .  En ole pettänyt miestäni vaan itseäni, jota kuka tahansa voi halveksia. Yksinkertaiset ihmiset sanovat, että piru on pannut pään pyörälle . . . piru on pannut minunkin pääni pyörälle.”    

 Samankaltaisessa tilanteessa Ahmatovan lyyrisen runon sankaritar kuulee taustalla viulujen lumoavaa soittoa: “Kiitos taivaan – / Olethan kahden rakastettusi kanssa ensimmäistä kertaa.” Tšehovin novellissa, sen päähenkilön, Anna Sergejevnan, katumus nousee kristillisen perinteen normeista. Kun taas Ahmatovan sankaritar on hylännyt nämä normit. 

Ahmatova on kirjoittanut myös Raamatullisten runojen sarjan, sarjaan kuuluvat runot Rakel, Lootin vaimo, Mikal ja Judit. Ahmatovalle oli tyypillistä järjestää runojaan sarjoiksi, joiden kirjoittamisajankohdan väli saattoi olla vuosia, jopa vuosikymmeniä.    

Ahmatova on valinnut Raamatusta kuvauksensa kohteiksi aiheita, joissa on käsitelty miehen ja naisen välistä rakkautta. Näissä intohimoisissa runoissa hän valaisee rakkauden aistillisia puolia.  – Rakel, Lea ja Jakob; Lootin vaimo; Mikal ja David; Judit ja Holofernes. Runojen naishahmot voi tulkita myös Ahmatovan naamioiksi, omiksi kuviksi. Otteita runosta Rakel (1921).  

Ja hän lupasi palvella Labania,

seitsemän vuotta,

neidon vuoksi, paimenena. 

Rakel! Sille, joka on luonasi orjana,

seitsemän vuotta on vain seitsemän päivää.

               .  .  .  .  .  .  .  .  .  .

Ja hän johti kätensä vavahtamatta,

Jakobin häävuoteeseen, lempeäsilmäisen Lean.

Autiomaan ylle virtaa korkea yö,

se pisaroi kasteen kylmiä kyyneleitä

ja Labanin nuorin tytär vaikertaa

ja raastaa epätoivoissaan,

                        kiharaisia hiuksiaan.

Hän syyttää Jumalaa, kiroaa sisartaan

               ja rukoilee Kuoleman enkeliä saapumaan.

Runoa Lootin vaimo (1924) pidettiin yleisesti Ahmatovan ratkaisuna jäädä vallankumouksen jälkeen Venäjälle, samalla kun monet hänen ystävistään lähtivät maasta.

Ja vanhurskas mies, nousi ylös vuorta mustaa,

seuraten hohtavaa, Jumalan sanansaattajaa.

Mutta hänen vaimonsa, kuunteli ääntä vihlovaa:

Ei ole liian myöhäistä, katso taaksesi, 

voit vielä nähdä, punaiset tornit Sodomasi,

Hän katsoi taaksensa – näky hänet sokaisi

ja kuolettava tuska kahlitsi,

maahan juurtuivat, ripeät jalkansa,

ja hän jähmettyi kuin suolapatsaaksi

Katkelmia runosta Mikal (1922–1961).

Ja nuorukainen soittaa edessä raivoavan kuninkaan

ja yön julmat, pimeyden voimat lannistaa.

Hän päivänkoiton aurinkoa avukseen huutaa

                            ja kauhun riivaajat kukistaa.

Ja kuningas puhuu, äänellä lempeällä:

”Merkillinen tuli sinussa roihuaa,

                            taiteesi parantaa,

sinulle tyttäreni annan ja valtakunnan.”

Mikal, nuorempi sisar, haluaa Davidin.

.  .  .  .  .  .  .  .  .  .  .  .  .  .  .  .  .

”Minun on myrkkymalja juotava,

on henkeni himmennetty.

                Olen häpeämätön! Olen nöyryytetty!

Ja hän – paimen! Kulkuri! Ryöväri!

Miksi hovin miesten joukossa,

ei ole ainutta, tämän nuorukaisen veroista?

Kuin auringon sädettä… yön tähteä…

ja tätä jäätävää vilunvärettä.”

