Metropoliitta Panteleimonin, Liisa Heikkilä-Palon ja Marja Rantalan toimittama, upeasti kuvitettu teos Kainuun vienalaiskylät (Valamo kustannus 2021) esittelee Suomussalmelta kaksi kylää: Kuivajärven ja Hietajärven, vain muutaman kymmenen metrin päässä Venäjän rajasta, joka kulkee Hietajärven vetten poikki. 

Nuorena Kainuussa matkakanttorina toiminut metropoliitta Panteleimon on ahkeroinut monta artikkelia. Niissä hän esittelee vienalaisten ortodoksisia tapoja sekä Kuivajärven tsasounat, joista ensimmäisen poltti salama 1908, toisen suomalaiset talvisodan viimeisinä päivinä 1940. Kolmas eli nykyinen rakennettiin 1958.  Runonlaulajista pääsevät esille erityisesti Domna Huovinen (Marja Rantalan artikkelissa) ja Moarie Karhunen.

Vienalaisuutta on myös Kuhmon puolella, kunnan koillisosassa Vartiuksessa Rimmin kylä. Siellä maalasi Akseli Gallen–Kallela ja sai Uljaska Ahtosen malliksi Väinämöiselleen. Kainuun vienalaiskylissä on idyllisiä hautausmaita kuten Suomussalmella Kalmosaari Kuivajärvessä ja metsähautuumaa Kuikkaniemessä. Kuhmon Rimmillä kalmisto on Lapinsärkässä. – Kylät olivat entisaikaan tiettömien taivalten takana: Kuivajärvelle tie saatiin 1937, Hietajärvelle vasta pari vuosikymmentä myöhemmin.

Yhtenä ja tärkeänä kirjallisena lähteenä on ollut Helsingin yliopiston suomen kielen professorin, akateemikko Pertti Virtarannan teos Polku sammui. Virtaranta oli laaja-alainen tutkija, kiel(t)en lisäksi häntä kiinnosti kulttuuri,  ja hän kävi 1950- ja 60-luvulla Kainuun vienalaiskylissä, myös Helmi-rouvansa kanssa, nauhoittaen valtavan määrän itkuvirsiä ja muita runoja sekä tehden havaintoja  rakennusperinteestä. Talvisodassa kylien rakennukset tuhoutuivat, mutta hirsiset kalamajat säilyivät ja ovat yhä tallella – ja valokuvana kirjassa. Tällaisessa Virtarannatkin olivat yötä.

Kirjoittajana  (kirjoittajaesittelyt olisivat tarpeen) on toimittajien lisäksi muun muassa Kainuun Museon entinen johtaja Heikki Rytkölä, joka talvella 2020 artikkeliaan laatiessa toteaa, että Hietajärvellä ja Kuivajärvellä on alle kymmenen asukasta ja ”Vartiuskylän Rimmin piipuista ei savu ole noussut enää aikoihin”. Autioiutumista on muutenkin tapahtunut: kyläläisten turvana ja tukena ollut rajavartiosto suljettiin 2010, ja ortodoksisesta matkapapista luovuttiin samoihin aikoihin.

Muutama asia olisi kirjan toimittajien kannattanut lukijoita ajatellen selventää. Kun kevät-Miikkulan (eli Pyhän Nikolaoksen reliikkien Bariin siirtämisen muistopäivän) todetaan olevan toukokuun loppupuolella, se tarkoittanee vanhaa ajanlaskua. Gregoriaanisessa kalenterissahan kevät-Miikkula on 9.5. Kaikille lukijoille ei liene myöskään selvää, mitä vanhauskoisella näissä yhteyksissä tarkoitetaan.

Kansanrunousarkiston entisen johtajan, professori Pekka Laaksosen artikkeli sisältää Virtarantojen päiväkirjamaisia muistiinpanoja vienalaiskylistä. Muista kirjoittajista mainittakoon  metropoliitta Arseni ja rovasti Matti Sidoroff. Kumpikin sai käydä Kainuun vienalaiskylissä jo nuorena, viimemainittu toimiessaan Kainuun matkapappina. Vienalaista ruokaperinnettä esittelee Tapio Mäkitalo.

                                                   

Eläkkeellä oleva Suomussalmen ev.-lut. seurakunnan pitkäaikainen kirkkoherra ja monipuolinen kirjailija Risto Kormilainen kertoo uusimmassa teoksessaan, kolumnikokoelmassaan Minä vaan kysyn (Väyläkirjat 2021) olevansa juuriltaan kalevalainen. Hänen isänäitinsä oli Latvajärveltä Venäjän-puoleisesta Vienasta. Latvajärveltä on Elias Lönnrot tallentanut runsaasti kansanrunoja. Kormilaisen isänisä puolestaan oli Tollonjoelta. Sieltä Kormilainen  toteaa  Lönnrotin saaneen runon ”Laivaretki”.

Kormilainen kirjoittaa: ”Väinämöinen kehottaa runossa Neitsyt Mariaa ryhtymään soutajaksi”, mutta ”Lönnrot vaihtoi Kalevalaan soutajaksi Ilmarisen”. –  Vienan runokylät -sivuston eräs artikkeli tuo esiin, että kyse on ns. Vanhasta Kalevalasta 1835, ei puolta laajemmasta Kalevalasta (1849) , joksi nykyisin yleensä Kalevala-eepoksen ymmärrämme.

Kansanrunoista on ymmärrettävästi olemassa useampia kuin yksi redaktio. 1835 Kalevala esittelee myös toisintoja runoille, niin tällekin. ”Laulo vielä Väinämöinen,/—/ Sanan virkko, noin nimesi:/ Neitsy Maaria emonen,/ Sie on airoille aseta,/ Sovitate soutamahan./ Neitsy Maaria emonen/ Se on varsin vastaeli:/ Siepä vanha Väinämöinen/ Itse istuos perähän,/ Laaitate laskemahan.”  Tässä redaktiossa siis Neitsyt Maria kehottaa Väinämöistä pitämään perää.

Lönnrot halusi esittää eepoksessaan muinaiskarjalaisen kulttuurin vielä vapaana kristillisistä aineksista, joiden saapumisen hän historioivasti kuvaa vasta viimeisessä runossa.

Esko Karppanen