Saman sukupuolen rakkautta

Suomen ortodoksinen kirkko on ainoa ortodoksinen paikalliskirkko, jossa avoimesti homoseksuaaliset seurakuntalaiset voivat poikkeuksetta käydä ehtoollisella ilman, että heidät seksuaalisen suuntauksensa perusteella asetettaisiin kyseenalaisiksi”, väittää isä Heikki Huttunen toimittaja Kaisa Raittilan teoksessa Yhteyden rakentajat  (Kirjapaja 2020). Se käsittelee homojen aseman historiaa Suomen kirkkokunnissa, lähinnä evankelis-luterilaisessa kirkossa. Mutta mukana on oma lukunsa myös ortodoksisesta kirkosta.

Kuulostaa erinomaiselta. Mutta on näkynyt vielä tällä vuosituhannella uutisia, että eräät suomalaiset ortodoksipapit ovat kieltäytyneet antamasta ehtoollista avoimesti homoille, olivatpa he kuinka aktiivisia seurakuntalaisia hyvänsä. Onneksi nämä tapaukset ovat vain ikäviä poikkeuksia. Tiedän myös, että ortodoksisen kirkon ehtoolliselle pääsee ortodoksihomo muuallakin kuin Suomessa.

Hieman epäloogista on Huttusen argumentointi sen perustelemiseksi, miksi on epätodennäköistä ortodoksisen avioliittokäsityksen muuttuminen samasukupuolisuutta käsittäväksi. Huttunen nimittäin sanoo ortodoksisen avioliittokäsityksen olevan ”niin vanhatestamentillinen, että lasten hankkiminen kuuluu siihen ilman muuta”.  Mutta onhan lapsettomia heteroavioliittoja ortodoksisessakin kirkossa. Ja pystyyhän samasukupuolinenkin aviopari hankkimaan itse lapsen: lesbonainen tulee raskaaksi yhtä lailla kuin heterokin. Ja isä löytyy varmasti ilman keinohedelmöitystä. Se se vasta vanhatestamentillista olisikin!  Moni patriarkaalinen perhe saa Vanhassa testamentissa (lisä)lapsia, kun mies yhtyy vaimon sisareen tai muuhun naiseen.

Ilo sen sijaan on lukea se varmasti paikkansapitävä isä Heikin lausuma, että ”idän kirkko on ollut aika sietäväinen saman sukupuolen rakkautta kohtaan, sietäväisempi kuin läntinen traditio”.  – Raittila on haastatellut myös pitkän linjan journalistia Tapani Kärkkäistä, joka pohtii, että itäisen Välimeren kirkkona  ortodoksisuudessa vaikuttaa aistillisuus ja salliva elämäntapa. Hän on myös huomannut, että ”nuorten suhde seksuaalisuuteen on raikas. Kirkossa on porukkaa, joka pitää ihan ufona, jos joku tulee selittämään, että homous on joku juttu. Että mitä, ei jaksa”.

Mutta fundamentalismia on pesiytynyt viime aikoina kaikkiin kirkkokuntiin, ikään kuin vastavoimana ymmärtäväiselle ja lähimmäistä tasa-arvoisesti kunnioittavalle lähestysmistavalle. Fundamentalistiortodoksit ovat lähetelleet uhkailevia kirjelmiä arkkipiispalle ja ekumeeniseksi laajentuneen Yhteys-liikkeen tasa-arvoista homojen kohtelua puoltavan julkilausuman allekirjoittaneille ortodokseille vaatien ortodoksisen kirkon työntekijäin ja maallikkojäsenten allekirjoitusten poistamista. Kärkkäinen kysyykin aiheellisesti, ”pitääkö ortodoksien juuri tässä asiassa kopioida se perinteelleen vieras ihmiskuva, johon protestanttinen fundamentalismi pohjautuu”.

Heikki Huttunen kertoo oman avartumisensa seksuaalieettisissä kysymyksissä tapahtuneen kirkon piirissä, ihmiskohtaloita seuraamalla. Ilmiö oli osa seurakuntalaisten ja ystävien elämää. Tapani Kärkkäisen kokemukset ortodoksisesta kirkosta ovat myönteisiä: nokkaa ei ole nirpistelty. Toisenlainen kokemus – mutta eri perspektiivistä – on syntynyt Johan Slätikselle, joka opiskeltuaan Joensuussa teologian maisteriksi ja saatuaan omasta mielestään hyvän koulutuksen myös liturgiseen elämään joutui havaitsemaan, ettei hänellä ole ”pääsyä kirkon valtahierarkiaan”. ”Virheeni oli rehellisyys, sanoo Slätis, ”kirkollisessa maailmassa valta ja seksi ovat tabu, niistä ei voi puhua”.

Pyhät Sergios ja Bakkos


Tapani Kärkkäinen on puhunut, ja varsinkin kirjoittanut. Ollessaan useaan otteeseen Aamun Koiton päätoimittajana hän vuonna 1997 esitteli lehdessä yhdysvaltalaisen John Boswellin tutkimuksen veljesliiton sakramentista, joka toimitettiin samasukupuolisissa suhteissa (Same-Sex Unions in Premodern Europe, 1995) ja joka säilyi Balkanilla 1900-luvun alkuun. Konservatiivit tietenkin kauhistuivat ja älähtivät. Harmi, ettei Raittila esittele tätä sakramenttia tarkemmin, ei edes mainitse sen aihetta käsittelevää professori Jukka Korpelan teosta Miesparin siunaaminen (Arator 2011). Siinä Korpela muistuttaa, että ”itäinen kristillisyys ei koskaan ole pitänyt avioliiton yksinomaisena tarkoituksena lasten aikaansaamista, vaan on katsonut, että avioliitto on itseisarvoinen asia ja lapset sen sivutulos”.

Yhteys-liikkeessä mukana ollut kirjailija ja toimittaja Hellevi Salminen Matihalti (1941 – 2020) teki päätoimittajakaudellaan Aamun Koiton teemanumeron homoseksuaalisuudesta vuonna 2007, kuten Raittilakin toteaa. Homous on teemana myös Hellevi Salmisen nuorisoromaanissa Hello, I Love You (Otava 2013).

Esko Karppanen