Juditin kirja on kertomus kauniista juutalaisnaisesta, joka pelastaa kotikaupunkinsa vihollisjoukoilta. Hän menee vihollisen leiriin ja oveluudellaan saa näiden päällikön rakastumaan itseensä.

     Ja jos Judit-runossa(1922) Ahmatova on ajatellut itsensä runon nimihenkilön paikalle, niin kuka olisikaan Holofernes. Runojahan voi vapaasti tulkita.

Vai enkö ole Judit, enkö ole tytär Israelin?

Kuolen, mutta pystyn kansaani auttamaan.

Vaikka miekka on naiselle ylivoimainen, auttaa

minua Jumala, Holoferneelta pään katkaisemaan.

Sillä kun hän sanoi, että hän minuun rakastui,

hän ei tiennyt, että jo löi, hetki kuoleman.

Ahmatovalla on runsaasti runoja, joiden aiheet ovat Raamatusta. Hän lukee Apostolien kirjeitä ja Psalmeja – Ahmatova tunsi Raamatun erittäin hyvin, löysi etsimänsä helposti ja haluamansa kohdan heti. Runossa kirja avautuu Laulujen laulun, lyyrisen runon, kohdalta, joka kuvaa paimentytön ja kuninkaan välistä rakkautta. Runo on kirjoitettu tammikuussa 1915 Tsarskoje Selossa. Runon ”Psalmien laulajalla” Ahmatova tarkoittaa kuningas Davidia.

Aution asunnon jäätyneen katon alla,

kuolemanhiljaisia päiviä. Tänne ei tule kukaan.

Luen Apostolien tekoja

ja Psalmien laulajan sanoja.

Tähdet sinertää ja pakkanen kuin höytyvää

ja jokainen tapaaminen ihmeellisempi, –

ja Raamatussa punainen karttalehti,

              on merkkinä sivujen, Laulujen Laulun.

Monissa Ahmatovan uskonnollisissa runoissa on kytköksiä Venäjän ja Ukrainan historiaan sekä historiallisiin että pyhiin henkilöihin, kuten edellä esilläolleessa runossa Itkuvirsi   ja seuraavassa, syksyllä 1913 kirjoitetussa runossa:

Kolme tuhatta kynttilää liekehtii.

Kuivat huulet tiukasti sulkeutuneina,

lepäsi Ruhtinatar Jevdokia hyvän tuoksuisella,

safiirinsinisellä brokadilla.

Ja maahan kumartaen, kuivin silmin,

häntä äiti rukoili sokean poikansa vuoksi

ja saamatta ilmaa, henkeään haukkoen,

hän äänetönnä valitti.

Ja vanha mies, etelästä tullut muukalainen,

kyttyräselkäinen ja tummasilmäinen,

painautui, vierelle pimeiden portaiden,

kuin Paratiisin porttia vasten.

”Ruhtinatar Jevdokia” (kuoli 1407) oli ruhtinas Dmitri Donskoin vaimo, Donskoi esiintyy myös Ahmatovan runossa Voronež (1936). Jevdokia tuli luostariin ja hänet kanonisoitiin Venäjän ortodoksisen kirkon pyhäksi.

      Säe ”ja saamatta ilmaa, henkeään haukkoen” viittaa ”Pyhään hulluun” eli ”Kristuksen tähden houkkaan”, joka oli saanut Jumalalta profetoimisen lahjan, mikä taas ilmeni epileptisten kouristusten muodossa.

     Säe “Paratiisin porttia vasten” viittaa ortodoksisessa kirkossa olevaan ikoniseinään, jota pidetään taivaan ja maan välisenä rajana. Paratiisin portit (Kuninkaan portit) ovat keskellä ikoniseinää ja ne ovat jumalanpalveluksessa tiettyinä hetkinä, kuten ehtoollisen aikana auki, paljastaen näkymän alttarille. Venäjän ja Ukrainan historiaan viittaaviin uskonnollisiin runoihin kuuluu myös Kiovassa 8. heinäkuuta 1914 kirjoitettu runo Kiova.

Kuin kuollut on vanha kaupunki,

outo on tänne tuloni.

Jokensa ylle, Vladimir,

on nostanut mustan ristin.

Tummassa puistossa,

kahisevat lehmukset ja jalavat,

täällä tähtien timanttiset sakarat,

Jumalan luo kohoavat.

Pyhitetyn ja kunniakkaan

matkani täällä päätän

ja vain sinä olet kanssani,

vertaiseni, rakkaani.

Vladimir oli Kiovan ruhtinas (hallitsija) vuodesta 980 vuoteen 1015, hän kastatti koko kansansa, Kiovan Venäjän slaavit, kristinuskoon vuonna 988. Hänen patsaansa ylös kohoavine risteineen on Kiovassa Dneprin rannalla.  –  Myös runo Kiovassa, Jumalallisen Viisauden kirkossa vuodelta 1915 viittaa Venäjän ja Ukrainan varhaishistoriaan.

Kiovassa, Jumalallisen Viisauden kirkossa,

rukouspenkkiin polvistuneena, sinulle vannoin,

sinun tiesi on minun,

ei väliä sillä, mihin se vie.

Sen kultaiset enkelit kuulivat

sekä Jaroslav valkoisessa arkussa.

Yksinkertaiset sanat kyyhkynä leijuvat,

aurinkoisessa kupolissa.

Jos tunnen itseni heikoksi,

pyydän apua Sofian ikonilta,

sen luo vie yhdeksän askelta

ja sinun ahdistuksesi,

kuulen Sofian pelottavassa kellossa,

Jaroslav Viisaan (978–1054) rakennuttama Pyhän Sofian katedraali oli Kiovassa. Kreikkalaisia arkkitehtejä inspiroi Konstantinopolissa oleva Hagia Sofian kirkko. (Hagia Sofia tarkoittaa kreikan kielessä Pyhää viisautta.) Pyhän Sofian katedraali on kuuluisa kreikkalaisten taiteilijoiden mosaiikkitöistä.    

        Säe ”sekä Jaroslav valkoisessa arkussa” –  Jaroslav Viisas, Kiovan hallitsija. Varhaisin venäläinen lakikirja, Venäjän totuus, on laadittu hänen hallintonsa aikana. Jaroslavin aikana kulttuuri kukoisti, hän rakennutti Pyhän Sofian katedraalin ja monia uskonnollisia kirjoja käännettiin hänen toimestaan venäjäksi.

        Säe “pyydän apua Sofian ikonilta” – Pyhän Sofian ikoni Pyhän Sofian katedraalin ikonostaasissa, Kiovassa. Säe “rukouspenkkiin polvistuneena” –  Ortodoksisissa kirkoissa ei yleensä ole rukouspenkkiä, katolisissa sen sijaan on.  –  ”Rukouspenkki” esiintyy myös runossa Olit siunattu kehtoni (1914)

Rukouspenkkini

olit sinä, ankara, tyyni, sumuinen.

Säkeet viittaavat katolilaisuuteen, josta Ahmatova oli kiinnostunut ystävänsä, säveltäjä Artur Lourién vaikutuksesta; tämä kääntyi katolilaisuuteen juutalaisuudesta. Ahmatova oli kosmopoliitti ja hän oli erittäin kiinnostunut läntisestä kulttuurista, mitä katolilaisuus hänelle edusti.

Runo Heinäkuu 1914 kuvaa jo ensimmäisen maailmansodan alkua. Runon ensimmäinen säkeistö on kirjoitettu 11.–20. heinäkuuta 1914 (vanha ajanlasku). Runossa Jumalanäiti on tärkeässä roolissa.

Kaukaisilta soilta, jo neljä viikkoa,

on leijunut turpeen sankkaa katkua.

Tänään eivät laulaneet linnutkaan,

eivät havisseet haavatkaan.

Jo pääsiäisestä, on aurinko kärventänyt peltoja,

ei sadetta, Luoja rankaisee armotta.

Tuli raajarikko, kulkuri,

yksikseen pihalla puheli:

”Kauheat ajat ovat käsillä. Nälkää ja ruttoa.

Vieri vieressä on pian tuoreita hautoja,

taivaanvalot on sammuva.

              Odottakaa pahinta.

              Mutta maatamme ei vainooja

saa huviksensa silpoa:

Huntu valkea Äiti Jumalan

jo on, surujen sen peittona.”

Säe, ”Huntu valkea Äiti Jumalan” viittaa legendaan, jonka mukaan Jumalansynnyttäjä, Neitsyt Maria, ilmestyi Konstantinopolissa kirkkoon kymmenennellä vuosisadalla Johannes Kastajan ja evankelista Johanneksen saattelemana ja rukoili kristittyjen pelastumisen puolesta. Maria asteli alttariin, otti siellä pyhäinjäännöksenä pidetyn huntunsa ja palasi kirkkosaliin huntu päällään. Jumalanäiti materialisoitui keskellä kirkkoa ja levitti hunnun kirkossa olleiden ihmisten päälle ja ihmiset saivat Jumalalta armolahjoja. Pokrova eli Jumalanäidin suojeluksen juhla juhlistaa tätä tapahtumaa, se oli Venäjällä erittäin suosittu symbolisoiden Jumalanäidin välittäjän tehtävää ihmisille. Lopuksi Jumalansynnyttäjä kohosi taivaaseen ja hänen suojeluksensa ja rukouksensa muuttuivat näkymättömiksi, mutta niiden voima säilyi.  –  Jumalanäidin keskeinen asema nousee esiin myös Requiemin Kymmenennessä runossa, Ristiinnaulitseminen.

                   ”Älä itke Minua, Äiti,

                     kun tulet haudalleni”.

1.

Hetken valtavuutta ylisti kuoro enkelten

ja taivaankansi suli tuleksi.

Isälle hän sanoi: ”Miksi Minut hylkäsit!”

Mutta Äidille: ”Liian suuri on murheesi”

1938

2.

Magdalena vääntelehti surusta, hillitön on itkunsa,

oppilaista rakkain katsoi turtana,

mutta sinne, missä seisoi Äiti vaieten,

ei kukaan uskaltanut edes vilkaista.

Fontankan talo 1940

Epigrafi  – ”Älä itke Minua, Äiti, / kun tulet haudalleni”. – Näitä rivejä, `Suuren viikon` palveluksen yhdeksättä laulua, Ahmatova ei ole lainannut aivan tarkalleen. Oikea lainaus on, ”Älä itke minua Äiti, kun näet haudan”. Säe ”Miksi Minut hylkäsit!” – (”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?”)  –  Kristuksen sanat ristillä (Matt. 27:46).

Pääsiäiseen, ortodoksisen kirkon suurimpaan juhlaan ja Venäjän helmikuun vallankumouksen tapahtumiin viittaa myös Pietarissa 1917 kirjoitettu runo.

Tässä kirkossa, eräänä synkkänä päivänä,

 kuuntelin Andreas Kreetalaisen Kaanonia

 ja koko Suuren Paaston ajan, seitsemän viikkoa,

se soi Pääsiäiseen keskiyöhön saakka,

sulautuneena kaoottiseen ammuntaan.

Väliaikaisesti kaikki erosivat

tapaamatta enää koskaan…

Säe ”kuuntelin Andreas Kreetalaisen Kaanonia” viittaa Pyhään Andreas Kreetalaiseen, bysanttilaiseen kirjailijaan kahdeksannelta vuosisadalta. Häneltä jäi suuri määrä teologisia kirjoituksia ja muita tekstejä, kuten puheita, kanonilauluja ja hengellisiä runoja. Näistä kuuluisin on Andreas Kreetalaisen suuri katumuskanoni, joka luetaan aina paaston neljän ensimmäisen ehtoonjälkeisen palveluksen aikana sekä viidennen viikon torstain aamupalveluksessa. Tämä kanoni sisältää ihmissielun syvän synninkatumuksen ja hengellisen murheen synneistään. Vuonna 1917 paaston ensimmäinen viikko sattui helmikuun vallankumouksen aattoon.  Vuoden 1917 kaaosmaisiin tapahtumiin viittaavat myös seuraavat säkeet. 

Ahdistuneena kuin itsemurhaa aikoen,

seisoi kansakunta saksalaisia vieraitaan odottaen.

Ja Bysantin ankara henki,

oli hylännyt Venäjän kirkon.

Pääsiäisen mysteeriin liittyy myös seuraava 1915 kirjoitettu runo.

”Kämmenesi palavat,

kellot soittavat pääsiäistä.

Olet kuin Pyhä Antonius,

joka seurasi Kristuksen ilmestystä.”

”Miksi pyhäisistä päivistään,

                tämä tietty tyrkytti itseään,

 kuin mielipuoliset Magdalenat

 tuuheine hiuksineen?”

”Niin rakastavat vain lapset

 ja vain ensimmäisellä kerralla”.

”Mikään maailmassa ei ole vahvempaa,

kuin säteily silmien levollisten”.

”Tämä kaipaus likainen,

 on ansa paholaisen.”

”Valkeampi kuin mikään maailmassa,

oli hänen kätensä.”

Seuraavassa, keväällä 1917, Pietarissa kirjoitetussa runossa on kyse erittäin tunnetusta ikonista. Ja niin tässä kuin monissa muissakin runoissa Ahmatovalla erotiikka ja uskonto kietoutuvat toisiinsa. Siitähän häntä syytettiinkin.

Salaperäinen kevät on yhä haltioissaan,

vuorilla harhaili läpikuultava tuuli

ja syvän sininen oli järvi –

Johannes Kastajan kirkko oli tehty käsittä.

Pelkäsit kohtaamistamme ensimmäistä,

mutta minä rukoilin jo tapaamista toista, –

Tiedän, olet sellaisessa piinassa,

 ettet voi sanaa sanoa.

”Johannes Kastajan kirkko oli tehty käsittä” – Perimätiedon mukaan alkuperäinen Käsittä tehty -ikoni syntyi Kristuksen pyyhittyä kasvonsa liinaan, johon jäi hänen kasvokuvansa. Liina lähetettiin sitten sairastuneelle Edessan ruhtinaalle Abgarille. Käsittä tehty Kristus-ikoni (kreikaksi: Aheiropoietos, venäjäksi: Nerukotvornij obraz Krista) on yksi kuuluisimmista ortodoksisista ikonimalleista. Ikoniin on maalattu Kristuksen kasvot yleensä liinaan kuvattuna.

      Puškin kirjoitti elämänsä lopulla runon Muistomerkki. Kun oli yhä vaikeampaa saada asianmukaista tunnustusta työstään, hän viittasi runouteensa ”käsittä tehtynä” muistomerkkinä, jonka hän oli rakentanut itselleen ja jonka piti kestää kauemmin kuin kaikki muut.

              ”Loin itselleni muistomerkin aineettoman;

 sen luokse vievä polku ei käy ruohoihin;” (1836)

Neuvostoliiton aikana uskonnolliset aiheet runoissa olivat kiellettyjä ja sensuuri puuttui myös uskontoon viittaaviin sanoihin, kuten ”Kristus” ja ”Jumala”. Kustannustoimittajat saattoivat yksinkertaisesti muuttaa sanoja toisiksi, tökeröintä oli sanan ”Jumala” muuttaminen sanaksi ”kunnia”. Suomeksikin on käännetty runoja tällaisista sensuroiduista laitoksista. Nämä suomennokset kuulostavat omituisilta, esimerkiksi Leningradin saartoon liittyvässä runossa in memoriam, sen viimeinen säe kuuluu ”Jumala ei tunne kuolemaa” (suora käännös Ahmatovan alkuperäisestä tekstistä) Marja-Leena Mikkolan sensuroidusta laitoksesta suomentama runosäe taas kuuluu: ”kunnia ei tunne kuolemaa.”

Jo 1920-luvun alussa Ahmatovan runojen uskonnollisuutta vastaan hyökättiin rajusti. Vuonna 1923 kirjallisuudentutkija Boris Eichenbaum oli julkaissut tutkimuksensa Ahmatovan runoudesta, Anna Ahmatova. Opyt analiza. – Eichenbaum teki nuoruuden runoista kuuluisan ja myöhemmin paljon väärinkäytetyn huomion. Tähän viittasin jo aiemmin.  

”Voimme nähdä runoissa sankarittaren paradoksaalisen ja ristiriitaisen kaksoismuotokuvan  –  puoleksi kiihkosta palavan lutkan, puoleksi kerjäävän nunnan rukoilemassa Jumalalta anteeksiantoa.”

Toinen arvostelija taas kirjoittaa, että ”Ahmatovalle on olemassa vain rakkaus, joka toisinaan yhdistyy Jumalaan ja toisinaan taas kaipuuseen toiseen elämään, toisessa maailmassa. . . .  Jumalan luo, rakkaan pienen Jumalansa ja hänen enkeleidensä luokse. Lukuun ottamatta Jumalaa ja rakkautta hän ei näe nenänpäätään kauemmaksi”.

Kirjassaan Kirjallisuus ja vallankumous  (Literatura i revolutsija)  (1923) Leo Trotski taas pilailee ´Ahmatovan Jumalan` kustannuksella. Hän kuvaa sitä perheen uskotuksi ystäväksi ja tohtoriksi, joka on erikoistunut naisten sairauksiin.

Eräs arvostelija taas kirjoittaa Eichenbaumiin viitaten, `ettei runoilija ole täysin intohimossaan palava lutka, eikä täysin kerjäävä nunnakaan rukoilemassa Jumalaltaan anteeksiantoa` koska mystiikka ja erotiikka ovat niin kiinteästi kietoutuneet hänen runoudessaan yhteen, ettei niitä voi enää erottaa toisistaan.

Ahmatovan runojen salaisesta julkaisukiellosta päätettiin 1924, yhtenä syynä julkaisukieltoon olivat uskonnolliset runot. Ja kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea määräsi vuonna 1940 ilmestyneen Kuudesta kirjasta -teoksen takavarikoitavaksi, yhtenä syynä oli jälleen se, että kirjan runoissa oli viittauksia uskontoon. Rajuimmin Ahmatovaa vastaan hyökkäsi Leningradin alueen puoluejohtaja ja kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteeri Andrei Ždanov. Hän piti 14. elokuuta 1946 puolueen keskuskomiteassa ja 16. elokuuta 1946 neuvostokirjailijoiden Leningradin osaston yleisessä kokouksessa Smolnan instituutissa monta tuntia kestäneen puheensa, missä hän hyökkäsi voimakkaasti Anna Ahmatovan kirjallista toimintaa vastaan.

”Ahmatovan henkinen maailma, joka on jäänne peruuttamattomasti menneisyyteen kadonneesta aateliskulttuurista, ´vanhoista, hyvistä Katariinan ajoista`. Puoliksi nunna, puoliksi lutka, tai paremminkin nunna ja lutka, joka sekoittaa yhteen huoraamisen ja rukoilemisen.”  Ja Ždanov lainaa Ahmatovan säkeitä vuodelta 1921.

Mutta minä vannon sinulle enkelten puutarhan kautta,

vannon sinulle ihmeitä tekevän ikonin kautta

ja intohimoisesti palavien öittemme kautta

”Tällaista on Ahmatovan runous, hänen merkityksetöntä kapeaa henkilökohtaista elämäänsä, merkityksettömiä tunteita ja uskonnollista erotiikkaa.”

Kun uskonto oli täysin pannassa, Ahmatova kirjoitti Runoelmassa ilman sankaria.

Ei helise enkelten laulu,

yllä suljettujen kirkkojeni.

Ahmatova oli melkein koko elämänsä ajan koditon ja vainottu, joten uskonto varmasti tuki ja auttoi häntä henkisesti. Ote vuonna 1915 kirjoitetusta runosta, Elää, hallita ja tuomita.

Monet meistä ovat vailla kotia,

mutta olemme vahvoja,

koska meille, tietämättömille ja sokeille,

              on Herran huone loistava.

Ja meitä varten, laaksoon laskeutuvat,

palavat alttarit.

Valtaistuimelle Jumalan,

äänemme kohoavat.

Ahmatovasta on myös kirjoitettu, että hän tunsi nuoresta lähtien koko maailman tuskan.

Oi Jumala, itselleni voin kaiken anteeksi antaa,

mutta mielelläni kuin haukka kynteni isken karitsaan

tai käärmeenä puren nurmella nukkuvaa,

se helpompaa on, kuin ihminen olla, katsella puuttumatta

miten ihmiset toimivat, häpeän loasta uskaltamatta

nostaa katsetta kohti korkeaa taivasta.

Kirjailija Jukka Mallinen kirjoittaa, kuinka runoilija Joseph Brodsky on kertonut Ahmatovan suuresta merkityksestä omalle kehitykselleen, koska hän sai nuoret runoilijat keskustelemaan moraalista ja eettisistä kysymyksistä, kuten,

”Mitä merkitsee olla kristitty? Mitä tarkoittaa anteeksianto?”  –  Neuvostoliitto oli ateistinen valtio, jossa ei ollut uskonnon opetusta – ”Hänen elämässään oli niin paljon kaikkea, eikä hänessä kuitenkaan ollut koskaan vihaa, hän ei moittinut ketään, ei selvitellyt välejä. Hän yksinkertaisesti opetti monia asioita, esimerkiksi nöyryyttä.”

Ahmatova oli 60-luvulla maineensa kukkuloilla. Runoja julkaistiin, hänestä kirjoitettiin lehdissä, hän sai kansanvälistä tunnustusta, huhuttiin, että hänelle oli ehdotettu Nobelin palkintoa. Mutta hän asennoitui skeptisesti kaikkiin kunnianosoituksiin, laski niistä leikkiä ja torjui ne toisinaan kiivaasti. Kirjailija Lidija Tšukovskaja sanoi kerran:

”Luulen, että maine muistuttaa rakkautta, onhan ihanaa, kun joku rakastaa sinua.” Anna Andrejevna keskeytti heti: ”Eivät ne muistuta toisiaan. Maine tarkoittaa, että teistä tulee yhteistä omaisuutta, riepu, jolla kuka tahansa voi pyyhkiä lattiaa. Elämänsä lopulla Tolstoi ymmärsi maineen turhuuden ja isä Sergiuksessa hän toi esiin, että siitä pitää päästä eroon. Tämän vuoksi kunnioitan häntä aivan erityisesti.”

Runoilija Anatoli Naiman on puolestaan kuvannut erästä Ahmatovan kanssa käymäänsä keskustelua:

Joitakin aikoja ennen Ahmatovan kuolemaa keskustelimme hänen silloisesta elämän tilanteestaan. Maineesta seurasi hänelle kaikkea turhaa, kuten riippuvuutta lehtikirjoituksista, muistelmista sekä vieraista ihmisistä. Hän oli vanha ja sairas, joten kymmenet puhelinsoitot ja kirjeet rasittivat häntä aivan liikaa.

       Aluksi hän hoki ylpeänä: – ”Runoilija on ihminen, jolle ei voi mitään

antaa ja jolta ei voi mitään ottaa pois.” Mutta hetken kuluttua hän pää painuksissa, kärsivä ilme silmissään puhui lähes kuiskaten, masentuneella äänellä: – ”Menisin luostariin, jos se vain olisi mahdollista. Mitään muuta en enää kaipaa.”

Nämä sanat tuskin syntyivät hetken mielijohteesta. Ahmatova oli aidosti uskovainen ja varmasti usko auttoi häntä kestämään kaikki ne surut, mitkä hänen ylleen lankesivat. Hän puhui siitä harvoin ja vähän. Mutta ne jotka hänet tunsivat, tiesivät että usko Jumalaan oli hänen persoonallisuutensa ydintä.

        Ajatukseen luostariin menosta vaikutti varmasti myös Jelizaveta  Kuzmina Karavajevan eli äiti Maria Pariisilaisen elämänvaiheet ja kuolema natsien keskitysleirillä. Ahmatova oli hyvin järkyttynyt saatuaan sodan jälkeen tiedon hänen kuolemastaan. 

Runoilija Jelizaveta (Liza) Kuzmina-Karavajeva kuului Pietarissa, 1910-luvulla, Runoilijakiltaan, johon kuuluivat myös runoilijat Aleksandr Blok, Anna Ahmatova, Nikolai Gumiljov ja Osip Mandelštam. 

      Mutta 20-luvun alussa hän lähti Venäjältä päätyen monien vaiheiden

jälkeen Pariisiin. Pikkutyttärensä kuoleman jälkeen hän päätti huolehtia muistakin kuin vain oman perheensä jäsenistä ja 30-luvun alussa hän antoi nunnalupauksen, jolloin hänestä tuli äiti Maria (Skobtsova) Pariisilainen. Hän ei halunnut sulkeutua maailmalta, vaan hän auttoi kaikkein kurjimmassa asemassa olevia venäläisiä emigrantteja. Hän, pennitön, vuokrasi kokonaisia kivitaloja, jonne hän majoitti asunnottomia ja joissa tarjottiin myös työttömille aterioita, pidettiin liturgioita ja luentoja (Sergei Bulgakov, Nikolai Berdjajev). Pariisin miehityksen aikana hän auttoi myös juutalaisia saamaan kastetodistuksen sekä pakenemaan maasta. Hän kuoli natsien keskitysleirillä vain muutamia päiviä ennen sodan loppumista.

Työskennellessään hädässä olevien hyväksi hän toimi taiteilijan ehdottomuudella, mutta hän olikin runoilija ja samalla pyhä houkka omassa ajassaan. Toiminnassaan hän myös jatkoi Venäjällä 1800-luvulla vaikuttaneen maanalaisen Narodnaja volja (Kansan tahto) -liikkeen toimintaa, minkä toimintaan sivumennen sanoen myös Anna Ahmatovan äiti Inna Erazmovna Stogova oli nuoruudessaan osallistunut.

Pakostakin nousee kysymys, mikä saa jonkun ihmisen kestämään ja miksi taas jonkun toisen usko elämästä selviämiseen pettää? Miten Ahmatova kesti? Pahimman terrorin riehuessa 1930-luvun Neuvostoliitossa Ahmatovasta on aikalaiskuvauksia, joissa häntä on verrattu järkensä menettäneeseen kerjäläisnaiseen ja Ahmatova itsekin kirjoitti runoja, joissa hän on kuvannut pelkoaan järjen menettämisestä ja myös runoja, missä hän toivottaa kuoleman tervetulleeksi. Mutta jotain tapahtui. Ahmatova lakkasi pelkäämästä ja hänestä tuli monien onnettomien tuki ja lohduttaja, hän alkoi yhä enemmän muistuttaa äiti Maria Pariisilaista. Viimeisinä vuosinaan Ahmatova olisi siis halunnut mennä luostariin ja antaa nunnalupauksen, jos se vain olisi ollut mahdollista.

Mutta ehkä hän oli kaikessa hiljaisuudessa mielessään haaveillut luostariin menosta jo paljon aiemmin, nimittäin Maan kaikilla teillä -runoelmassa (1940) Valkean munkin kanssa kohtaamisen voisi tulkita niinkin.

Suurenmoista talvea

minä odotin kauan,

kuin munkin, valkean, korkean

sen otin vastaan.

“kuin munkin, valkean, korkean”, alkukielessä Ahmatova käyttää sanaa, mikä tarkoittaa skemamunkkia, hengellisessä elämässä korkealle tasolle kohonnutta munkkia. Opettajavanhusta, sellaista kuin Isä Zosima oli Dostojevskin Karamazovin veljeksissä. Missä sitten tiivistyi Ahmatovan elämänkatsomus ja uskonnollinen vakaumus? Ehkäpä runossa, minkä hän kirjoitti Moskovassa, pääsisäisenä 1946.

Minä annan kaikille anteeksi

ja sinä päivänä, kun Kristus ylös nousi,

suutelen niiden otsaa, jotka minut kavalsivat,

               mutta uskollista, suutelen suulle.

Anneli Heliö
Joensuu

Runojen suomennokset Anneli Heliö. – Anna Ahmatova: Olen äänenne. Kootut runot 1904–1966. Kirjokansi 2016 ja 2020.